Tilassa on lämmin, iltapäiväaurinko siivilöityy korkeista ikkunoista. Seminaarisalissa vallitsee tiivis tunnelma. Antti istuu lavalla muiden panelistien joukossa, mutta ottaa tilan haltuun jo pelkällä äänenpainollaan.

Antti (ääneen, rauhallisesti mutta terävästi):
– Meidän on vihdoin tunnustettava, että liiallinen turvallisuuden tavoittelu keskustelussa on alkanut tukahduttaa sen ytimen. Aito dialogi vaatii epämukavuutta. Muuten emme kohtaa toisiamme rehellisesti – vain varoen.

Keskustelu etenee. Katja kuuntelee aluksi hiljaa. Hän ei nyökkäile kuten osa yleisöstä. Hänen kulmansa ovat kurtussa, katse kiinni tuossa miehessä. Lopulta hän nostaa kätensä ja saa puheenvuoron.

Katja (selkeästi, mutta terävästi):
– Minusta tuo on vaarallinen yleistys. Tuntuu että sinä vähättelet niitä, jotka tarvitsevat turvallisuutta voidakseen ylipäätään puhua. Etkö näe, että epämukavuus on etuoikeus, ei lähtökohta kaikille?

Antti (katsoo suoraan häneen, ei puolustautuen vaan kiinnostuneena):
– Epämukavuus on väistämätöntä, jos haluamme kehittyä. Kyllä, joillekin se on rankempaa – mutta suojelemalla heitä kaikelta epämukavalta me myös estämme heidän kasvunsa.

Katja (tiukemmin):
– Vai estämmekö vain sinun oikeuttasi sanoa mitä haluat ilman vastuuta?

Hiljainen reaktio yleisöstä – jännite kiristyy hetkeksi. Antti ei väistä. Hän kallistaa hieman päätään, kuin arvioisi häntä uudelleen.

Antti:
– Mielenkiintoinen oletus. Mutta minä puhun vastuullisesta riskinotosta, en rajattomasta puhevapaudesta. Sinä tunnut olettavan, että haavoittuvuutta täytyy suojella haasteelta.

Katja:
– Ja sinä tunnut ajattelevan, että haaste on automaattisesti rakentavaa. Mutta joskus se on vain valtaa puhua kovempaa, olla äänekkäämpi. Sitä ei pidä sekoittaa totuuteen.

Antti (pieni virne, melkein näkymätön):
– Ja joskus hiljaisuus on tapa kontrolloida tilaa. Ei kaikki valta kuulu huutoon.

Katja ei hymyile, mutta silmissä välähtää. Hän ei anna periksi – ei vielä. Mutta hän tietää jo nyt, että tuo mies lavalla on vaarallinen. Ei siksi, että hän olisi väärässä, vaan siksi että hän saa Katjan epäilemään omaa moraalista selkeyttään.

Paneeli jatkuu. He eivät puhu enää toisilleen suoraan, mutta ilmassa viipyy jälki heidän keskustelustaan. Eräänlainen pohjavire. Antti katsoo vielä kerran Katjaa – ei yleisönä, vaan vastustajana, joka ehkä jonain päivänä valitsee toisen roolin.

Jälkipuhetta – Ensimmäinen yksityinen kohtaaminen

Seminaaritilaisuus on päättynyt. Ihmiset hajaantuvat hiljalleen. Käytävillä kilahtelee kahvikuppeja ja kiiltävissä nimikylteissä heijastuu ilta-aurinko. Katja seisoo hieman sivummalla, selvästi jo matkalla pois – mutta ei aivan vielä. Hän tarkistaa viestiä puhelimestaan, ilme sulkeutunut.

Antti (lähestyy rauhallisesti, pysähtyy sopivan välimatkan päähän):
– Sinä et ole sellainen, joka nyökkäilee kohteliaisuudesta. Se oli virkistävää.

Katja (nostaa katseensa, muttei hymyile):
– En ole sellainen, joka olettaa että nyökkäyksiä pitäisi saada. Et varmaan sinäkään.

Antti (nyökkää, hyväksyvästi):
– En. Mutta en myöskään odottanut, että jäisit mieleeni koko paneelin ajaksi.

Katja (katse terävöityy, hieman puolustautuva):
– Niinkö? Minä kyllä lähinnä ärsyynnyin sinusta.

Antti:
– Hyvä alku. Aidot kohtaamiset harvoin syntyvät miellyttämisestä.

Katja (hymähtää, ehkä aavistuksen vastentahtoisesti):
– Tai sitten sinä olet vain tottunut siihen, että ärsytys on ainut tapa saada ihmiset pysähtymään sinua kuuntelemaan.

Antti:
– Sinä et pysähtynyt. Sinä työnsit takaisin. Se ei ole ärsyyntymistä – se on osallistumista.

Katja vaikenee hetkeksi. Hän ei katso pois, mutta seisoo hieman sivuttain, valmiina lähtemään koska tahansa. Antti ei astu lähemmäs. Hän jättää tilaa – ja juuri siksi hänen läsnäolonsa tuntuu painavalta.

Antti (ääni nyt matalampi, pehmeämpi mutta ei vähemmän tarkka):
– Sanoit siellä jotain, mikä jäi minua vaivaamaan. Että epämukavuus on etuoikeus. Se on totta. Mutta eikö totuuden kohtaaminen ole vielä suurempi etuoikeus? Silloinkin kun se särkee mukavuuden?

Katja (katsoo nyt suoraan):
– Totuus ilman empatiaa on vain instrumentaalista. Se ei rakenna mitään. Se vain paljastaa – ja jättää kylmäksi.

Antti:
– Ja joskus paljastaminen on ainoa tapa lämmittää jää.

Hetken hiljaisuus. Katjan ilme on vaikea tulkita – siinä on skeptisyyttä, mutta jotain alkaa säröillä. Ei antautumista, mutta kiinnostusta. Hän kallistaa päätään hieman, silmät tutkivat Antin kasvoja kuin arvioiden, kuinka vaarallinen tämä mies todella on.

Katja:
– Sinä puhut kuin mies, joka on tottunut siihen että ihmiset kuuntelevat. Miksi minä kuuntelisin sinua vielä hetkeäkään?

Antti (pienin, melkein näkymätön hymy):
– Ehkä et kuuntelekaan. Ehkä sinä testaat, haluatko kuulla lisää.

Katja:
– Vai testaatko sinä, saatko minut jäämään?

Antti (katsoo hetken):
– En testaa. Mutta jos jäät, en myöskään teeskentele etten huomaisi.

Katja ei vastaa. Hän katsoo häntä pitkään, sitten vilkaisee käytävän suuntaan. Sitten takaisin Anttiin.

Katja (ääni hieman hiljempaa):
– Minä olen varattu.

Antti (nyökkää, ei yllättynyt):
– Niin arvelinkin.

Hiljaisuus. Ei painostava, mutta tiivis. Sitten Katja kääntyy ja lähtee. Hitaasti, hallitusti. Mutta Antti näkee sen katseesta, juuri ennen kääntymistä – pienen, paljaan välähdyksen, jossa ei ole puolustusta. Vain kiinnostusta, jota ei saisi olla.

Kohtaaminen keittiössä

Ilta. Astiat kilahtelevat keittiössä. Katja on t-paita päällä, hiukset sotkuisesti nutturalla. Hän siirtää lasinpaikkoja tiskikoneeseen. Katjan poikaystävä Lauri on olohuoneessa, selaa puhelinta, mutta tulee sitten keittiöön muki kädessään.

Lauri (rentoon sävyyn):
– Se uusi toimittaja soitti. Se Hannele. Se, joka haluaa haastatella mua niistä vaalidebateista. En tiedä, pitäisikö suostua.

Katja (puuhastelee tiskin parissa, äänensävy neutraali):
– Miksei? Oot ollut niissä vahvoilla. Sulle sopii näkyvyys.

Lauri (hymähtää, nojaa tiskipöytään):
– Niin kai. Ajattelin, että voisin pyytää sut siihen mukaan. Olis kiva päästä keskustelemaan yhdessä, niinku ennen. Sä oot terävä kun haluat.

Katja katsahtaa häneen nopeasti, mutta hymy ei yllä silmiin.

Katja:
– Ehkä. Pitää katsoa aikatauluja.

Pieni tauko. Lauri siemaisee kahviaan, tarkkailee Katjaa.

Lauri (hieman vakavampaan sävyyn):
– Onko kaikki okei? Oot ollut viime aikoina vähän… kaukana.

Katja (hetken liikkumatta, sitten nopeasti):
– Työstressiä. Liikaa deadlineja. Ei mitään uutta.

Lauri ei sano heti mitään. Katsoo vain. Katjan kädet käyvät astioiden kimppuun, liian tehokkaasti. Lauri astuu lähemmäs ja ottaa Katjaa vyötäröltä. Suukottaa poskea.

Lauri (hiljaa):
– Tiedän, ettet tykkää siitä kun kyselen liikaa. Mä vaan… kaipaan sua joskus vähän enemmän.

Katja (pehmeästi, mutta etäinen):
– Mä olen tässä.

Lauri:
– Niin oot. Fyysisesti. Mutta välillä susta ei saa otetta. Niin kuin sä eläisit jotain toista elämää, josta mä en tiedä.

Katja jää hetkeksi paikoilleen. Lauri halaa, mutta Katja ei vastaa koko keholla. Katja katsoo ikkunasta ulos, ja siinä katseessa ei ole keittiötä, ei Lauria. On jokin muu hetki.

Antin ääni palaa mieleen:

“Ehkä et kuuntelekaan. Ehkä sinä testaat, haluatko kuulla lisää.”

“Jos jäät, en myöskään teeskentele etten huomaisi.”

Katja hengittää hitaasti ulos. Häpeä ja kiihko sekoittuvat hetkeksi. Lauri ei tiedä – eikä saa tietää. Ei siitä katseesta, ei siitä värähdyksestä hänen niskassaan, kun joku näki hänet kokonaan… liian hyvin.

[Katja → Antti, seuraavana päivänä klo 11:43]

Kiitoksia eilisestä. Toivottavasti en ollut liian “provokatiivinen” – sitähän sinä ehdotit, eikö?

Vaikka toisaalta, ehkä turha kysymys. Eivätkö kaikki miehet nykyään kaipaa vähän vaarattomia ristiriitoja mausteeksi omaan varmuuteensa?

[Antti → Katja, klo 12:07]

Kiitos itsellesi.
Provokaatio on kiinnostavaa vain, jos sen takana on jotain aidosti liikkeessä. Sinussa oli. Siksi kuuntelin.

[Katja → Antti, klo 12:22]

Vai kuuntelit.
En ollut varma, koska ajoittain vaikutit siltä kuin olisit odottanut hetkeä päästä sanomaan jotain “ylevämpää”.

Se oli muuten kohteliaisuus. Tavallaan.

[Antti → Katja, klo 12:28]

Minäkin pidän ihmisistä, jotka eivät yritä olla miellyttäviä.
Se, että jäit miettimään, oliko se ylevää vai ylimielistä, kertoo enemmän sinusta kuin minusta.

Toivottavasti keskustelemme uudelleen – tai riitelemme, jos se on tehokkaampaa.

[Katja → Antti, klo 12:41]

Ylimielisyyttä se ainakin oli. Mutta viihdyttävää.
Ehkä keskustelemme. Jos sinulla on joskus jotain sanottavaa, joka ei tarvitse asetelmaa tuekseen.

[Antti → Katja, klo 12:55]

Asetelmia ei voi aina valita.
Mutta toiset osaavat käyttää niitä hyväkseen paremmin kuin muut. Sinuun se taito näyttää iskostuneen selkärankaan.

Sinun on silti vaikea päättää, haluatko tulla nähdyksi, vai hallita katseen suunta.

Molemmat onnistuu harvoilta.

[Katja – ei vastausta heti]

Katja lukee viestin. Kahdesti. Harkitsee kolmatta. Sulkee puhelimen, mutta ottaa sen hetken päästä taas käteen.
Hän ei vastaa vielä, mutta sormet jäävät viipyilemään näppäimistölle.

Kohtaaminen kirjakaupassa

Paikka oli hämärästi valaistu, vanhan kivitalon kulmassa toimiva riippumaton kirjakauppa, joka järjesti toisinaan teemailtoja keskustelun ja viinilasillisen äärellä. Pöydillä lojui yhteiskunnallisia pamfletteja ja esseekokoelmia, osassa oli kirjailijoiden omistuksia. Katja ei ollut tullut paikalle odottaen mitään muuta kuin pieniä, keskinkertaisia viittauksia feminiiniseen ajatteluun ja ehkä lasillisen valkoviiniä.

Kun hän huomasi Antin, hän pysähtyi hetkeksi. Ei horjahtaen – vaan kuin arvioiden: näkikö hänet? Entä miten hän reagoi?
Antti seisoi keskellä salia, tumma villakangastakki avoimena, kirja toisessa kädessä, toinen taskussa. Hän näytti täysin kotoisalta.

Antti käänsi päänsä ja katsoi suoraan häntä kohti.

“En tiennyt että sinäkin käyt täällä,” Katja sanoi hetken päästä, kun he seisoivat vierekkäin selaamassa samaa kirjaa kuin olisivat sopineet siitä etukäteen.

“Et tiennyt monesta muustakaan asiasta,” Antti vastasi rauhallisesti. Katsoi kirjaa, mutta ei lukenut sanaakaan.

Katja hymyili vinosti. “Tarkoittaako tuo, että minun pitäisi olla kiinnostunut niistä asioista?”

“Ei. Tarkoittaa, että et ole vielä päättänyt oletko.”

Pöydän ääressä oli tyhjä paikka. Katja istui siihen. Antti istui viereen pyytämättä lupaa. Joku tuli tarjoamaan viiniä. Katja nyökkäsi – ei sanoakseen kyllä, vaan välttääkseen jotain, joka tuntui nousevan kurkkuun asti.

“Edelleen yhtä varma itsestäsi?” hän kysyi, kun viinilasi oli hänen kädessään.

“En. Vain varma sinusta.”
Antin ääni ei ollut itsetietoinen. Se oli hiljainen, mutta ehdoton. Hän katsoi Katjaa niin kuin joku, joka ei aio antaa hänen päästä pälkähästä.

Katja katsoi suoraan takaisin.

“Se on aika ärsyttävä piirre ihmisessä.”

“Sinä tiedät, ettei se ole koko totuus,” Antti sanoi. “Olet vain tottunut siihen, että ihmiset ympärilläsi eivät uskalla sanoa sinulle, mitä he näkevät.”

Hiljaisuus kesti hieman liian kauan ollakseen sattumaa.

“Sinä väität näkeväsi?”
Katjan ääni oli pehmeämpi nyt, vaikka siinä oli vielä keihäänkärki.

“En. Minä vain huomaan, milloin joku yrittää piilottaa itsensä älykkyyden taakse, vaikka oikeasti haluaisi tulla ravistelluksi.”

Katja kohotti kulmiaan, mutta ei nauranut. Hän joi viinilasistaan ja vilkaisi ympärilleen – ei siksi että halusi pois, vaan siksi että tiesi jo jäävänsä.

Antti ei koskenut häneen. Mutta hän nojautui hieman lähemmäs.

“Jos pyytäisin sinua kahville tämän jälkeen, sanoisitko kyllä?” hän kysyi hiljaa.

Katja laski lasinsa. Hän ei katsonut suoraan, vaan vähän ohi. Sitten hän sanoi:

“En tiedä vielä.”

Kahvilla – ensimmäinen särö

Kahvila oli hiljainen ja pieni, sivukadun kätköissä. Katja oli valinnut nurkkapöydän, josta saattoi katsoa ulos kadulle, mutta jonne ei kukaan nähnyt sisään. Hän ei ollut varma miksi oli tullut. Vielä vähemmän hän oli varma, miksi oli valinnut juuri tämän paikan.

Antti saapui muutama minuutti myöhässä. Ei pyytänyt anteeksi, istui vain häntä vastapäätä, aivan kuin olisi tiennyt, että myöhästyminen oli osa rytmiä, joka nyt heidän välillään alkoi rakentua.

Katja ei heti katsonut häntä. Hän puristi mukiaan käsissään, hengitti kahvin savua.

“Jos toistat vielä tuon katseesi jossain paneelissa, saatat päätyä syytetyksi epäasiallisesta vallankäytöstä,” hän sanoi lopulta, silmää nostamatta.

“Entä nyt?” Antti kysyi. “Jos katson näin täällä?”

“Yritätkö antaa ymmärtää, että tämä ei ole työasia?”

“Päinvastoin. Tämä on paljon vakavampaa.”

Katja kohotti kulmiaan ja kohtasi hänen katseensa. Jokin hänessä veti puoleensa. Ei pelkkä ulkonäkö – vaan se rauha, jolla hän istui. Tyyneys, joka ei ollut välinpitämättömyyttä, vaan tarkkuutta. Hän kuunteli.

“Minä olen parisuhteessa,” Katja sanoi suoraan.

“Arvasin.”

“Ja silti olet tässä?”

“Siltä näyttää.”

Katja nojautui hieman eteenpäin. Hänen äänensävynsä oli tiukka, mutta alapuolella värisi jotain muuta.

“Sinä kuvittelet, että voit vain… vaikuttaa minuun? Ilman että edes yrität mitään suoraa?”

“En yritä vaikuttaa,” Antti sanoi hiljaa. “Minä näen sinut. Se on eri asia.”

Katja tuijotti häntä, pitkään. Hänen huulensa olivat hieman raollaan. Hän ei ollut varma, oliko suuttunut vai hämmentynyt. Ehkä molempia.

“Sinussa on jotain ärsyttävää.”

“Niin sanotaan usein ennen kuin jäädään kiinni.”

Katja hymähti, mutta ääni ei ollut lämmin. Hän joi kahvia ja vilkaisi ulos ikkunasta. Kun hän katsoi takaisin, Antti oli nojautunut hieman eteenpäin. Lähempänä nyt. Ei liian lähellä, mutta juuri sen verran, että ilmassa oli jännitettä.

“Sanoit, että tämä ei ole viettelyä. Mutta tiedät, että se on.”

“Tiedän. Mutta tämä ei ole nopeaa viettelyä. Tämä on sellaista, jonka muistaa vielä vuosien päästä.”

Katja nielaisi, huomaamattaan. Hän oli tullut tähän kahvilaan valmiina torjumaan. Mutta sanat valuivat hänen ympärilleen kuin lämmin vesi – eikä hän enää ollut varma, missä kohtaa raja oli ylitetty.

Hän katsoi kelloaan. Nousi. “Minun täytyy mennä.”

Antti nousi myös, yhtä hitaasti. Hän ei tarjonnut kättä, ei kysynyt jatkosta.

Mutta juuri kun Katja oli kääntymässä poispäin, Antti kumartui hieman ja laski kätensä hänen alaselälleen.

Kevyt kosketus. Ei puristus, ei painallus – vain sormenpäät, joiden läpi virtasi koko se sähkö, jota kahvilan ilmassa oli leijunut. Se oli kuin merkki. Ei kysymys, vaan toteamus: tämä alkaa nyt.

Katja jähmettyi. Hänen selkänsä kaarsi miltei huomaamatta. Hengitys pysähtyi.

Ja sitten hän otti askeleen pois. Ei sanonut mitään.

Mutta lähtiessään hän ei katsonut enää taakseen, sillä hän tiesi, että Antti seisoi siinä, aivan paikoillaan.

Keskiviikkoilta, kolme päivää kahvilakohtaamisen jälkeen.

Katja istuu yksin olohuoneessaan, läppäri sylissä, mutta katse pysyy viestisovelluksessa. Hän on lukenut Antin nimen useita kertoja ruudulla, vaikka mitään ei ole vielä lähetetty. Hän selaa keskustelua, joka jäi kahvilan jälkeen tylysti kesken.

Viimeinen viesti oli hänen:

Katja (lauantaina):

Sä olet juuri sellainen tyyppi, joka kuvittelee olevansa vaarallinen, mutta oikeasti vaan provosoi keskustelua saadakseen itselleen lisää tilaa.

Antti ei vastannut siihen. Ei ennen nyt.

Antti 19:42 (nyt):

Vai että “kuvittelee olevansa vaarallinen”.
Ja silti katsoit mua koko ajan kuin haluaisit tietää, mitä tapahtuisi jos olisin.

Katjan sydän hakkaa kuin yläasteella. Hän ei vastaa heti.

Katja 19:48:

Näytin lähinnä ärtyneeltä.

Antti 19:49:

Sinun ärtyneisyys näytti siltä kuin se olisi ollut esileikkiä.

Katja laittaa puhelimen pois. Avaa sen uudelleen. Miettii. Kirjoittaa.

Katja 19:56:

Sä olet niin käsittämättömän ylimielinen.

Antti 19:56:

Mutta silti vastaat.

Katja 19:57:

En tiedä miksi.

Antti 19:58:

Tiedät kyllä.

Hiljaisuus. Hän nousee, kaataa itselleen lasin viiniä, palaa takaisin. Katsoo itseään ikkunan heijastuksesta. Punertava kaula, hiukset auki.

Katja 20:07:

Ehkä haluan nähdä mihin asti sä olet valmis viemään ton äänensävyn.

Antti 20:08:

Tule luokseni. Nyt.
Et selittele. Et varaa oikeutta väittää jälkeenpäin, ettet tiennyt mitä olit tekemässä.
Jos tulet, sinä tulet minulle.

Katjan sormet jäävät leijumaan näppäimistön ylle.

Katja 20:09:

Ja jos en?

Antti 20:10:

Sitten menetät mahdollisuuden saada juuri sen, mitä et ole osannut sanoittaa, mutta et ole pystynyt lopettamaan kuvittelemasta.
Valinta on sinun.

⸻

45 minuuttia myöhemmin.
Katja seisoo Antin oven edessä. Hengitys on katkonaista. Hänen sisällään väreilee jotain, mitä hän ei ole ennen kokenut — ei pelkoa, ei edes epäilystä. Vain outoa varmuutta siitä, että jokin muuttuu nyt.

Ovi avautuu.

Antti seisoo siinä, ilme vakavana. Katja astuu sisään sanomatta sanaakaan.

“Tiesit mitä teit, kun tulit,” Antti sanoo ja sulkee oven hitaasti heidän takanaan.

Katja ei vastaa, mutta ei katso poispäinkään. Hän riisuu takkiaan, hitaasti, epävarman varmasti.

Antti astuu hänen luokseen. Tarttuu leukaan, kohottaa sen. Katse kohtaa katseen.

“Saat vielä pysähtyä jos tahdot. Jos et sano mitään, vien sinut toiseen maailmaan ja siinä maailmassa sinulla ei ole sananvaltaa.”

Katja nyökkää.

“Vie.”

Suudelma on ensin kokeileva — sitten julkea. Antti puristaa Katjan lantion kiinni omaansa, suutelee häntä kuin olisi ollut nälässä. Katja vastaa — ehkä enemmän kehollaan kuin mielellään. Kädet takertuvat paitaan, polvet notkahtavat, kun hänen paitansa avataan yhdellä liikkeellä.

Antti kääntää Katjan seinää vasten, vetää hänen hameensa ylös ja kuiskaa korvaan:

“Tämän takia vihaat minua. Koska minä näen sinut.”

Katja kääntyy, katsoo häntä, sanoo sanat jotka hämmästyttävät ensin itseäänkin:

“En vihaa. Enää.”

Ja sitten hän antaa periksi.

Antin kädet, suu, ääni — kaikki on vierasta ja silti oudosti tuttua. Se, miten hänen reitensä avataan, miten selkä kaareutuu, miten hän päästää ääniä, joita Lauri ei ole koskaan kuullut. Antti vie hänet nopeasti, seinää vasten, ilman selityksiä.

Se ei ole hellää. Se on jotain syvempää: tiedon antoa siitä, että tässä ei olla tasa-arvoisia. Ja Katja — Katja ottaa sen vastaan kuin olisi odottanut sitä koko elämänsä. Antti työntää kielensä sisään Katjan pilluun kuin omistaisi sen ja olisi aina omistanut, mutta joka tosiasia vasta Katjalle olisi selvinnyt. Hän leikitteli Katjan häpyhuulilla ja klitoriksella taitavasti. Orgasmi oli terävä kuin pieni hallitsematon tsunami. Sen seurauksena jalat olivat hyytelöä. Antti kantaa Katjan makuuhuoneeseen.

”Aion nussia sinulta aivot pihalle. Niin kovaa ettet tiedä nimeäsi jälkeenpäin, oletko valmis?”

”Olen”, Katja vastaa kiimaisena.

Antti nostaa Katjan jalat olkapäilleen ja työntää kullinsa hitaasti mutta varmasti Katjan pyhimpään ja aloittaa panemisen kiihtyvällä tahdilla ja päämäärätietoisesti, mielessään vaan yksi asia. Katja nautti kiimoissaan Antin kullin joka poimusta. Laurin kanssa ei ollut tällaista. Ei siinäkään mitään vikaa ollut, mutta se oli turvallisempaa ja tavanomaista. Tämä ei ole. Antti puristaa tisseistä yhtä omistavasti kuin kaikesta muustakin vasta hankitusta omaisuudestaan. Pimpsa litisee irstaasti miehen käsittelyssä. Katja ei voinut pidätellä enää. Huuto kaikui jo niin, että naapuritkin varmasti kuulivat ja arvioivat kuinka häntä astuttiin kuin viimeistä päivää. Voi sitä naimisen loisketta. Katja laukesi täyttä huutoa. Antti päästi latingin heti hänen jälkeensä Katjan vatsalle, rinnoille, kasvoille ja kaikkialle.

”Sano kiitos”, Antti käski.

Katja näytti hämmentyneeltä kiimansa keskellä.

”Tapana on kiittää, kun saa jotakin erityistä. Ei hätää, opit vielä tavoille, niin kuin kunnon lutkan kuuluu. Käänny ympäri.”

Antilla ei kestä montaa minuuttia, että hän ja sotilaansa ovat taas ryhdikkäänä jatkamaan. Nyt takaapäin. Pian litinä ja lotina täyttävät jälleen koko asunnon ja Katja voihkii eläimellisesti, kimeästi ja estottomasti, mutta Antin mielestä silti ihastuttavan naisellisesti, kuten hänen narttunsa kuuluukin. Kliimaksin lähestyessä, Antti nappaa tiukasti naisensa pitkistä, paksuista hiuksista, jotka olivat tässä vaiheessa takkuiset ja kosteat, ja vetää niistä terävästi taakse päin. Katjan suusta pääsee enää väsynyttä, nautinnon sanelemaa uikutusta, kun molemmat laukeavat samaan aikaan ja lysähtävät sängylle voipuneena. Raukean ja syvästi tyytyväisen naisen pillusta valuu spermaa lakanoille. Syvä on myös hiljaisuus, joka täyttää Antin asunnon makuuhuoneen. Konehuoneen, kuten yhdellä hänen kavereistaan on tapana vitsailla.

Seuraava aamu

Katja herää varhain, ennen Anttia. Hänen päänsä lepää vieraalla tyynyllä, eikä hetkeen hän muista missä on — kunnes muistaa kaiken. Sen, miten hän seisoi ovella, miten hän sanoi “Vie”, miten hänen äänensä värähteli käskyn alla, ja miten hän ei kertaakaan katsonut taakseen.

Hänen alapäässä sykkii yhä. Hänen reitensä tuntuvat raskailta. Iho on vielä kuuma paikoista, joihin Antti tarttui kuin olisi jo päättänyt omistavansa ne. Mutta ei siinä ollut väkivaltaa — siinä oli vakuuttuneisuutta. Ja se pelotti häntä enemmän.

Antti liikkuu vieressä. Hänen katseensa on avoin, eikä lainkaan yllättynyt.

“Et sanonut, että pysähdy,” hän sanoo.

Katja ei vastaa heti. Hän kerää peiton tiukemmin ympärilleen, kuin suojellakseen jotain, mitä on jo menettänyt.

“En halunnut pysähtyä,” hän kuiskaa lopulta.

Antti nousee kyynärpään varaan. Hänen äänensä on nyt pehmeämpi, empaattisempi, mutta ei vähemmän hallitseva.

“Hyvä. Sillä minä en aio antaa sinun enää unohtaa, mitä täällä tapahtui. En tänään, en huomenna.”

Katja katsoo häntä pitkään.

“Minä en ole sinun,” hän sanoo hiljaa.

Antti hymyilee.

“Et vielä.”

⸻

Myöhemmin samana päivänä – Katja Laurin luona

Lauri halaa Katjaa ovella, suukottaa otsalle.

“Missä sä olit yöllä? Sanoit että menet vaan kävelylle.”

Katja kääntää päänsä sivuun.

“En mä jaksanut tulla kotiin. Jäin ystävän luo.”

Lauri ei heti epäile. Hän nyökkää, huolehtii. Hän keittää kahvia, kertoo uutisia, höpöttää arjesta.

Mutta Katja ei ole läsnä. Hänen kehonsa istuu keittiössä, mutta ajatukset ovat Antin sormissa. Niissä sanoissa, joilla hänet riisuttiin. Niissä hetkissä, joissa hän ei ollut mitään muuta kuin halua.

Hän ei ole koskaan ennen tuntenut olevansa niin jollekin — ja samalla niin syyllinen.

Lauri katsoo häntä.

“Kaikki hyvin?”

Katja nyökkää. Valehtelee. “Joo.”

Mutta hänen sisällään on jo jokin liikkeessä. Jokin, joka ei palaa takaisin.