Jatkoa tarinalle ”Anna”

Lev Ivanovitš seisoi viraston käytävällä, katseensa tavallista terävämpänä. Hän ei ollut mies, joka tyytyi vähään: hänellä oli aina oltava seuraava saalis, seuraava tavoite. Anna oli jo hänen käsissään, mutta hänen mielensä janosi uutta – vaikeampaa, vaarallisempaa. Hän rakasti haastetta, sitä tunnetta, kun hän sai mahdottoman näyttämään väistämättömältä.

Tällä kertaa hänen ajatuksensa olivat kohdistuneet yhteen nimeen: Komissaari Borodin. Mies oli arvostettu puolueen jäsen, korkean tason byrokraatti, jolla oli suora yhteys Moskovan johdon huipulle asti. Normaalisti Lev ei olisi uskaltanut unelmoida hänen lähipiiristäkään. Borodin oli turvassa – ainakin niin kauan kuin hän pysyi moitteettomana.

Mutta vallan maailmassa mikään ei ollut ikuisesti turvassa.

Lev oli saanut käsiinsä raportin, jossa kerrottiin Borodinin allekirjoittaneen erään päätöksen, joka oli myöhemmin osoittautunut virheelliseksi. Jotain pientä, jotain mitä kukaan ei yleensä olisi huomannut – mutta Lev oli kärsivällinen. Hän kuuli myös huhuja, että Stalin itse oli huomauttanut virheestä suljetussa kokouksessa. Ja siinä hetkessä Lev ymmärsi: hänellä oli avain.

Mutta Borodin ei ollut hänen kiinnostuksensa kohde. Ei, hänen silmänsä olivat jo viikkoja seuranneet tämän vaimoa, Nadeždaa – pitkäkaulaista, tyylikästä naista, jonka esiintymisessä oli sekä ylpeyttä että kylmää eleganssia. Hän liikkui kaupungilla huivi siististi solmittuna, katse aina suoraan eteenpäin, kuin olisi tottunut olemaan kaikkien huomion keskipiste.

Lev näki hänessä kaiken, mitä hän janosi: tavoittamattomuuden, vaaran, vallan.

Se, mikä ennen oli ollut mahdotonta, oli nyt hänen ulottuvillaan. Virhe, johon Borodin oli syyllistynyt, voisi koska tahansa muuttua syytteeksi. Ja NKVD:n käsissä yksikin syyte riitti tuhoamaan koko perheen.

Lev seisoi ikkunan ääressä ja sytytti savukkeen. Hän puhalsi savun hitaasti ilmaan, ja sen mukana hänen mieleensä piirtyi kuva: Borodin vietiin viraston portista kahleissa, ja hänen vaimonsa – ylpeä Nadežda – jäi yksin, juuri siinä tilassa, jota Lev osasi käyttää hyväkseen.

Hän hymyili pienesti. Hän tiesi, että peli oli alkanut.

Katu oli täynnä keväistä kuraa ja harmaata harsoa, mutta Nadežda Borodina liikkui sen halki kuin se ei olisi koskenut häneen lainkaan. Hänen ryhtinsä oli suorassa, korinsa käsivarrella, katse tiukasti eteenpäin. Hän tiesi tarkalleen, kuka hän oli: korkea-arvoisen puolueen jäsenen vaimo, nainen, joka ei kumartanut ketään, sillä hänen asemansa teki siitä tarpeetonta.

Lev Ivanovitš tarkkaili häntä kadun toiselta puolelta. Hän oli nähnyt saman ylpeyden monissa – mutta harvoin näin puhtaana, näin luonnollisena. Tämä nainen ei edes huomannut katseita ympärillään, sillä hän oli tottunut siihen, että maailma väisti hänen tieltään.

Kun kori luiskahti hänen käsivartensa päästä ja omenat vierähtivät kivetykselle, Lev astui esiin. Hän poimi yhden hedelmistä ja ojensi sen takaisin.

“Olkaa hyvä, toveritar.”

Nadežda pysähtyi, katsoi häntä suoraan silmiin – katse ei ollut kiitollinen, ei lämmin, vaan pikemminkin etäinen, kuin hän olisi arvioinut tuntemattoman miehen merkityksen. Hän nyökkäsi niukasti, otti omenan käteensä, ja sanoi kuivalla äänellä:
“Kiitos. Hoidan kyllä loput itse.”

Lev ei sanonut mitään, hymyili vain hillitysti ja vetäytyi askelen taaksepäin. Hän huomasi kaiken: sen, ettei nainen kääntänyt katsettaan takaisin, ettei hänellä ollut pienintäkään aikomusta jatkaa keskustelua. Hän ei ollut edes tietoinen siitä, että joku voisi nähdä hänet saavutettavana.

Ja juuri se sai Levin sisällä syttymään. Hän tiesi, että tämän naisen kylmyys, hänen varmuutensa asemastaan, teki hänestä palkinnon, joka olisi arvokkaampi kuin mikään aiempi. Se ei olisi helppo tie – se olisi vaativa, vaarallinen saalistus. Mutta juuri se houkutteli.

Lev sytytti savukkeen, kun Nadežda jatkoi matkaansa yhtä vakaana kuin ennen. Hän hymyili ohueen savupilveen. Kylmä, etäinen, tavoittamaton… mutta ei turvassa. Hänellä oli jo ase, jota nainen ei tiennyt hänen käsissään olevan – Borodinin virhe, joka voisi maksaa miehelle kaiken.

Panokset olivat suuremmat kuin koskaan, mutta juuri se teki tästä leikistä makeimman.

Lev Ivanovitš tiesi, että Borodinia ei kaadettaisi yhdellä iskulla. Niin korkeassa asemassa oleva mies oli suojattu papereilla, suhteilla ja vuosien aikana kerätyllä uskottavuudella. Mutta jokaisella oli heikkoutensa. Ja hänellä oli jo vihi: virhe, jota ei voitu pyyhkiä pois.

Hän aloitti arkistosta. Hän löysi päätöksen, johon Borodin oli laittanut allekirjoituksensa, rivin, jossa aikataulu ei ollut toteutunut, ja raportin, jossa Stalin itse oli muka “osoittanut tyytymättömyyttä”. Yhdessä nämä eivät vielä olleet syy kaataa miestä – mutta Lev tiesi, että järjestelmässä totuus oli se, mitä papereissa luki. Hän tarvitsi vain oikean muodon.

Seuraavaksi hän antoi tiedon kiertää. Ei julkisesti, ei virallisesti – vaan hiljaisina huomautuksina käytävillä. Hän laski sanat ilmaan kuin myrkyn:
“Borodin kiirehti allekirjoittamaan.”
“Stalin ei ollut tyytyväinen.”
“Se näyttää huonolta, jos sitä aletaan tarkemmin katsoa.”

Huhu kasvoi itsestään. Pian hänen ei enää tarvinnut sanoa mitään; muut kertoivat tarinaa eteenpäin, jokainen lisäsi siihen uuden sävyn, uuden epäilyksen.

Lopuksi Lev kirjoitti raportin. Se oli huolellinen, kuiva ja virallinen, täynnä numeroita, päivämääriä ja viittauksia. Ei yhtään liioittelua, ei yhtään tunteellista sanaa – vain asiakirja, joka viittasi Borodinin päätöksen seurauksiin. Se oli kuin verkon solmu: jokainen yksityiskohta näytti pieneltä, mutta yhdessä ne muodostivat ansoittavan kudelman.

Lev tiesi, että järjestelmä ei tarvinnut kiistattomia todisteita. Tarvittiin vain sopiva hetki, jolloin joku kysyisi: “Kuka on vastuussa?” Ja silloin hänen raporttinsa nostettaisiin pöydälle, Borodinin nimi alleviivattuna.

Iltapäivällä Lev seisoi viraston ikkunan ääressä, katsellen kaupungin harmaata rytmiä. Hän tiesi, että Borodin itse ei aavistanut vielä mitään. Hän eli edelleen kuin mies, jonka asema oli varma, istui kokouksissa, allekirjoitti asiakirjoja, luotti asemaansa. Mutta verkko kiristyi joka päivä, ja pian hän huomaisi, että kaikki polut johtivat samaan paikkaan – Lev Ivanovitšin huoneeseen.

Lev hymyili ohueen savupilveen. Hän oli kärsivällinen. Hän tiesi, että mitä korkeammalta mies putoaisi, sitä suurempi olisi nautinto.

Komissaari Borodin istui työhuoneessaan, kynä kädessään ja paperit järjestyksessä pöydällä. Hän oli tottunut valtaan ja vastuuseen, tottunut siihen, että hänen nimensä painoi kokouksissa ja että hänen sanansa sai muut nyökkäämään. Mutta tänään hänen sormensa pysähtyivät kesken allekirjoituksen, kun ovi narahti.

Huoneeseen astui puolueen sihteeri, nuorempi mies, jonka katseessa välähti jotakin epämiellyttävää – varovaisuutta, ehkä myötähäpeää. Hän laski paperipinon Borodinin pöydälle ja sanoi hiljaisella äänellä:
“Toveri komissaari… mainittiin eilen keskustelussa.”

Borodin kohotti kulmiaan. “Missä keskustelussa?”

“Moskova, ylimmässä johdossa.” Miehen ääni madaltui entisestään. “Stalin ei ollut tyytyväinen siihen aikatauluun, jonka allekirjoititte. Sanottiin, että projekti viivästyi.”

Borodin nojautui taaksepäin tuolissaan. Hän yritti hymyillä, mutta hymy jäi puolitiehen. “Viivästykset ovat olleet vähäisiä. Kaikki tiedämme sen. Stalin ei voi olla tosissaan.”

Sihteeri ei vastannut heti. Hän vain seisoi paikallaan, painoi paperit pöydälle ja vilkaisi sitten nopeasti ovea kohti. “Ajattelin, että teidän on hyvä tietää. Nimenne lausuttiin ääneen.”

Kun mies poistui, huoneeseen jäi raskas hiljaisuus. Borodin tuijotti tyhjyyteen, sormet naputtivat pöytää hermostuneesti. Se oli ensimmäinen särö hänen varmuudessaan. Hän tiesi, mitä tarkoitti, kun nimi lausuttiin Stalinia myöden väärässä yhteydessä.

Hän nousi, käveli ikkunan ääreen ja katsoi kadulle. Ihmiset kiirehtivät kohti kotejaan, kukaan ei tiennyt mitään hänen huolestaan. Hän yritti vakuuttaa itselleen, ettei tämä ollut vakavaa, että tämä oli vain väärinkäsitys, jonka voisi oikaista.

Mutta hänen sisällään jokin sanoi, että verkko oli jo alkanut kiristyä.

Lev Ivanovitš istui viraston arkistohuoneessa, sormet kevyesti pöytää vasten naputtaen. Hänellä ei ollut kiirettä. Huhut elivät omaa elämäänsä nyt – hänen tarvitsi vain seurata, kuinka ne kasvoivat.

Ovi raottui, ja nuorempi virkailija astui sisään, hermostuneena, mutta äänessään innostuksen sävy, kuin hänellä olisi tuore uutinen.
“Toveri Ivanovitš… kuulitteko? Borodinin nimi mainittiin jälleen tänään. Nyt ei pelkästään aikataulusta – vaan myös epäselvyyksistä varojen käytössä.”

Lev kohotti katseensa, mutta hänen ilmeensä pysyi vakavana. “Vai niin. Kuka sen toi esiin?”

“Toveri Sokolov. Ja hän sanoi, että Moskovassa ollaan… huolissaan.”

Lev nyökkäsi hitaasti, sytytti savukkeen ja puhalsi savun kohti kattoa. Hän ei sanonut mitään pitkään aikaan, vain kuunteli oman hengityksensä ja kellon tikityksen rytmiä. Sitten hän lausui:
“Kun nimi mainitaan kahdesti, sitä ei enää unohdeta. Nyt he vain odottavat, että joku vahvistaa epäilyn.”

Virkailija nyökkäsi, astui taaksepäin. Lev jäi yksin ajatustensa kanssa. Hän tiesi, että tämä oli se vaihe, jolloin hänen ei tarvinnut enää kylvää mitään – hän saattoi alkaa korjata satoa.

Illan tullen hän kirjoitti uuden raportin. Se ei ollut syytös, ei suoraan. Se oli kokoelma pieniä huomioita, muodollisia lauseita, jokainen virallisen byrokratian kielellä. Mutta yhdessä ne rakensivat kuvan miehestä, jonka allekirjoitukset eivät olleet yhtä varmoja kuin hänen hymynsä.

Kun hän sulki kansion, hän tiesi, että tie oli piirretty. Borodin ei ehkä vielä tiennyt sitä, mutta kaikki tiet johtivat nyt samaan paikkaan: viraston kellarikerrokseen, pimeään huoneeseen, jonka pöydän toisella puolella istui Lev Ivanovitš itse.

Lev nojautui taaksepäin, antoi savun täyttää huoneen ja hymyili omahyväisesti. Hän rakasti tätä hetkeä eniten – sitä, kun saalis ei vielä tiennyt olevansa ansassa, mutta verkko oli jo liian tiukka paetakseen. Pian, hyvin pian, Borodin astuisi hänen maailmaansa.

Huone oli kylmä ja paljas, betoniseinät kaikuivat hiljaisuudesta. Pöydän takana istui Lev Ivanovitš, selkä suorana, paperipino siististi edessään. Vastapäinen ovi avautui, ja sisään astui komissaari Borodin – yhä arvonsa mukaisessa puvussa, solmio huolellisesti sidottuna, liikkeissään ylimielinen varmuus.

“Toveri Ivanovitš”, Borodin sanoi kylmällä äänellä ja laski hattunsa pöydälle niin, että se peitti osan Levin papereista. “Tämä on varmasti jokin erehdys. Ymmärrän, että teillä on määräyksiä, mutta minun aikani on rajallinen. Minulla on tapaaminen keskuskomiteassa.”

Lev ei liikahtanut. Hän nosti hitaasti katseensa, otti hatun, siirsi sen pöydän sivuun ja sanoi tyynesti:
“Tämä ei vie paljon aikaa, toveri komissaari. On vain muutamia kysymyksiä. Muutama allekirjoitus, jotka kaipaavat selvennystä.”

Borodin hymähti halveksuvasti. “Selvennystä? Minun päätökseni on hyväksytty korkeimmalla tasolla. Stalin itse on kiittänyt työtäni useaan otteeseen.”

Lev nojautui eteenpäin, äänensä pysyi tasaisena. “On kuitenkin mainittu, että eräässä projektissa esiintyi viivästyksiä. Ja että niihin liittyvät päätökset on allekirjoitettu teidän nimellänne.”

Borodin huitaisi kädellään, kuin olisi karkottanut hyttysen. “Jokainen projekti viivästyy joskus. Jos jokaisesta viivästyksestä suljettaisiin ihmisiä kellareihin, meillä ei olisi ketään jäljellä.”

Lev antoi hiljaisuuden venyä. Hän tiesi, että se painoi enemmän kuin yksikään syytös. Hän avasi kansion, luki ääneen muutaman päivämäärän, viittasi raportteihin, joissa hänen nimensä mainittiin. Jokainen sana oli virallinen, kuiva, kiistämätön.

Borodin alkoi nojautua taaksepäin tuolissaan. Hänen hymynsä säilyi vielä, mutta siihen oli ilmestynyt jäykkä särö. “Tämä on absurdi farssi. Teidän pitäisi muistaa asemamme ero, toveri Ivanovitš. Minä raportoin suoraan Moskovaan. Te olette vain…” hän keskeytti, etsien sanaa, ja päätyi sanomaan sen suoraan: “…pikku viraston mies.”

Lev ei reagoinut loukkaukseen. Hän vain katsoi häntä suoraan silmiin ja vastasi:
“Ja silti te istutte nyt minun huoneessani, minun pöytäni ääressä. Ja te ette lähde, ennen kuin minä sanon.”

Hetki jäätyi. Borodin oli tottunut komentamaan, tottunut siihen, että hänen asemansa oli kilpi, joka suojasi häntä kaikilta. Mutta ovi hänen takanaan avautui uudelleen, ja kaksi vartijaa astui sisään.

“Odottakaa hetkinen!” Borodin kohotti ääntään, nousi seisomaan. “Tämä on virhe! Minun pitää puhua—”

Vartijat tarttuivat hänen käsivarsiinsa, eivät väkivaltaisesti, mutta järkähtämättä. Hänen protestinsa kaikui kylmässä huoneessa, mutta yksikään sana ei muuttanut mitään. Hänet raahattiin ulos käytävään, ohi hämmästyneiden katseiden, kohti pientä, kolkkoa selliä.

Se hetki oli hänelle käsittämätön, absurdin mahdoton: että hän, Borodin, keskuskomitean mies, päätyisi samaan paikkaan kuin ketkä tahansa kadonneet virkamiehet ja epäonniset työläiset.

Lev jäi yksin huoneeseen, sytytti savukkeen ja kirjoitti lyhyen merkinnän raporttiinsa:
“Kuulustelu keskeytetty. Epäilty toimitettu säilytystilaan.”

Hän puhalsi savun ilmaan ja antoi itselleen pienen hymyn. Yksi askel lisää kohti sitä, mitä hän todellisuudessa halusi.

Nadežda Borodina seisoi eteisen peilin edessä, kun uutinen saapui. Ovi kävi, ja hänen tuttunsa, puolueen virkamies, astui sisään katse vältellen. Hän sanoi vain yhden lauseen:

“Teidän miehenne… on otettu kuulusteluihin.”

Nadežda nauroi lyhyesti, epäuskoisena. “Mitä te puhutte? Se on mahdotonta. Mieheni istuu keskuskomiteassa. Hänellä on Stalinin luottamus.”

Mutta miehen silmät eivät kohonneet. Hän toisti hiljaa: “Hän on viraston tiloissa.” Ja poistui jättämättä enempää selityksiä.

Nadežda jäi seisomaan paikoilleen, kylmä tyhjyys hiipi sisään. Hän oli aina tiennyt, että toiset joutuivat ansaan – naapurit, tuttavat, jopa sukulaiset. Mutta hän ei koskaan ollut kuvitellut, että sama voisi koskettaa häntä. Hänen asemansa oli ollut hänen kilpensä, hänen varmuutensa. Nyt se oli muuttunut ohuiksi lasinsirpaleiksi hänen jalkojensa alle.

Hän pukeutui nopeasti, huivin solmu tiukemmin kuin koskaan, ja lähti kadulle. Hän kulki kuin uni, askeleet kivetyksellä kaikuivat tyhjyyteen. Ihmiset väistivät hänen tieltään – eivät kunnioituksesta, vaan siksi, että he tiesivät: hän kantoi mukanaan vaaran varjoa.

Kun hän astui NKVD:n kiviseen rakennukseen, hänen ryhtinsä oli vielä suora, katse ylväs. Hän uskoi yhä, että tämä oli virhe, väärinkäsitys, jonka voisi korjata muutamalla painavalla sanalla. Hän astui käytävään, joka tuoksui kylmälle kalkille ja tupakansavulle, ja pysähtyi ensimmäisen virkailijan eteen.

“Minun mieheni on tuotu tänne”, hän sanoi jyrkästi. “Komissaari Borodin. Haluan nähdä hänet heti. Tämä on varmasti virhe.”

Virkailija nosti katseensa papereista hitaasti, katsoi häntä hetken, ja hänen huulilleen kohosi lähes huomaamaton varjo hymyksi. Hän nyökkäsi kohti käytävän syvempiä ovia.

“Se selviää… kuulusteluissa.”

Nadežda tunsi, kuinka hänen sisällään jokin värähti. Hän ei vielä tiennyt, että juuri nuo käytävät, nuo ovet, olivat polku hänen omaan uuteen asemaansa – ei enää puolueen jäsenen arvostettuna vaimona, vaan Lev Ivanovitšin armoilla, valmiina joutumaan hänen peliinsä.

Nadeždan askeleet kopisivat kivisessä käytävässä, kun kaksi vartijaa johdatti hänet ovelle, jonka yläpuolella ei ollut kylttiä. Hän kulki ryhti suorana, katse edessä, vaikka sisällä hänen sydämensä hakkasi hermostuneesti. Hän uskoi yhä, että tämän täytyi olla väärinkäsitys, jonka voisi selvittää järjellä ja asemallaan.

Ovi avattiin. Huoneessa istui Lev Ivanovitš, papereita edessään, savukkeen savu kohoamassa hiljalleen kattolamppua kohti. Hän kohotti katseensa, nousi pöydän takaa ja nyökkäsi kohteliaasti.

“Toveritar Borodina”, hän sanoi rauhallisella äänellä. “Tervetuloa. Olen pahoillani olosuhteista, jotka tuovat teidät tänne. Istukaa, olkaa hyvä.”

Nadežda pysähtyi, katsoi miestä tiukasti, ja hänen äänensä oli terävä. “Missä mieheni on? Tämä on absurdi tilanne. Komissaari Borodin on keskuskomitean jäsen. Hänellä on Stalinin luottamus.”

Lev ei menettänyt rauhallisuuttaan. Hän viittasi tuolia kohti, hymyili ohuelti – hymyä, jossa ei ollut lämpöä, vain hallittua kohteliaisuutta. “Istukaa ensin, toveritar. Tällaiset asiat selviävät parhaiten rauhassa.”

Nadežda ei ollut tottunut siihen, että hänen sanojaan sivuutettiin. Hetken hän epäröi, mutta lopulta hän istuutui, selkä edelleen jäykkänä kuin miekka.

Lev sytytti uuden savukkeen, katsoi häntä tarkasti savun läpi ja jatkoi: “Miehellänne on muutamia… kysymyksiä herättäviä allekirjoituksia. Asia on luonnollisesti vakava, mutta se voi hyvinkin olla väärinkäsitys. Minun tehtäväni on selvittää totuus.”

Nadežda kallisti päätään, äänessä kylmä ivallinen sävy. “Väärinkäsitys. Niin minäkin sanoin. Ja silti hänet on viety. Missä hän on nyt?”

Lev antoi savun nousta hitaasti kattoa kohti, hänen ilmeensä pysyi tyynenä. “Hän on turvassa. Siinä kaikki, mitä voin sanoa. Mutta ymmärrätte, toveritar, että hänen asemansa ei ole sellainen kilpi kuin luulette.”

Nadeždan silmissä välähti suuttumus. Hän oli aina elänyt maailmassa, jossa hänen asemansa avasi ovet ja sulki vaarat. Nyt hän näki miehen, joka puhui hänelle kuin tasa-arvoiselle – tai vielä pahemmin, kuin naiselle, joka ei voinut tehdä mitään.

Lev nojautui hieman eteenpäin, ääni matalana mutta lempeän sävyisenä:
“Teidän huolenne on ymmärrettävä. Minä autan teitä, niin paljon kuin voin. Mutta muistakaa: apu on aina vastavuoroista.”

Huoneeseen jäi raskas hiljaisuus. Nadežda ei vielä täysin käsittänyt, mitä Lev tarkoitti – mutta jokin hänen äänessään sai hänen sisällään värähdyksen, oudon varoituksen tunteen.

Lev hymyili uudestaan, kohteliaasti mutta laskelmoidusti.

Nadežda istui suorassa, kädet nyrkissä sylissään. Hänen olemuksensa oli yhä ylpeä, mutta hänen sisällään velloi epävarmuus. Se, miten tämä mies oli puhunut hänen asemastaan, tuntui käsittämättömältä. Kukaan ei ollut koskaan uskaltanut sanoa hänelle, että hänen miehensä ei ollut koskematon.

Lev Ivanovitš ei kiirehtinyt. Hän selasi papereitaan, kuin olisi antanut ajan painaa naisen mieleen. Sitten hän nosti katseensa ja sanoi tyynesti:
“Puolueen johto on pettynyt mieheenne. Virheet ovat tulleet ilmi. Raportit kertovat viivästyksistä, varojen väärästä käytöstä. Ja pahinta on – hänen nimensä on lausuttu ääneen Stalinin kokouksessa.”

Nadežda värähti. Hän yritti peittää sen, mutta Lev huomasi sen heti. Hän nojautui lähemmäs, ääni hiljainen mutta ehdottoman painava:
“Te tiedätte, mitä se tarkoittaa. Kun nimi mainitaan väärässä yhteydessä… tulevaisuutta ei enää ole.”

“Ei”, Nadežda sanoi nopeasti, ehkä liian nopeasti. “Se on mahdotonta. Tämä on väärinkäsitys. Minä vaadin, että mieheni vapautetaan heti. Hänellä on ystäviä Moskovassa. Hänellä on vaikutusvaltaa.”

Lev antoi pienen hymyn, jossa oli yhtä paljon sääliä kuin halveksuntaa. Hän puhalsi savua ja vastasi:
“Vaikutusvalta on jo poissa. Se haihtui sillä hetkellä, kun hänen nimensä mainittiin väärässä yhteydessä. Te ette vain vielä ole nähneet sen seurauksia.”

Nadežda katsoi häntä kuin olisi yrittänyt mitätöidä sanat, mutta hänen sisällään kasvoi kylmä aavistus. Hän oli aina uskonut, että hänen asemansa teki hänet turvatuksi. Nyt tuo kilpi oli säröillä.

Lev nojautui taaksepäin tuolissaan, katse yhä hänessä kiinni. “Teidän miehenne on minun käsissäni. Ja pian myös teidän kohtalonne on minun käsissäni. Jos haluatte hänen selviävän edes hengissä, teidän on ymmärrettävä… että teidän kannattaa olla yhteistyöhaluinen.”

Nadežda puristi kätensä tiukasti yhteen. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen hengityksensä oli muuttunut pinnallisemmaksi. Hän ei ollut koskaan joutunut tilanteeseen, jossa hänen sanansa eivät merkinneet mitään.

Lev sytytti uuden savukkeen, ja hänen äänessään oli nyt pehmeä, melkein ystävällinen sävy:
“Toveritar Borodina, te ette ehkä vielä näe sitä, mutta minä olen ainoa, joka voi auttaa teitä.”

Nadežda ei vastannut. Hän tiesi, että hän oli astumassa maaperälle, jota hän ei tuntenut.

Kun Nadežda Borodina astui ulos NKVD:n raskaasta ovesta, hän odotti maailman olevan ennallaan. Että kadulla ihmiset tervehtisivät häntä, että hänen nimensä avaisi yhä ovet kuten aina ennen. Mutta käytävässä virastosta poistuessaan vartija ei enää noussut seisomaan. Kaduilla torimyyjät eivät nyökänneet kohteliaasti, vaan käänsivät katseensa syrjään. Jopa vanha ystävätär, joka sattui kulkemaan vastaan, vaihtoi kadun toiselle puolelle kuin olisi kohdannut ruton.

Nadežda kulki kotiin ryhti edelleen jäykkänä, mutta jokainen askel oli raskas. Hän ei ollut koskaan kokenut, että ihmiset todella väistäisivät häntä – ei kunnioituksesta, vaan pelosta. Hänen ympärillään oli tyhjiö. Ja se tyhjiö oli sietämätön.

Illalla hän yritti vakuuttaa itselleen, että tämä oli väliaikaista, että hänen miehensä selviäisi ja kaikki palautuisi ennalleen. Mutta yön hiljaisuudessa hän kuuli oman hengityksensä kiihtyvän, sydämensä hakkaavan.

Seuraavana aamuna hän pukeutui tarkkaan, valitsi tumman puseron ja huivin, jotka tekivät hänestä asiallisen, mutta eivät loisteliasta. Hän halusi näyttää arvokkaalta, mutta ei ylimieliseltä. Hän astui jälleen viraston kylmään aulaan, ja tällä kertaa hänen askeleissaan oli vähemmän varmuutta.

Vartija vilkaisi häntä ja viittasi sanomatta sanaakaan kohti käytävää. Hän ymmärsi, että hänen ei tarvinnut edes kysyä – hänen nimensä ei enää vaatinut muodollisuuksia, vaan merkitsi jotain aivan muuta.

Kun hän astui Levin huoneeseen, mies odotti häntä. Hän nousi pöytänsä takaa, hymyili tyynesti ja sanoi:
“Toveritar Borodina. Tiesin, että palaisitte.”

Nadežda pysähtyi, sydän hakaten, mutta katse yhä koottuna. “Minun täytyy tietää miehestäni”, hän sanoi hiljaa, äänessä vielä ripaus entistä ylpeyttä. “Ja te sanoitte, että teillä on… ehdotuksia.”

Lev sytytti savukkeen ja istuutui hitaasti alas. Hän viittasi tuolia hänen edessään.

“Kyllä, toveritar. Ehdotuksia, jotka voivat vielä pelastaa miehenne.”

Nadežda laski kätensä tuolin selkänojalle, mutta ei istuutunut heti. Hänen mielessään kaikui eilisen kadun hiljaisuus, ystävättären väistävä katse, vartijan välinpitämättömyys. Hän ei ollut enää se nainen, joka oli astunut virastoon ensimmäistä kertaa. Hän oli jo alkanut nähdä, miten syvä hänen yksinäisyytensä oli.

Ja siksi hän tiesi, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella.

Lev Ivanovitš katseli Nadeždaa pöydän toisella puolella. Hän ei kiirehtinyt, vaan antoi hiljaisuuden täyttää huoneen. Hän nautti siitä, kuinka tämä ylpeä nainen, joka oli vielä eilen pitänyt itseään koskemattomana, istui nyt hänen valtansa piirissä.

Hän puhalsi savua hitaasti, nojautui taaksepäin ja sanoi rauhallisella äänellä:
“Teidän miehenne… hän on yhä elossa. Se on enemmän kuin moni muu voi sanoa.”

Nadežda kohotti leukansa, yritti pitää arvokkuutensa, vaikka hänen silmissään vilahti varjo epätoivosta. “Minun mieheni ei ole tehnyt mitään väärää.”

Lev nyökkäsi kuin olisi myöntänyt sen. “Ehkä niin. Mutta väärä teko ei ole koskaan se, mikä kaataa ihmisen tässä maassa. Vaan se, että oikeat ihmiset menettävät uskonsa häneen. Te ymmärrätte tämän, eikö niin?”

Nadežda ei vastannut. Hän puristi kätensä nyrkkiin sylissään.

Lev kumartui hieman eteenpäin, katseensa kiinnittyneenä häneen. “Te olette kaunis nainen, toveritar Borodina. Kauneus on lahja – ja myös kirous. Teidän kaltaisenne naisen ei olisi koskaan pitänyt joutua tähän tilanteeseen. Ja silti te istutte tässä, minun huoneessani, koska miehenne ei enää voi suojella teitä.”

Nadežda värähti, mutta ei kääntänyt katsettaan pois. Hän yritti pitää kasvonsa liikkumattomina, mutta Lev näki jokaisen pienen nyanssin: jäykistyneen hartian, pidätetyn henkäyksen, hienoisen kalpeuden.

Hän jatkoi tyynesti, ikään kuin olisi puhunut säästä:
“Minulla on valta pitää hänet hengissä. Mutta te ymmärrätte, että kaikki apu tässä talossa on… vastavuoroista. Minä annan, jos saan.”

Hiljaisuus putosi heidän väliinsä. Nadeždan silmät välähtivät, hän ei ollut tottunut tällaiseen suoruuteen. Hän avasi suunsa protestoidakseen, mutta sanat juuttuivat kurkkuun. Hän tajusi, mitä häneltä odotettiin, ennen kuin se oli lausuttu kokonaan ääneen.

Lev nojautui takaisin tuoliinsa, katse yhä hänessä kiinni. “Ajatelkaa asiaa rauhassa. Teidän miehenne aika ei ole rajaton. Jokainen päivä, jonka hän saa lisää, on minun päätökseni varassa.”

Nadežda tunsi veren kohisevan korvissaan. Hän oli aina ollut nainen, joka määräsi omasta asemastaan, mutta nyt hän huomasi olevansa verkossa, josta ei ollut ulospääsyä.

Lev hymyili ohuelti, sammutti savukkeensa ja lisäsi vielä hiljaa: ”Te tiedätte kyllä mitä tarkoitan”.

Nadežda ei noussut, vaikka olisi voinut. Hän istui yhä tuolillaan, selkä jäykkänä, katse tiukasti pöydässä lepäävissä papereissa. Hän tunsi, että jos hän vain katsoisi Ivanovitšia silmiin, hänen maskinsa murtuisi.

Lev antoi hiljaisuuden painaa. Hän tiesi, että sanat oli jo sanottu, mutta nyt oli tärkeämpää antaa niiden kaikua. Hän sytytti uuden savukkeen, veti syvään ja puhalsi savun hitaasti ulos.

“Toveritar Borodina”, hän sanoi lopulta, ääni matala ja painokas. “Ei ole mitään muuta tietä. Miehenne nimi on jo kirjattu väärään luetteloon hänen kannaltaan. Se, jääkö hän sinne pysyvästi, riippuu yksin minusta.”

Nadeždan kurkku oli kuiva. Hän pakotti äänensä kuuluville: “Mitä te tarkalleen ottaen ehdotatte?”

Lev nojautui pöydän yli, katseensa pysäyttävä. “Sanon sen ilman kiertoja. Te annatte minulle sen, mitä minä haluan. Ja minä annan teille sen, mitä te eniten tarvitsette – miehenne elämän.”

Nadeždan hengitys katkesi hetkeksi. Hänen ylpeytensä nousi vielä kerran pintaan, pakottaen sanat ulos: “Se on alhaista. Epätoverillista. Rikollista.”

Lev hymyili pienesti, mutta hänen katseensa pysyi kylmänä. “Täällä ei ole mitään muuta lakia kuin se, jonka minä päätän soveltaa. Ja te tiedätte sen jo.”

Nadežda sulki silmänsä hetkeksi. Hän ajatteli miestään, jonka ryhti oli aina ollut niin varma kokouksissa, jonka ääni oli kantanut yli salien. Nyt hän näki hänet kuviteltuna kellarin kylmässä selissä, yksin ja nälkäisenä. Kuinka kauan hän kestäisi? Ja kuinka kauan hän itse kestäisi ilman miestään? Millaista elämää hän joutuisi elämään?

Kun hän avasi silmänsä, hän katsoi vihdoin Lev Ivanovitšia suoraan. Hänen äänensä oli hiljainen, mutta siinä ei ollut enää samaa terävää ylpeyttä kuin hetki sitten.
“Jos minä suostun… te todella säästätte hänet?”

Lev nojautui taaksepäin, otti savusta viimeisen vedon ja sammutti tupakan. “Säästän hänen henkensä. En lupaa enempää, Gulag saattaa silti kutsua. Mutta se on enemmän kuin hänellä on nyt.”

Hiljaisuus venyi. Nadežda tunsi, kuinka hänen kehonsa vapisi huomaamattomasti, ja hän puristi käsiään, ettei Lev näkisi sitä. Hän ymmärsi, ettei ollut enää kysymys siitä, suostuiko hän – vaan siitä, milloin hän sanoisi sen ääneen.

Lev nousi seisomaan, keräsi paperinsa siistiin nippuun ja sanoi rauhallisesti:
“Sanotaan, että voitolla on sata isää, mutta tappio on orpo. Te ja miehenne olette kärsineet tappion, toveritar Borodina ja olette nyt yksin. Ajatelkaa vielä kerran. Mutta muistakaa, aika on teidän vihollisenne. Minä olen ainoa, joka voi pysäyttää sen.”

Hän katsoi naista pitkään, ja siinä katseessa oli sekä lupaus että uhka. Nadežda tiesi, että hänen asemansa, hänen ylpeytensä ja koko hänen elämänsä oli nyt tämän miehen käsissä.

Nadežda istui tuolillaan liikkumatta, mutta hänen hengityksensä oli muuttunut raskaaksi. Hän tiesi, että sanat, joita hän oli hetki sitten kuullut, olivat olleet lupaus ja tuomio yhtä aikaa. Hänen miehensä elämä – se, mihin hän oli sitoutunut, mihin hän oli uskonut – roikkui ohuessa langassa, jota Lev piteli sormissaan.

“Minä tiedän, mitä te haluatte”, Nadežda sanoi. “Minä ymmärrän asemamme. Mutta mieheni… hän ei saa joutua gulagiin. Ei vuosiksi, ei edes päiväksi. Jos voit taata sen, teen mitä haluat.”

Lev kohotti kulmaansa, nojautui taaksepäin ja tarkkaili häntä hetken. Hänen kasvoilleen hiipi pieni, viileä hymy.

“Sinä siis asetat ehtoja?” hän kysyi matalasti, äänessään leikillinen, mutta vaarallinen sävy.

Nadežda nieleksi, mutta piti katseensa lujana. “En ehtoja. Vaatimuksen. Minä suostun kaikkeen, mitä te pyydätte. Kaikkeen. Mutta haluan sen kirjallisena. Lupauksen, että mieheni ei joudu gulagiin.”

Hetken huoneessa vallitsi vain kellon raksutus. Sitten Lev nousi hitaasti ylös, otti paperiarkin ja kynän pöydältä. Hän kirjoitti muutaman rivin, taittoi paperin ja työnsi sen Nadeždan eteen.

Hän sanoi matalalla äänellä, jokaisen sanan naulaten:
“Siinä se on. Sinun miehesi ei joudu gulagiin. Mutta muista — nyt sinä kuulut kokonaan minulle. Ei ole mitään, mitä minä en voisi pyytää.”

Nadežda ojensi kätensä ja otti paperin. Hänen sormensa vapisivat, mutta hän tunsi helpotuksen ja samalla hirvittävän painon laskeutuvan harteilleen. Hän tiesi, mitä tämä merkitsi.

Hän kohotti kätensä hitaasti, kosketti huivinsa solmua. Pieni, arkinen liike, mutta se tuntui hänen sisällään kuin kuilun reunan ylitykseltä. Hän epäröi hetken, katse yhä maassa, ja sitten hän veti solmun auki. Kankaan kevyt kahahdus täytti huoneen.

Lev ei sanonut mitään. Hän antoi hiljaisuuden puhua, ja se teki teosta vielä raskaamman.

Huivi liukui hänen sylistään pöydälle. Nadežda ei ollut koskaan tuntenut itseään niin paljaaksi, vaikka hänellä oli yhä vaatteet yllään. Hän tunsi, että jokin suojasta – vuosien ajan rakennettu ylpeyden ja aseman kilpi – oli luiskahtanut pois hänen ympäriltään.

Lev astui hitaasti lähemmäs. Hän ei koskettanut, ei edes ojentanut kättään. Hän vain sanoi hiljaa, melkein lempeästi:
“Hyvä. Nyt tiedätte, miten tämä toimii. Jokainen ele on askel pois entisestä, askel kohti sitä, että minä päätän.”

Nadežda nousi hitaasti tuolistaan. Hänen liikkeensä olivat jäykät, kuin hän olisi taistellut näkymätöntä voimaa vastaan, mutta silti hän nousi. Hän tunsi Levin katseen painon, joka ei ollut utelias eikä kärsimätön, vaan armottoman varma.

“Te tiedätte, mitä seuraavaksi”, Lev sanoi tyynesti, savuke hänen sormiensa välissä hehkuen.

Nadežda laski kätensä takkinsa napille. Hän epäröi hetken – viimeisen kerran – ennen kuin käänsi sen auki. Takki putosi hänen hartioiltaan ja jäi tuolin selkänojalle. Huone tuntui kylmältä ilman sitä, mutta hän ei pysähtynyt.

Seuraavaksi hän avasi puseronsa napit, yksi kerrallaan, jokainen ääni tikitti hänen sisällään kuin kellon lyönti. Hänestä tuntui, ettei hän riisuutunut vain vaatteistaan, vaan asemastaan, ylpeydestään, siitä naisesta joka oli astunut tänne vielä eilen komissaarin vaimona. Jokainen napin napsahdus oli kuin isku hänen entiseen itseensä.

Lev ei liikahtanut. Hän vain seurasi, katseessaan tyyni mielenkiinto, joka oli pahempaa kuin himo olisi ollut. Hän näytti mieheltä, joka tarkisti työnsä etenemistä, ei mieheltä, joka katseli naista.

Kun pusero putosi lattialle, Nadežda tunsi vapinaa käsivarsissaan. Hän puristi leukansa tiukaksi, ettei alkaisi itkeä. Hän jatkoi, koska tiesi, että hänen oli pakko.

Hame seurasi, sukat, viimein kaikki. Vaatteet kasaantuivat huoneen varjoon, ja hänen ympärillään oli vain hiljaisuus. Hän seisoi siinä, paljaana kuin syntymässään, mutta toisin kuin silloin, tämä ei ollut viattomuutta. Tämä oli alistumisen täyttymys.

Hänen ihonsa kalpeus korosti hänen avuttomuuttaan, kuin kylmä valo olisi paljastanut kaiken, minkä hän oli aiemmin piilottanut vaatteiden, roolin ja asemansa taakse. Hänen vartalonsa ei ollut virheetön eikä nuori tyttömäinen – se oli aikuisen naisen vartalo, johon elämä ja valta-asema olivat piirtäneet hienovaraiset jälkensä. Mutta juuri siksi siinä oli jotakin entistä inhimillisempää, jotakin, mikä teki hänen nöyryytyksestään syvemmän.

Lev nojautui taaksepäin tuolissaan ja puhalsi savun hitaasti ilmaan. Hänen äänensä oli matala, hallittu, aivan kuin hän olisi ollut yksinkertaisesti tyytyväinen siihen, että suunnitelma eteni:
“Hyvä. Nyt olette siinä muodossa, jossa haluan teidän olevan.”

Nadežda ei vastannut. Hänen poskensa paloivat häpeästä, mutta hänen sisällään oli myös toinen tunne – kammottava, pakottava tietoisuus siitä, että hän oli tehnyt tämän itse. Hän oli riisuutunut, ja siten riisunut itseltään sen viimeisenkin kilven.

Lev Ivanovitš ei kiirehtinyt. Hän nojautui tuolissaan taaksepäin, katse rauhallisena, ja puhalsi savua hitaasti ulos. Hän antoi hiljaisuuden kiusata häntä hetken, ennen kuin sanoi matalalla äänellä:

“Polville.”

Nadežda nosti katseensa hetkeksi – siinä välähti epäusko, jopa kapina – mutta hän tiesi, ettei voinut enää kieltäytyä. Hänen polvensa notkahtivat, ja hän laskeutui kiviseen lattiaan. Kylmä kivi kosketti hänen ihoaan, ja tunne sai hänen ylpeytensä vavahtamaan. Hän oli aina istunut parhailla paikoilla kokouksissa ja salongeissa. Nyt hän oli polvillaan kuin palvelija.

Lev katsoi häntä himokkaasti, mutta myös tutkivasti, kuin olisi arvioinut työnsä etenemistä. Hänen äänensä oli pehmeä, mutta ehdoton:

“Katso minuun.”

Nadežda kohotti katseensa väkisin. Se, että hänen täytyi nostaa silmänsä tämän miehen kasvoihin nöyryyttävimmässä asennossaan, oli pahempaa kuin itse riisuutuminen. Hän tunsi poskensa kuumenevan, mutta hän piti katseen vakaana.

Lev nyökkäsi hitaasti, tyytyväisenä. “Hyvä. Nyt avaa suusi.”

Sana sai Nadeždan värähtämään. Hän tunsi koko kehonsa kieltäytyvän, mutta hänen huulensa raottuivat, hitaasti, vastentahtoisesti.

Lev nojautui eteenpäin ja laski kätensä pöydälle, aivan hänen eteensä. Hän ei koskenut häneen, ei tehnyt muuta kuin katsoi, miten nainen totteli. Hän puhui matalasti, melkein kuiskaten:
“Hyvä. Te tottelette, vaikka se satuttaa teidän ylpeyttänne. Juuri näin minä haluan nähdä teidät – polvillanne, suu avoinna, ilman kilpeä, ilman valtaa. Vain minun päätöksieni varassa.”

Nadeždan silmissä poltti häpeä. Hän tiesi, että hän oli jo liian syvällä. Jokainen käsky, jokainen liike vei hänet yhä kauemmas siitä maailmasta, johon hän oli kuulunut. Hänestä ei ollut tullut pelkästään kuulusteltavaa – hänestä oli tullut nukkemestarin nukke.

Lev ei antanut hänelle aikaa. Hän tarttui Nadeždaa hiuksista, ei riuhtaisten vaan varmalla, hallitulla otteella. Hän kuuli Nadeždan vetävän terävän henkäyksen, mutta nainen ei vastustellut. Hänet johdatettiin kuin esine, askel kerrallaan huoneen kulmaan, jossa oli pieni, kulunut sohva.

“Siihen”, Lev sanoi tyynesti, osoittaen.

Nadežda epäröi hetken, katse maassa. Mutta Levin ote hänen hiuksissaan vahvistui, ja hän tiesi, ettei voinut muuta. Hän painoi polvensa sohvalle ja asettui niin kuin hänelle oli käsketty – takapuoli koholla, selkä jännittyneenä, koko olemus avuttomana.

Lev päästi irti hänen hiuksistaan ja jäi seisomaan taakse, kädet jälleen selän takana, kuin upseeri joka tarkasti rivinsä. Hänen äänensä oli matala ja viileä, jokainen sana iskuna Nadeždan murtuvaan ylpeyteen:
“Näin. Tässä asennossa ei ole jälkeäkään komissaarin vaimosta. Näen vain naisen, joka tekee kuten käsketään.”

Lev kiersi hitaasti hänen ympärillään, askeleet raskaina ja rauhallisina. Hän ei koskettanut, ei kiirehtinyt. Hän vain katseli, kuin arvioiden jotakin uutta hankintaa, jonka omistajuus oli jo sinetöity.

“Katso nyt itseäsi, toveritar Borodina”, hän sanoi hiljaisella äänellä, joka tuntui kaikuvan kiviseiniä vasten. “Eilen sinä kävelit kadulla ryhdikkäänä, kaikki väistivät sinua. Tänään sinä seisot tässä asennossa minun huoneessani. Sohvallani perse pystyssä. Ja minä päätän, mitä sinulle tapahtuu.”

Hän pysähtyi Nadeždan viereen ja kumartui niin lähelle, että hänen äänensä tuntui kuiskaukselta. “Oletko koskaan ollut näin? Näytät siltä kuin et voisi päättää enää mistään. Ja sen sijaan sinä tottelet – aivan kuin tämä olisi sinulle luonnollisin paikka maailmassa.”

Nadeždan posket paloivat. Hän puristi sohvan kangasta niin tiukasti, että hänen rystysensä olivat valkoiset. Mutta hän ei liikahtanut.

Lev suoristautui ja kiersi hänen taakseen. Hän pysähtyi, antoi hiljaisuuden painua syväksi ja sanoi matalasti, hitaasti: “Levitä jalkasi.”

Nadežda värähti, mutta teki kuten käskettiin. Hänen liikkeensä oli hidas, vastentahtoinen, mutta tottelevainen.

Lev hymähti, ei himosta, vaan puhtaasta tyytyväisyydestä siihen, että hänen sanansa olivat muuttuneet teoksi. Hän ei tehnyt muuta, ei koskettanut – vain seisoi, katsoi ja puhui.

“Noin. Nyt olet täydellisessä asennossa. Katso ympärillesi – ei ole ketään muuta. Ei miestäsi, ei ystäviäsi, ei puolueen suojelua. On vain minä. Ja sinä. Lev otti kiinni Nadeždan jalkovälistä ja siveli tämän pillua. Tämä sai naisen sävähtämään.

Lev Ivanovitš seisoi hänen vierellään ja antoi hiljaisuuden venyä. Sitten hän sanoi matalasti, jokaisen tavun painottaen:

“Ei riitä, että olet tässä asennossa. Minä haluan kuulla sinun suustasi, että kenelle tämä pillu kuuluu, kuka sen omistaa? Sano se.”

Nadežda ei liikahtanut. Ainoastaan silmillään mulkaisi vihaisesti Leviä. Hänen kätensä puristivat sohvan kangasta, kynnet painautuivat kankaaseen. “En”, hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.

Lev tarttui häntä niskasta, ei riuhtaisten, vaan vakaalla otteella, ja painoi hänen päänsä alemmas sohvan selkänojaa vasten. “Sano se. Tunnusta, mitä sinä olet nyt. Sinun on myönnettävä, ettei sinulla ole mitään — ei asemaa, ei valtaa, ei edes vaatteita. On vain tämä asento. Ja minä. Kenen pillu tämä on?”

Nadeždan kurkusta karkasi ääni, joka oli enemmän nyyhkäyksen alku kuin sana. Hän yritti vastustaa, mutta tunsi, että hänen ruumiinsa petti häntä. Hän ei voinut enää piiloutua hiljaisuuteen.

“Se on…”, hän aloitti, ääni katkeili. Hän puristi silmänsä tiukemmin kiinni ja pakotti sanat ulos. “Se on sinun. Sinä omistat sen… Saat tehdä sillä mitä haluat.”

Lev päästi irti hänen niskastaan ja antoi hänen hengittää hetken. Sitten hän hymyili ohuesti, äänessään tyyni voiton sävy:
“Juuri noin. Nyt sanat vastaavat todellisuutta.”

Hän kiersi jälleen hänen taakseen ja jatkoi: “Toista se. Mutta tällä kertaa lisää: minä olen sinun huorasi.”

Nadeždan sydän hakkasi, häpeä poltti hänen sisintään. Mutta hän tiesi, että hänen miehensä kohtalo, hänen oma elämänsä, kaikki riippui tästä hetkestä. Hän avasi suunsa ja sanoi sanat, joihin ei uskonut, mutta jotka mies halusi kuulla:

“Minä olen sinun huorasi.”

Lev nyökkäsi hitaasti, tyytyväisenä, kuin olisi saanut kauan tavoitellun vahvistuksen. “Hyvä. Nyt minä uskon, että olet ymmärtänyt.”

Nadežda ei enää tuntenut itseään samaksi naiseksi, joka oli astunut sisään virastoon eilen. Hän tiesi, että hän oli menettänyt kaiken — paitsi sen, mitä Lev oli valmis hänelle jättämään.

Lev seisoi hiljaa sohvalla kumartuneen naisen takana. Hän oli saanut sanat, jotka halusi — sanat, joilla Nadežda oli itse pyyhkinyt pois entisen elämänsä ja asemansa. Mutta hän tiesi, että sanat ilman tekoja olivat kuin tyhjiä lupauksia. Nyt oli aika tehdä niistä todellisuutta.

Hän kiersi hitaasti takaisin Nadeždan eteen, niin että nainen joutui näkemään hänet, vaikka hänen katseensa hakeutui lattiaan.

“Sanat on lausuttu”, Lev sanoi matalasti. “Nyt sinä osoitat ne todeksi.”

Nadeždan kurkku kuivui, mutta hän ei kysynyt mitä se tarkoitti. Hän tiesi, että se tulisi käskyinä, joihin hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua.

Lev kävi istumaan tuolille ja nojautui hieman eteenpäin, katse polttavana:
“Ryömi tänne. Älä nouse jaloillesi — käytä käsiäsi ja polviasi. Näytä, että olet siinä asemassa, jonka juuri myönsit.”

Nadežda tunsi veren kohisevan korvissaan. Hän oli koko elämänsä ajan kävellyt arvokkaasti, askeleensa halliten, ja nyt hän kuuli käskyn, joka riisui hänet viimeisestäkin arvokkuuden sirpaleesta.

Hetken hän epäröi. Sitten hän siirsi kätensä sohvalta lattiaan, polvet jo kylmää lattiaa vasten. Hänen sydämensä jyskytti, kun hän otti ensimmäisen kömpelön liikkeen eteenpäin, kuin eläin, joka oli sidottu näkymättömillä kahleilla. Jokainen metri tuntui kuilun ylittämiseltä.

Lev katseli häntä tyynesti, ja hänen suupielensä kaartui ohueen hymyyn. Jokainen liike oli voitto. Jokainen liike, jonka Nadežda ryömi polvillaan häntä kohti, oli muistutus siitä, että nainen, joka eilen oli ollut ylellisen kodin emäntä, oli nyt hänen lattiallaan kuin orja.

Kun Nadežda lopulta pysähtyi hänen eteensä, hän jäi siihen, pää kumarassa, hartiat jännittyneinä. Hän tunsi nöyryytyksen syövyttävän sisimpäänsä.

Lev laski kätensä hänen leukansa alle ja kohotti hänen kasvonsa ylös. “Hyvä tyttö. Nyt teet niin kuin käsketään — teoilla, ei vain sanoilla. Tämä on sinun uusi todellisuutesi.”
Lev avasi housunsa ja pudotti ne lattialle. Hänen kyrpänsä seisoi jo kovana, sillä tämä oli kiihottavinta mitä hän tiesi.

”Ota se suuhusi. Tämä on tärkeintä elämässäsi nyt. Ja katso uutta isäntääsi silmiin, kun nuolet sitä.”

Nadeždan otti peniksen käteensä ja ohjasi sen vastahakoisesti suuhunsa. Se maistui tunkkaiselta. Mies ei ollut käynyt peseytymässä.
Hänen silmät laajenivat. Hän oli käyttänyt enemmän kalliisiin kankaisiin ja kristallilaseihin kuin mitä tavalliset ihmiset näkivät koko elämänsä aikana ja ja nyt hänet oli alistettu tuon miehen tarpeiden tyydyttäjäksi, seksileluksi.

“Katso itseäsi, toveritar Borodina. Sinä, joka et koskaan olisi kumartunut edes siirtämään tuolia itse, polvistut nyt lattialle imemään kulliani kuin halvin katuhuora. Tämä on sinun uusi tehtäväsi. Tämä on se, mitä sinusta on tullut.”

Nadežda tunsi kyyneleen polttavan silmäkulmassaan, mutta hän jatkoi. Jokainen liike, jokainen pään liike teki hänestä entistä pienemmän — ja samalla sitoi hänet yhä syvemmälle Levin valtaan. Nadežda otti suurilla silmillään katsekontaktin mieheen, imien samalla hänen mulkkuaan. Hän liikutti kalliiden voiteiden pehmittämää kättään edestakaisin miehen peniksellä ja imi samalla kuuliaisesti terskaa, saaden Levin huokaisemaan tyytyväisenä. Nadežda osasi kyllä tyydyttää miestä, muttei ollut eläessään joutunut tällaiseen tilanteeseen.

Tässä huoneessa Lev Ivanovitš teki naisille mitä tahtoi, ennen pitkää. Ei ehkä heti, mutta se oli osa nautintoa - katsoa kuinka verkko kiristyy uhrin ympärille ja lopulta he ovat kaikki polvillaan hänen edessään. Kulli suussa, katsomassa häntä silmiin.

Lev tarttui kevyesti, mutta päättäväisesti komissaarin vaimoa kaulasta ja työnsi peniksensä naisen syvemmälle, kurkkua kohti. Se sai Nadeždan yskimään ja kakomaan. Lev ei välittänyt, päinvastoin, hän innostui lisää.

”Rentouta kurkkusi, aion tehdä tätä jonkin aikaa. Sinun pitää vain tottua tähän”

Hän tarttui toisella kädellä takaraivosta ja työnsi peniksensä uudelleen, vielä syvemmälle ja veti ulos, saaden limavanan valumaan mulkkunsa varresta. Hän teki saman uudelleen ja uudelleen. Nadeždan katsoi vetistyneillä silmillään ja epäuskoisena Ivanovitšin kiimasta lasittuneisiin silmiin. Mies hymyili jo leveämmin kuin tavallisesti, mutta silti ohuemmin kuin useimmat.

”Kurkkusi sopii parhaiten tähän, eikä puhumiseen,”

Ivanovitš pilkkasi ja kiihdytti tahtia vain hieman. Mies halusi silti kärsivällisesti nähdä mulkkunsa uppoavan suuhun ja kurkkuun. Sentti kerrallaan, limasta liukkaana. Se oli hänestä upea näky. Mies työnsi nyt kyrpäänsä pohjaan asti. Niin, että kiveksensä koskettivat Borodinan leukaa. Hän pysäytti liikkeen siihen, piti Nadeždan takaraivosta kiinni ja nautti tilanteesta.

”Kun aamulla heräsit, osasitko arvata olevasi tässä tilanteessa, Nadja?”

Mies käytti Nadeždasta nyt hellittelynimeä, joka oli sama nimi, jolla Borodin häntä kutsui. Nadeždasta tämä oli sietämätöntä, mutta hän ei voinut asialle mitään. Lev veti kullinsa ulos kurkusta nopeasti ja tarkoituksenomaisesti, saaden aikaan lisää yskimistä. Limavana valui leukaa pitkin lattialle.

”Nyt kun olet liukastanut sen, voimme alkaa pitää hauskaa, vai mitä sanot Nadja? Miehesi olisi varmasti samaa mieltä, eikö? Hänen tulevaisuutensa kuitenkin riippuu tekemästäsi. Ryömi takaisin sohvalle, lutka.”

Nadežda ei liikahtanutkaan. Hän ei ajatellut kestää tätä enempää. Nyt saisi riittää. Lev oli toista mieltä. Hän otti lattialta Nadeždan kalliin kaulahuivin, sitoi sen naisen kaulaan ja talutti toisesta päästä kiinni pitäen päättäväisesti sohvalle. Hän nostatti takapuolen pystyyn, taivutti alaselästä Nadeždan sopivaan asentoon ja työnsi kyrpänsä häpyhuulten väliin. Lev ei kiirehtinyt. Hän halusi nähdä Borodinan reaktion, kun hän työntyisi vääjäämättömästi hänen sisäänsä.

”Olet märkä. Se kertoo sinusta paljon, lutka, vai mitä olet mieltä?”

Kysymys oli retorinen, ivallinen ja suorastaan psykopaattinen. Nadeždan ei ollut tarkoituskaan vastata, eikä hänellä siihen henkistä voimaa olisi ollutkaan. Mutta totta oli, että jostakin syystä komissaarin vaimo oli kostunut. Keho viestitti jotakin, mistä mieli oli eri mieltä. Lev työnsi kullinsa sisään ja seurasi reaktiota.

”Työnnä vastaan. Nussi kyrpää. Ime sillä kiimavitulla kullia, sitä haluat kuitenkin.”

Nadežda ei halunnut, mutta tavallaan halusi.

“Tämä ei ole sinulle uutta, Nadja,” hän sanoi matalasti. “Tarkoitan sitä, mitä tunnet nyt. Häpeä ja kiihottuminen yhtä aikaa. Et haluaisi myöntää sitä itsellesi, mutta kehosi kertoo sen jo. Ja tiedätkö? Et ole ainoa.”

Lev työnsi nyt lanteillaan voimakkasti ja näki peniksen liukuvan emättimen aukosta sisään ja ulos. Hän läiskäisi vuorotellen molemmilla käsillä Nadeždan paljaita pakaroita. Puna levisi vaikealle iholle kämmenen jäljen muodossa. Nadeždaa sattui, mutta samalla se kytki jotakin hänen sisällään, kuin nappia olisi painettu. Mies sormeili klitorista, läpsi toistuvasti ja jatkoi samalla Nadeždan astumista kivikovalla aisallaan, joka sai naisen ulvahtamaan nautinnon ja tuskan sekoituksesta.

Nadežda tunsi poltteen, mutta myös oudon lämmön leviävän samaa reittiä pitkin. Hän ei halunnut sitä, hän yritti sulkea sen pois mielestään, mutta hänen ruumiinsa ei kuunnellut hänen tahtoaan. Levin lantio läiskähteli Nadeždan pehmeitä pakaroita vasten amerikkalaisen Singerin tahtiin tik-tik-tik. Naisen kehon reaktio särki ylpeyden ja johti kohti voimakasta orgasmia. Hänen hengityksensä katkesi ensin, aivan kuin kurkku olisi kieltäytynyt vetämästä ilmaa sisään. Se jäi kiinni rintaan, nousi nykivinä henkäyksinä, kun jännitys otti vallan hänen kehostaan. Reidet puristuivat yhteen, selkä kaareutui, ja sitten se murtui: terävä, syvä sykäys, joka pakotti koko hänen olemuksensa värisemään.

Ääni karkasi hänen huuliltaan, katkonaisena ja hallitsemattomana, kun supistukset vyöryivät nopeina sarjoina, repien hänet irti kaikesta muusta. Kuului rikkoutuva huuto, joka nousi hänen kurkustaan niin kirkkaana ja pakottavana, että se täytti koko huoneen. Se särähti terävänä alussa, melkein kipuna, ja aaltoili sitten katkonaisina purskahduksina jokaisen supistuksen mukana. Lev vetäytyi ulos pillusta ja sovitteli nyt melaansa ahtaampaan reikään.

”Vielä yksi vaihe jäljellä, lutka. Komissaarin vaimoa nussitaan kohta perseeseen. Oletko valmis, lutka? Nadja? Olethan sinä. Aaahhhh”

Mies myhäili nautinnosta samalla kun työntyi Nadeždan piukkaan peräaukkoon. Kaikki estot tuntuivat hävinneen ja jäljellä oli lihan juhla.
Lev otti otteen naisen lantiosta niin, että sormet painuivat syvälle ihoon. Ote oli kova, omistava, eikä siinä ollut tilaa hellävaraisuudelle. Hän veti naisen väkisin rytmiinsä, kiskoi tämän takaisin jokaista työntöä varten, eikä päästänyt irti hetkeksikään. Kulli ei poistunut anaalista. Liike oli nopeaa ja armotonta – jokainen työntö kumea isku, joka sai hänen vartalonsa notkahtamaan eteenpäin, vain jotta hän vetäisi sen heti takaisin hallintaansa.

Nadeždan huudot repesivät ilmaan, hengitys katkesi teräviin nykäyksiin. Lev painoi naisen selästä alas, piti lantiosta kiinni, työnsi rajummin, nopeammin, niin että koko huone täyttyi äänten sotkusta: läiskintä, hengitys, raaka huuto, joka kasvoi jokaisen liikkeen mukana.

Miehen ote ei hellittänyt. Hän piti lujasti kiinni, repi naisen takaisin kerta toisensa jälkeen, kunnes tämä oli kokonaan hänen rytminsä vanki – pakotettuna vastaanottamaan kaiken, mitä hän antoi.

Välillä ääni katkesi hengityksen sekaan, muuttui läpitunkevaksi, värähti korkeammalle kuin Nadežda olisi halunnut sen päästää, ja putosi taas raskaaseen, matalaan ääneen. Jokainen äänenmurros kertoi, miten hallinta liukui hänen käsistään, miten keho huusi puolestaan ja vaati tulla kuulluksi.

Lopulta ääni ei ollut enää hallittavissa – se oli villi, paljas ja vapautunut, täynnä terävyyttä ja voimaa, joka ei jättänyt epäilyä siitä, mitä hänen kehossaan tapahtui.

Jokainen värähdys viipyi hetken ja paiskasi hänet heti seuraavaan, kunnes hän lyyhistyi hengityksensä varaan – raskaisiin, epätasaisiin henkäyksiin, jotka värisivät vielä pitkään orgasmin jäljiltä.

Hänen poskensa olivat kyynelistä märät. Häpeä ja nautinnon häivähdys sekoittuivat, tehden jokaisesta hetkestä kaksinkertaisesti sietämättömän.

Lev pysähtyi vain sen verran, että hänen äänensä halkoi hiljaisuuden:

“Kuulehan, Nadja. Sinun miehesi kuulee tämän käytävän toiselle puolelle. Hän kuulee, kuinka sinä uliset minun käsissäni. Hän kuulee, kuinka sinä annat periksi. Ja hän ymmärtää kyllä mitä täällä tapahtuu, kuinka sinua nussitaan ja kuinka nautit siitä.”

Nadežda oli lyöty täysin. Hän ei enää kyennyt vastustamaan, ei fyysisesti eikä henkisesti. Lev
Ivanovitš veti kullinsa ulos perseestä töräyksen saattelemana ja vei sen pesetettävöksi Nadeždan kasvojen eteen. Komissaarin vaimo ei ollut aivan juonessa mukana, mutta Lev kiskaisi edelleen kaulassa olevasta huivista ja työnsi kullinsa Nadeždan huulten väliin. Hän aikoi laueta suuhun ja kurkkuun. Mies otti kalustaan kiinni ja runkkasi vauhdikkaasti ja kiimoissaan. Ensimmäiset spermapisarat roiskahtivat Nadeždan otsalle, seuraavat huulille. Lev ei halunnut enempää tuhlata väärään paikkaan, vaan työnsi mulkkunsa Nadjansa kurkkuun asti, saaden naisen jälleen yskähtelemään ja kakomaan. Valkeaa siemennestettä ja kuolaa valui suupielestä, kun Lev vetäytyi väsähtäneenä ja hoiperteli hieman.

Hän pysähtyi sohvan viereen ja jatkoi, ääni hiljaisena mutta armottomana:
“Ennen sinua tässä sohvalla on ollut tusina naista. Kaikki erilaisia — mutta lopulta samanlaisia. Kauniita, ylpeitä, vastustelevia. Ja jokainen heistä oppi, että heidän miehensä, heidän asemansa, heidän ylpeytensä, ei merkinnyt mitään. Että vain minä päätin heidän kohtalonsa.”

Nadeždan posket kuumenivat. Hän puristi silmänsä kiinni, mutta sanat tunkivat hänen sisimpäänsä, syövyttivät häntä. Hän oli osa jatkumoa, ei ainutlaatuinen, ei erityinen — vain yksi monista.

Lev Ivanovitš käveli Nadeždan vaatemytyn luokse, otti taskusta allekirjoitetun sopimuksen, pyyhki kullinsa siihen ja heitti sen rypistettynä lattialle.

”Pue päällesi. Miehesi odottaa sinua jo.”

Hetkeä aiemmin käytävän päässä…

Käytävä oli pimeä ja tunkkainen, mutta Borodin ei huomannut sitä. Hän kuuli vain ääntä. Se kantautui vaimeana oven ja kiviseinän läpi, ensin epämääräisenä — nyyhkytyksen kaltaisena, särkyneenä.

Hän jähmettyi. Hänen rintansa puristui kasaan, ja ajatus iski kuin salama: He kiduttavat häntä.

Se selitti kaiken. Kuka tahansa olisi ulissut samassa tilanteessa. Hän puristi nyrkkinsä ja nojasi kylmää seinää vasten, hampaat yhteen puristettuina, yrittäen pitää mielensä kasassa.

Mutta sitten ääni muuttui. Se ei ollut enää pelkkää tuskaa. Siihen sekoittui sävy, joka sai hänen vatsansa kääntymään ympäri. Hengityksen rytmi, sävyn nousu — jokin siinä ei kuulostanut uhrin huudolta. Se kuulosti… nautinnolta.

Borodin haukkoi henkeä, aivan kuin olisi saanut iskun. Hän irrotti kätensä seinästä ja perääntyi, tuijottaen pimeään selliinsä, mutta ääni seurasi mukana. Vaimennettuna, vääristyneenä — ja silti liian selkeänä.

Hänen sydämensä hakkasi, ajatukset pyörivät sekavana vyyhtinä. Ei, se ei voi olla totta. Hänet on pakotettu, painostettu. Mutta miksi se kuulostaa siltä? Miksi se kuulostaa siltä, että hän antautuu?

Hänen polvensa pettivät, ja hän vajosi lattialle. Ääni kaikui edelleen, rytmikkäänä, häpeällisenä, ja jokainen värähdys jäi hänen korviinsa kiinni kuin polttomerkki. Hän painoi kätensä korvilleen, mutta siitä ei ollut apua. Ääni kuului hänen sisällään, ei ulkopuolella.

Borodin jäi istumaan pimeään selliin, hengitys raskaana, mieli kaaoksen vallassa. Hän ei tiennyt, oliko kuullut vaimonsa kidutusta vai hänen nautintoaan. Ajatus molemmista oli yhtä sietämätön.

Lev Ivanovitšin toimistossa oli hämärää, vain yksinäinen lamppu pöydällä valaisi kellertävällä valolla. Nadežda istui tuolilla, kädet sylissä, vieläkin vavahdellen kokemastaan. Hän puristi mielessään sitä paperilappua, jonka oli saanut — kirjallinen lupaus siitä, että hänen miehensä ei joutuisi gulagiin. Se oli ollut hänen ainoa lohtunsa.

Lev seisoi ikkunan luona, kädet selän takana, ja katseli ulos. Hän antoi hiljaisuuden venyä niin kauan, että Nadežda alkoi jo itse hapuilla sanoja. Mutta sitten hän kääntyi hitaasti, katseessaan välinpitämättömän viileä terä.

“Sinä tiedät, Nadja,” hän aloitti, “että maailma ei pyöri paperilappujen varassa. Ne ovat vain symboleja. Kauniita sanoja, joilla voi hetkeksi rauhoittaa levottoman sydämen.”

Nadežda jähmettyi, veri pakeni hänen poskiltaan. “Mitä tarkoitat?” hän kysyi hiljaa, melkein kuiskaten.

Lev asteli pöydän luo, nojasi siihen ja jatkoi rauhallisesti, kuin olisi puhunut lapselle:
“Borodin on liian suuri nimi, liian raskas varjo. Hänet voi armahtaa hetkeksi, mutta jos hän pääsisi takaisin vallan äärelle… hän voisi olla uhka. Ylin johto tietää sen. Stalin tietää sen. Vastavallankumoukselliseksi on helppo leimata, kun virheitä on jo osoitettu.”

Hänen äänensä pysyi pehmeänä, mutta sanat painoivat enemmän kuin mikään karjunta olisi voinut.

“Ei, Nadja. Hän ei palaa sinulle. Ei kotiin, ei syliin. Ehkä gulagiin, ehkä teloitusryhmän eteen — mutta ei sinun rinnallesi. Sitä minä en voi sallia.”

Nadežda tunsi kylmyyden valuvan sisälleen, aivan kuin koko huone olisi tyhjentynyt ilmasta. Hän avasi suunsa, mutta sanat eivät tulleet. Vain kuiva hengähdys.

Lev kumartui hieman lähemmäs, katse kiinnittyneenä häneen. “Etkö sinä ole vielä ymmärtänyt? Sinun miehesi on menneisyyttä. Sinun tulevaisuutesi — se on täällä, minun kanssani. Sinä olet pitänyt kiinni toivosta, mutta se toivo oli vain minun pelinappulani. Ja minä olen jo tehnyt siirtoni.”

Hän suoristautui, sytytti savukkeen ja veti siitä pitkän henkäyksen. Sitten hän puhalsi savun hitaasti kohti kattoa ja sanoi hiljaisella, lopullisella äänellä:

“Sinä olet minun. Hän ei ole enää kenenkään.”

Nadežda istui jäykkänä, silmissään kyyneleet, mutta hän ei itkenyt. Hänen sisällään jokin särkyi lopullisesti, mutta hän tiesi — Ivanovitš oli oikeassa: hänellä ei ollut muuta tietä kuin alistua.