Tämä on jatkoa Lehtimyyjä- novelliini. Joku onneton lukijaparka kertoi kommentissaan odottavansa jatkoa tarinalleni... Tässä!
Olkoon tämä samalla varoituksena kaikille teille - kannattaa miettiä, mitä suustaan päästelee, ennenkuin päästelee 🙂
-------------------------
Oli perjantai, kello oli ehtinyt jo iltapäivän puolelle, eikä lehtimyyjä siskonsa ”lupauksista” huolimatta ollut soittanut. Minun oli pakko myöntää, että odottelin puhelua malttamattomana, vaikka yritinkin vakuuttaa itselleni, ettei tuo puhelu oikeastaan ollut merkityksellinen? Puhelu tuli tai ei, eihän sillä elämäni kanalta niinkään suurta väliä ollut. Silti… tunsin oloni hermostuneeksi. Olin kuin pikkulapsi jouluaattoaamuna. Pari kertaa puhelimeni oli aamun aikana pirahtanut ja molemmilla kerroilla olin saada sydärin! ”Perkele”, mutisin itsekseni, ”koita nyt hyvä mies miehistyä, olet kuin pikkukakara, hyvä ettet kaki housuun! Mokomasta pikkuasiasta…”.
”Da daa…” alkoi puhelimeni taas soida tuttua melodiaa. Nielaisin kolmekertaa, ennen kuin sain kostutetuksi kurkkuani sen verran, että sain jonkinlaisen äänen ulos kurkustani. Kähisin nimeni luuriin tuskin kuultavasti ja odotin sydän pysähtyneenä, mitä vastapuolella sanottaisiin.
Ikäänkuin äänessä olisi jotain tuttua, mietin toiveikkaana: ”Hei, vieläkö ruokatarjouksesi on voimassa”?
”Ruokatarjoukseni???” Yritin teeskennellä, etten muka muistaisi... ”Aa…ai hei, oletko se lehtimyyjä”, pinnistin sanat suustani. ”tämäpä yllätys”, nielaisin ja olin tukehtua, ”enpä osannut yhtään odottaa enää kuulevani sinusta, ikinä”.
Toisesta päästä kuului heleä nauru: ”Joo, juuri tuoltahan sinä kuulostat siellä, hehheh”.
”Totta kai tarjoukseni on voimassa, lupaushan on aina pidettävä”, yritin hiukan jopa naurahtaa. Tosin yritys taisi kuulostaa toisessa päässä enemmänkin pyövelin pierulta.
”Hienoa! Kävisikö tänään, minulla on nimittäin vapaapäivä”?
”Tänään? Tämä tuli hiukan yllättäen”, yritin pelata aikaa ja peitellä innostustani, ”…mutta eipä minulla muistaakseni mitään erityistä ohjelmaa illaksi ole sovittuna… ainakaan sellaista, mitä en voisi näin miellyttävän asian vuoksi siirtää”. Yes, tuuletin mielessäni, tuo oli nokkelasti keksitty, hyvä minä. ”Minkälainen ohjelma sinulla on illalla, millaista aikaa olet ajatellut?”
”Minulle sopii ihan koskavaan, tänäänhän on vapaapäiväni, seuraavan kerran menen töihin vasta maanantaina”. Onko 17 hyvä aika, vai 18”?
”Ihan kuinka vain, molemmat käy, kun laitan käymään. Tehdäänkö kompromissi, 17.30”?
Näin sovimme, ja tapaamispaikaksi ehdotin saman elokuvateatterin edustaa, jossa tapasin paripäivää aikaisemmin hänen siskonsakin. Yritin kysellä vielä hänen tuntomerkkejään, mutta hän käänsi asian toisin päin ja otti autoni tuntomerkit, sanoi ilmestyvänsä paikalle, kun näkee autoni lähestyvän.
Päätin päivän työt niin nopeasti kuin kykenin ja poistuin viikonlopunviettoon. Ajelin kotiin tutusti kaupan kautta ja tein vielä muutaman ostoksen iltaa varten. Niin varma olin soitosta ollut, että suurelta osin olin tehnyt hankinnat jo ennalta. Hymähdin tuolle itsevarmuudelleni, ja myönsin itselleni, että todellisuudessa toimintani johtui ennemminkin hermostuneisuudestani kuin itsevarmuudestani!
--------------------
Tapani mukaan pari minuuttia ennen sovittua aikaa saavuin tutulle paikalle Finnkinon edustalle. Tuskin sain autoni pysäytetyksi, kun näin pyörätuolin rullaavan autoani kohti kyydissäännuori neito, oikeastaan tyttö. Hän vilkutti ilosesti kättään tunnistamisen merkiksi. Taas koin aikamoisen kuohahduksen sisälläni, tunsin itseni puulla päähän lyödyksi! Tällainen mahdollisuus ei ollut tietenkään edes tullut mieleeni, miten olisi voinutkaan tulla? Jessus, mihin liemeen olen taas itseni ajanut, mietin kauhuissani.
Tein mielessäni nopean tilanneanalyysin – nyt rauhallisesti, jäitä hattuun, naama peruslukemille ja… paras jatkaa kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunutkaan, ikään kuin tämä tällainen olisi jokapäiväistä.
Nousin autosta ja kiersin vierastani vastaan: ”Iltaa! Mukava tavata”! Sain mielestäni jopa rauhallisen ilmeen ja lempeän hymyn kasvoilleni. ”Tässä taisi tulla minulle pieni haaste, miten saada sinut kyytiin, en ole aiemmin vastaavassa tilanteessa ollutkaan”.
”Ei tässä mitään hätää ole, avaa vain ovi niin minä siirryn penkille”, hän hymyili ja selitti kuin asiassa ei tosiaankaan olisi ollut mitään kummallista. Niinpä minä avasin apumiehenpuoleisen oven ja hän siirsi tuolinsa viistosti autoon kiinni, lukitsi pyörät, tarttui toisella kädellä oven sisäpuolelta turvakahvaan, toisella tuolinsa käsinojaan ja… hups, hän istui etupenkillä. Minä en ehtinyt tehdä mitään! Minä vasta mietin, mistä häntä ottaisin kiinni ja miten nostaisin, kun jo huomasinkin olleeni pahasti myöhässä. Tosin, lopputuloksen kannalta näin oli varmaankin parempi.
”Nostatko tuolin tuonne taakse, jos työntökahvat ovat liian korkealla, niitä voi laskea, sivussa on sellaiset lukituskahvat…”. Olin yhä hiukan toisaikainen, kaikki tapahtui niin nopeasti, etten oikein tuntunut pääseväni mukaan tapahtumaketjuun, olin kaikenaikaa vähintään siirron tai peräti pari perässä. Katselin tuolia, katselin autoni tavaratilaa … onneksi minulla oli hiukan keskikokoa isompi farmariauto, joten tuoli näytti sopivan tavaratilaan vaivatta. Otin tuolin työntökahvoista kiinni ja yritin siirtää tuolia, muttei se liikkunut mihinkään.
”Odotas, jarrut on päällä”, samassa hän vapautti lukot ja sain tuolin liikkeelle. Onnekseni tuoli tosiaankin mahtui hyvin tavaratilaan, sehän se tästä enää olisikin puuttunut, että olisin joutunut näyttämään lopullisen tyhmyyteni taiteillessani kahvojen korkeussäätöjen kanssa! Sain tuolin kyytiin ja olin sulkemassa takaluukkua… ”Laitoitko jarrut päälle, ettei tuoli kolkkaa ajonaikana”?
P…le, nieleksin itsekseni, niinpä ietysti, ja minä en tietenkään moista älynnyt.
”Ai niin, hyvä kun muistutit”! Lopulta sain takaluukun kiinni ja pääsin kuskin paikalle. Voittaakseni aikaa ja rauhoittuakseni päätin odotella vielä hetken. Ojensin käteni kohti vierustoveria: ”Masa”.
”Mari”, hymyili kyytiläiseni, hän ilmiselvästi nautti aiheuttamastaan hämmennyksestä. Sain oikeastaan ensimmäisen kerran aikaa katsoa vieressäni istuvaa naista – Hänessä kieltämättä oli samaa näköä kuin sisaressaan, tosin Mari oli tumma. Silmät olivat kuitenkin hänelläkin ruskeat ja ruumiinrakennekin oli aikalailla samanlainen, ehkä Mari oli kuitenkin aavistuksen verran rintavampi, mikäli vielä muistin oikein sisarensa varustuksen koon… Säpsähdin tajutessani katselleeni vierastani turhan tarkkaavaisesti, ja eritoten aivan liian pitkän aikaa erääseen tiettyyn kohtaan keskittyen. Puolustuksekseni mielestäni voitiin kuitenkin lukea se, että Mari ei millään tavalla yrittänyt pukeutumisellaan peitellä sulojaan, päinvastoin.
Olin ollut syvällä ajatuksissa varmaan jo jonkin aikaa, sillä havahduin nykyhetkeen vasta vierestäni kuuluvaan ääneen: ”Anteeksi, en kai vaan järkyttänyt sinua? Olisiko minun pitänyt kertoa tuosta tuolistani jo puhelimessa?”
”Ee’ei, ei tietenkään”, yritin vakuutella. ”Kieltämättä tämä on yllätys, mutta…”, etsin sopivaa ilmausta, ”…emmeköhän me selviä tästä eteenkinpäin, ei kai syömisessä suurta eroa ole tapahtuuko se ruokapöydän tuolissa vai pyörätuolissa istuen”?
”No ei”, Mari naurahti, ”ei kai tuossa istumisessa eroja ole, mutta on minulla jalkaongelmien lisäksi hiukan ongelmia käsienikin kanssa”.
”Eiköhän. Jos jotenkin voin auttaa, kerrot, kyllä me varmaan selviämme”. VAU, hyvä minä, ajattelin, tuo oli hienosti muotoiltu, kyllä tämä tästä, ehkä??
”Varmasti”, hymyili Mari valloittavasti, ”Hengissä olen tähänkin asti selvinnyt, en epäile yhtään, ettemmekö selviäisi tästäkin. Uskon, että tosiaan autat, jos jotain ongelmia tulee”.
Olin mielestäni rauhoittunut riittävästi, joten käynnistin auton ja lähdin ajelemaan kohti kotiani. Ajomatka sujui hiljaisuuden vallitessa. Käytin jokaisen mahdollisen tilaisuuden ajonaikana katselemalla ja tarkkailemalla Maria. Nätti tyttö, upea nainen, ja kerrassaan valloittava hymy, tällaiseen loppupäätelmään olin päätynyt kaartaessani auton kotipihaani.
-------
Kotipihassani selvisin huomattavasti pienemmin tuonnekuohuin. Sain Marin turvallisesti pyörätuoliin, yritin tehdä vain kaiken samoin kuin Finnkinon pihassa, mutta päinvastaisessa järjestyksessä. Tuo logiikka toimi loistavasti ja pääsimme turvallisesti sisälle asuntooni. Siinä vaiheessa tajusin, että illan aikana edessä olisi vielä monta mutkaa, mutta… päätin luottaa Mariin ja vain peesata häntä, hän selvästikin hallitsi tilanteen huomattavasti minua paremmin, hänellä oli varmaan kokemusta vastaavista tilanteista minua enemmän.
Päätös osoittautui hyväksi, me todellakin selvisimme ihan kunnialla, oikeastaan suorastaan loistavasti. Söimme pitkän lounaan, syödessä tyhjeni lähes pullollinen punaviiniä, juttelimme paljon, kaikenlaisista, aivan kaikenlaisista asioista. Mari oli eloisa ihminen, iloinen ja hauska, hän nauroi paljon, sai minutkin nauramaan vähän väliä. Ruokailun aikana unohdin täysin, että tuo kaunis nuori nainen istui pyörätuolissa! Muistin tilanteen vasta alkaessani korjata astioita pois pöydästä, ja lähes samalla häpesin itseäni, ja asenteellisuuttani – olin aina pitänyt itseäni sivistyneenä ja suvaitsevana ihmisenä, ja nyt olin saanut itseni kiinni pahemmanluokan asenteellisuudesta! Tajusin alitajuisesti kuvitelleeni, että Marin istuminen pyörätuolissa olisi tehnyt hänet jotenkin… ”erilaiseksi, peräti epänormaaliksi”. En ollut voinut edes kuvitella, että hän voisi olla ”nainen, kaunis ja seksikäs NAINEN”?
Tunsin hikinoron kulkevan selkääni pitkin ja puistatuksen käyvän lävitseni, minua nolotti, minua hävetti, tunsin halua vaipua lattianrakoon… onneksi saatoin keskittyä astioiden järjestelyyn tiskikoneeseen, pystyin peittämään tuntemukseni ja tunnekuohuni Marilta, samalla sain aikaa rauhoittua.
”Tuhlasitko ruokailuun kaiken naurusi”? Pelästyin mielettömästi ja polveni olivat pettää kuullessani Marin kysymyksen aivan selkäni takaa.
”E’eeen, kuinka niin”? Kurkistin varovasti taakseni ja näin Marin hymyilevän pirullisesti.
”Menit yht’äkkiä niin hiljaiseksi, juuri äsken nauroit ja vitsailit, mutta sitten”…
”Ei mitään… muistin vain yhden työjutun ja jäin miettimään sitä”, yritin keksiä hätävalhetta. Selitykseni ei tainnut kuitenkaan mennä läpi: ”Taisi olla joku ikävämpi juttu, kun se sai hikikarpalot otsallesi”?
Minulle jäi ikuisisksi ajoiksi epäselväksi, aavistiko Mari ajatukseni, vai uskoiko hän selitykseeni, sillä hän vaihtoi taitavasti puheenaihetta: ”Onko sinulla sauna? Pitäisikö laittaa sauna lämpenemään, minusta näyttää, että olet saunan tarpeessa? Ainakin suihkun”?
Otin kiitollisuudella vastaan tilaisuuden vaihtaa puheenaihetta: ”On tietenkin! Tuo oli oikeastaan aika hyvä idea, minäpä käyn laittamassa sen heti päälle ja laitan jälkkärikahvit vasta sen jälkeen”.
Vasta kääntäessäni kiukaan kelloa tajusin, että tästähän seuraisikin seuraava ongelma. Miten saan Marin saunaan? Vai ajatteliko hän, että minä kävisin yksin saunassa ja hän sillä aikaa katselisi vaikkapa telkkaria? Siinä tapauksessa, jatkoin pohdintaani, saunan lämmityksessä ei olisi mitään järkeä, riittäisi, että kävisin pikaisesti suihkussa? Jessus, tästä tulee vielä haasteellinen ilta? Ja yö… JUMALAUTA, yö, tosiaankin YÖ! En ole enää ajokunnossa, Marin on siis pakko jäädä yöksi!!
Yritin rauhoittaa rinnassa noitarummun tapaan epätahtiin hakkaavaa sydäntäni. Nyt oli pakko rauhoittua, hermostuminen ei tässä tilanteessa auttaisi yhtään, nyt tarvitaan viileää harkintaa ja malttia… Tulos oli kuitenkin aika huono, epävarmuus tuntui vain kasvavan entisestään: Olen minä… huhhuh… aikamoinen ”pelimies”. Kuvittelin pyörittäväni tätä kuviota suvereenisella tavalla, mutta huomaankin olevani toisten vietävänä, kuin juoksupallossa laukkaava hiiri, ja nyt siis jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä…
----------------
Jatkoa seuraa, jossakin vaiheessa, mikäli... hmmm?
Luulen, että tosiaankin seuraa, minua itseänikin on alkanut kiinnostaa, kuinka Masalle lopulta oikein käy, kuinka kauan ja pahasti neidot poloista poikaa pyörittelevätkään 🙂
