Pitkään sitä jännitettiin, että mihin lopulta kääntyy. Vaimoni oli vasta toinen palkinto tai kohde, kylpyläviikonloppu huudettiin viimeisenä. Yleisö vähän hirnahteli, kun joku pikkunaskali huusi vitosen. Huomasin, että Ireneä hävetti seistä lavalla, vaikka sillä oli kokemusta esiintymisestä niiltä missivuosilta. Kai vanhemmat paikkakunnalla vielä muistivat, että hän oli ollut aikanaan joku Miss Puikula, ja olivat sillä tulleet paikalle. Perunapitäjä tämä vieläkin oli, vaikka parikymmentä vuotta oli kulunut. Meille ei enää koti, vaan mökkikunta. Hyväntekeväisyyshuutokauppa oli Lions Clubin, johon kuuluin yritystoimintani vuoksi edelleen.
Hinnat nousivat, miehet niitä nostivat. Vaikka leikkiä tämä olikin, kuvittelin jokaisen huutajan kynttiläillalliselle vaimoni kanssa: elähtänyt pesäpallovalmentaja, vatsakas farmari tai viisikymppiä huutanut mopopoika. Taisi Irene edustaa hänelle saavuttamatonta puumaa, kuumaa. Meklari puhui vähän rivojakin, vaikka paikalla oli kakaroita. Että halvalla lähtisi mehukas pitkäjalkainen paisti vartaaseen. Humalaiset markkinavieraat nauroivat, Irene punasteli ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Sillä oli kukkainen keveä kesäleninki polveen saakka.
Sitten se huuto löi jauhot suuhun yleisölle. En minä miestä tuntenut. Viisikymppinen mies pikkutakissaan, harteikas ja jäykkäkasvoinen. Kolmensadan yli kukaan ei mennyt ja meklari kopautti nuijan halki. Mies kävi poseeraamassa lavalla Irenen vieressä valokuvan ajan, meklari vaihteli heidän yhteistiedot ja hyväntekeväisyys sai hyvän potin. Huutokauppa vaihtui välillä haitarimusiikin soittoon ja paistetun muikun käryyn. Perunalajikkeista oli sokkomaistelut.
”Kaikkeen sitä pitääkin suostua”, vaimo tuhahti lavalta tullessaan. Tarkoitus oli kuitenkin hyvä, lapsi- ja nuorisotyöhön tuotto meni. Meilläkin oli kaksi. Vaimon kukkeaa olemusta lasten tekeminen oli vain koristanut. ”Kuin karjamarkkinoilla. Rahasta huor….sanonko mitä?” Irene maisteli vielä pitkään. Pieni puna poskilla taisi kuitenkin tulla enemmän yllättävästä huomiosta, kuin häpeästä.
Tuli palkinnon lunastamisen aika. Pari viikkoa sitä oli odoteltu ja ehditty unohtaakin. Irene oikeastaan yllättyi, kun mies laittoi viestin. Välissä oli ollut tasapaksuja työpäiviä, musiikkieskaria, makaronilaatikkoa ja päivien laskemista seuraavaan lomaan. Ainoa muisto Lionsien perunariehastakin oli nahkakuoreksi tyhjentynyt foliopallo
Lokakuun alku oli poikkeuksellisen lämmin. Ruska asui puissa pastellisävyin ja korkeapaine lymysi Pohjolan päällä. Perunapitäjässä satoa nostettiin, kerrottiin kotipuolesta. Hiekkainen multa pöllysi ja ilmassa oli pakkasten panemien naattien väkevä haju. Aamut olivat jo kirpeitä, puraisevia.
Irene mietti pitkään mitä panisi päälle. Illallinen oli sovittu mökkikunnan ainoaan ravintolaan. Oli torstai-ilta ja varmasti hiljaista. Suihkun jälkeen hän ajeli ja siisti karvojaan, vaikka eihän tämä ollut kuin edustustilaisuus. Yhdessä sitä naurettiin. ”Meneekö mamma sedän kanssa perunaan?” Nuorimmainen kyseli ja huvitti meitä. Oli puhe, että Irene nakkaa jälkikasvun samalla mummolaan, isovanhemmat palauttavat heidät viikonlopuksi. Niin, suoriin beigenvärisiin housuihin ja leveäkauluksiseen valkoiseen paitapuseroon hän pukeutui. Ne korostivat pitkiä jalkoja ja sorjaa kehoa. 180-senttinen vartalo oli sellainen, jota kehtasi yhä näyttää.
Kotona minun olisi pitänyt olla Irenen lähdettyä. Tunnin nuuhkin tyhjässä asunnossa vaimon jättämää hajuvesipilveä. Sitten keräsin rationaalisesti autonavaimet, lompakon ja puhelimen, ja lähdin ajamaan. Sen piti olla päämäärätöntä ajelua, mutta oli minulla tiedostamaton suunta, joka vei pohjoiseen, syrjäisemmille maalaisteille, sinne näytti kompassin neula.
En minä ollut mustasukkainen, paremminkin utelias. Oli aikaa, kun lapset olivat hoidossa. Televisiosta tuli vain uusintoja. Hyvässä säässä olisi mukava katsella maisemia. Keksin kymmenkunta syytä vajaan tunnin automatkan aikana. Sen verran nolotti, että päätin jättää autoni parkkiin vähän syrjemmälle, kioskin katveeseen. Harpoin siitä ravintolan eteen. Kävin kurkistelemassa pihvivarkaan lailla naulakoiden takaa. Salissa istui puolenkymmentä asiakasta, joita palveli kulahtanut naistarjoilija.
Irene ja mies söivät rauhallisesti, juttelivat ja nauroivat. Oli viiniä ja kynttilöitä. Vaimo osasi edustushommat, hän joutui työssäänkin kohtaamaan paljon asiakkaita liikeneuvotteluissa. Mies oli selin, näin vain puvuntakin ja harmaan takaraivon. Irenen vihreät silmät näyttivät kiinnostuneilta ja tarkkaavaisilta. Välillä hän nauroi niin, että koko valkoinen virheetön hammasrivistö paljastui. Tänään hän ei ollut asiakasyhteyspäällikkö, puoliso tai mamma, vaan toisen avec.
Palasin autolle ja kiersin ringin tutuissa maisemissa. Aurinko oli menossa pilven taa ennen laskemistaan. Oli idyllisiä punaisia aittoja, notkuvia omenapuita ja auki revittyjä peltoja. Maisema kumpuili. En minä täällä enää haluaisi asua, tuumin kun pysäytin auton sillalle. Elämä maalaiskylässä soljui verkkaisesti kuin ruosteenpunainen vesi myllyn purossa. Haistelin syksyistä ilmaa. Koleuden tuoksua siinä oli.
En mökillekään viitsinyt mennä, vaan palasin ravintolan eteen. Uskottelin itselleni, että halusin varmistaa vaimon turvallisuuden. Nykyään sai lukea lehdestä kaikista hulluista ja pervoista. Kuuntelin radiota ja selasin puhelinta, eineslihapiirakka meni kylmänä. Lähtisin kotiin, kun Irene tulisi pihalle. Pienellä ylinopeudella ehtisin ennen häntä, ei kukaan tulisi koskaan tietämään tästä.
Lopulta Irene ja mies tulivat ulos. Näytti aluksi siltä, että he hyvästelevät. Mies puhui ja heilutteli autonavaimiaan. Vaimoa näytti arveluttavan. Hän näykki hampaillaan aina söpösti alahuultaan, kun jokin asia hämmensi. Niin nytkin. Mies kulki mustalle autolleen ja avasi repsikan puoleisen oven. Perunapitäjän tyttö vilkaisi kerran ympärilleen. Maalaismaisema oli laiska: osuuskauppa, bensafirman kylmäasema sekä suljettu kunnantalo. Sitten hän suoristi housunsa ja istahti vieraan kyytiin. Oma auto jäi parkkiin.
Asialle täytyi olla luonnollinen selitys, päättelin kun lähdin varjostamaan Audia. Kesä kasikuus, kasikuus, kasikuus, laulettiin radiossa. Pysyttelin tarpeeksi kaukana, aina notkon toisella puolella. Suuri tomupilvi paljasti kuitenkin mihin oltiin menossa. Ehkä he halusivat vielä nauttia konjakit miehen luona? En muista, että tempauksessa oli määritelty tarkalleen illan ohjelmaa. Muistan sen, kun Leijonien puuhamies oli soittanut ja esittänyt asiansa. Hauskaa se olisi, niin oli vannottu. Vaimo oli sen verran tunnettu vielä, että saattaisi kerätä hyvin lahjoituksia.
Meidän mökille näki, jos osasi katsoa harjanteelta oikein: kahden männyn välistä kaakkoon. Mutta minä pysyttelin matalana sammalpeitteellä ja tarkkailin miehen vaaleaa huvilaa. Audi oli pihassa kivilaatoilla. Järven tämä puoli oli minulle oudompaa, koska mökit oli rakennettu vasta tällä vuosituhannella. Ilmeisesti lisää tontteja raivattiin jatkuvasti, olin päätellyt piilottaessa autoni suuren puupinon luo ja samoillessani metsiä pitkin loppumatkan. Tämäkin huvila oli uusi ja iso, puolet lasia ja puolet kiveä.
Vaimo ja vieras kävelivät rinnatusten pihapiirissä, ei kuitenkaan käsikkäin. Mies esitteli tilukset ja pensaat, laiturilla he pysähtyivät katsomaan tyyntä järveä. Sekin oli rehevöitynyt lapsuusvuosista. Saunan yllä leijaili lämpöä väreilevää energiaa. Hengitykseni kiihtyi, kun mies painoi kämmenensä vaimoni lantiolle, nojasi tähän ja näytti vapaalla kädellään jotain horisontissa. Ohimenevä liike jäi kuitenkin mieleen. Vaimo käveli pakarat vaaleissa housuissa vavahdellen sisälle huvilaan. Pitkäkaulainen joutsen lensi pihapiirin yli, kirkkaana siluettina tummia pilviä vasten.
Konjakkia siellä juotiin, ajattelin helpottuneena. Minun piti palata kotiin, kun olisin varmistanut tämän, mutta tapaus veti puoleen tahmean kärpäspaperin tavoin. Epävarmuus antoi minulle oikeutuksen. Tirkistelin pienestä sivuikkunasta olohuoneeseen. Sinne näki, kun varvasteli ison jäkäläisen kiven takaa. Irene nauroi pirskahtelevasti. Alkoi olla hiukan viileää, mutta minun veri humisi lämpimänä. Aurinkoa ei enää näkynyt, mutta pilvet olivat kultareunaisia. Jostain leijaili savun tuoksua.
”Miten menee? Onko ihan asiallista seuraa?”
Lähetin tekstiviestin kolmen metrin päästä. Vaimon puhelin surisi upottavan tuolin kaiteella. Mies käveli herrasmiesmäisesti ikkunan luo, antoi tilaa ja aikaa lukea viestin rauhassa. Mutta Irene vain vilkaisi näyttöä ja kytki sivusta puhelimen äänettömälle. ”…sinua kaipailee?” Lause tuli puolesta välistä esille, kun mies työnsi tuuletusluukun raolleen. ”Mikä lie sähköyhtiön mainos”, vaimoni sanoi kuivasti. Hän istui jalat tiukasti yhdessä, mutta rintakehä kohoili hermostuneesti. Hyväntekeväisyysillallinen alkoi muuttua vähintäänkin oudoksi.
”Niin. Mihin me jäätiin?” Mies hölskytti pronssista juomaa lasissaan. ”Voisitko tehdä sen? Eihän se olisi keneltäkään pois?” Hypistelin puusta varissutta lehteä sormieni välissä ja yritin kuunnella tarkemmin. Mielikuvitus laukkasi lujaa ja vatsanpohjalla tuntui villi hevonen, siinä lihapiirakan vieressä. ”Vai niin. Kai sitä täytyy…hyvän tarkoituksen vuoksi”, vaimo hymähti ja nousi ylös. Säikähdin, että vieras ukko pistää kauniin vaimoni vähintäänkin lutkuttamaan mulkkuaan.
Irene laski vettä emaliseen astiaan. Mies näytti kiemurtelevan tuolissa pelkästä veden solinasta. Hän ähkäisi, kun vaimo lipsutteli sormella pintaa. Irene osasi kävellä ja keinua naisellisesti. Hän oli käynyt siihen kurssit. Nyt liike tuli selkäytimestä. Hän laskeutui pesuvadin kanssa polvilleen miehen eteen ja pyllisti solakan peppunsa suoraan ikkunaan. Vaaleiden kiristyneiden housujen läpi kuulsivat pikkuhousujen muodot. Kiihotuin tahattomasti. Martta vai Mariako se oli, joka polviasennossa voiteli Jeesuksen jalat, muistelin satuja Lasaruksesta.
Nyt huoneeseen ei levinnyt nardusvoiteen tuoksua, vaan partavaahdon laventelia ja seetriä. Irene levitti geelimäistä vaahtoa partasudilla pitkin miehen karheaa naamaa. Hän työnsi kasvonsa lähemmäksi ja tarkasteli työtään ennen höylään tarttumista. Aiemmin illalla hän oli ajellut omia karvojaan: rajannut jalkovälin vaaleanruskean parran töyhtöksi. Miehen huulet väpättivät ja housuissa oli ahdasta. Niin minullakin, vaikka kyse oli arkisesta asiasta. Vaimo oli kuitenkin myyty täksi illaksi, ajattelin kieroutuneesti. Hänen piti täyttää toiveet.
Irene vaikutti hyvin keskittyneeltä. ”Taivuta”, hän kehotti ja painoi miehen jämäkkää leukaa taaksepäin. Naisen suuret vihreät silmät tuijottivat lautasina vieraan siniharmaita silmiä. Heidän väliinsä ei mahtuisi edes Hesari. Höylä raakasi rapsahtelevaa harmahtavaa karvaa ja jätti jälkeensä sileän, vaahtopäisen jäljen. Pitkin rauhallisin vedoin Irene ajeli vieraan kaulan ja siirtyi leualle. Hän katseli aivan läheltä. ”Sulla on paljon pisamia”, mies totesi ääni väristen. Vaimoni raotti suutaan höylän liikkeen mukana, myötäisesti. ”Mulla on punatukkaisen iho”. He katsoivat hetken toisiaan.
Tällä hetkellä vaimollani oli lyhyt vaalea tukka, joka taittui lämpimästi hunajan sävyyn. Irene virnisti ja asetti terän miehen poskelle. ”Pysy paikallasi”, hän komensi. Se sävy näytti kiihottavan miestä. Hän läähätti raskaasti ja hypisteli sormiaan. Irene valmisteli työnsä ja kuivasi hellästi miehen kasvot pyyhkeellä. Lopuksi hän siveli illan isännän poskea pitkin kämmenselällään. ”Kiitos”, mies murahti kasvot hehkuen, kaula hikeä valuen
Vaimo oli jo ehtinyt kääntyä, kun mies ehdotti lisää. Ikkuna heijasti sopivasti naisen kasvojen hämmennyksen ja silmien pyörähtelyn. ”Niin, että minä tuplaan potin, jos riisut”, mies toisti pyyntönsä. Irene näykki huultaan ja tuijotti lasiin näkemättä minua. Kohoavista nänneistä tuli paitaan mustat pisteet. ”Ei me sellaisesta ole puhuttu”, Irene puhkui katkonaisesti ääni raskaana. ”Mitä haittaa siitä olisi? Minä olen yksinäinen mies. Enkä aio koskea”. Vaimo rupesi käymään Jaakobin painia. Sen aisti olemuksesta. Salaa mielessäni toivoin, että hän tekisi sen. Tekikin.
Irene oli itsevarma nainen, ei hänen tarvinnut mitään perustella. Se viileys oli seksikästä. Erityisesti se, kun hän katsoi alas tammiparkettiin ja alkoi hitaasti avata nappeja. Kylmä kivi tuntui kasvojani vasten kovalta. Nappi kerrallaan paitapusero löystyi, putosi. Kainaloissa oli pienet tummemmat laikut. Tämä jännitti enemmän kuin luulinkaan. Terävät olkapäät ja lapaluut erottuivat kalpeassa lokakuisessa valossa. Mies tuijotti lasittuneesti, ilmekään liikahtamatta. Kapea nahkavyö päästi lenkeistä irrotessaan ruoskamaisen sivalluksen.
Kun Irene liu’utti käsiään vatsaa pitkin lantiolle ja keikutti pyllyään discoliikkeessä, avasi mies suunsa. ”Riisu sillä tavalla normaalisti. Mutta hitaasti”. Vaimoni kääntyi rintaliivisillään ja laski housut rauhallisesti, peppu mieheen päin. Hän kumarteli, viikkasi ja kurotti, teki liikkeitä. Huvila oli hetken täynnä pitkiä raajoja. Sitten Irene seisoi mieheen päin, toinen jalka toisen edessä. Miss Ensimmäinen Varhaisperuna, ajattelin. Kädet kävivät selän takana ja vaimoni kuori liivit arkisesti, kuin olisi suihkuun menossa. Mies nojasi tyytyväisenä selkänojaan, kun vaimoni kääntyi sivuttain, kutitti mietteliäästi pientä luomea kyynärpäässä ja vilkaisi peilistä rintojaan. Ne olivat päärynämaiset, pikkaisen pudonneet. Reilusti ulkonevat nännit rusottivat ruskeanpunaisina korkkeina.
Pikkuhousut maiskahtivat tahmeasti, kun Irene nyhti ne alas, teki vaistomaisesti pallomytyksi ja oli paiskata pyykkikoriin, kunnes huomasi patsastelevansa vieraan edessä. Päivä pääsi paistamaan reisivälistä. Pakarat värisivät, niissä oli pienet hymyvekit. ”Oikein hyvä. Saat pestä selkäni saunassa”, mies päätti ja järkytti meidät uudelleen. ”Eihän me voida saunomaan…” Irene haukkoi henkeään ja peitti intiimivakonsa käsikupilla. ”Normaali saunominen. Ja sitä paitsi, olenhan nähnyt sinut jo alasti. Mitä vahinkoa tässä enää tulisi?” Mies naurahti ovelasti. Niin, vaikka mitä! Mielessäni pyöri tuhat ja yksi vahinkoa, samoin vaimolla. ”Mutta en mä ole nähnyt sua alasti”, hän purskahti. ”Kohta näet”, mies alkoi napittaa paitaansa. ”Ota vaan rauhallisesti. Mitä me ei tehtäisi hyväntekeväisyyden eteen…”
Toden totta sauna oli ollut lämpenemässä. Vedet olivat valmiit, tulipesä palanut punaiselle hiillokselle. Minä hiippailin sinne ennen heitä, koska aavistelin vaimoni antavan periksi tuolle vanhemmalle itsevarmalle ukolle, hopeaketulle. Olisi houkutellut niin heittäytyä leppoisaan löylyyn ja huuhtoa hikiset rasitukset Mäntysuovan tuoksulla, mutta minä olin näissä iltamissa kuokkavieras, jonka paikka löytyi harvan tuuletusräppänän takaa.
Ei tarvinnut päivystää aikaakaan, kun pariskunta tepsutteli lehtien liukastamaa saunapolkua peräkanaa. Mies edellä, paksu sukumakkara jalkojen välissä heilahdellen. Vaikka naama oli sileä, näytti kehon ruskettunut nahka paksulta ja ahavoituneelta. Vaimo tuli perässä, rinnat tomerasti läpsähdellen. Ovi narahti lopullisen kuuloisesti heidän takanaan, mitään muuta ääntä pukuhuoneesta ei kuulunut.
Ensimmäinen kauhallinen lävähti kiukaalle rikinkatkuisena, sihisi ja päästi höyryt räppänästä kasvoilleni. Kolme saunoi, vaikka kaksi oli näkyvissä. Tunnelma oli hyvin kaurismäkeläinen. Hiki ja vesi valuivat alastomia vartaloita pitkin. Vaimo orjaili enemmän kuumuutta, hakeutui kasaan. Mies istui selkä suorana. Penis kaartui komeana kookkaiden siemenpussien päällä. Pitkään he ähkivät ja puuskuttivat. Lopulta mies astui lauteilta alas ja vinkkasi vesiastiaa. ”Saat pestä selkäni. Siitä onkin aikaa, kun joku…” Tällä kertaa Irene ei mutissut vastaan, vaan sipsutteli alas ja tarttui palasaippuaan. He olivat miehen kanssa yhtä pitkiä, samasta muotista. Posket punaisina vaimoni alkoi sivellä miehen hartioita ja yläselkää.
Sivusta näin sen kaiken, sivuhenkilö kun olin. Se oli karmeaa. Jokaisella Irenen kosketuksella miehen kalu muljahti, nykäisi ylöspäin. Veret virtasivat haaroihin ja erektio kasvoi, liha turposi. Sitä Irene ei tiennyt, kun reippaasti hinkkasi paksunahkaisen miehen uumaa ja pakaranhuippuja. Totuus aukeni kääröstään, kun isäntä kääntyi mulkku raskaana tapittaen, testosteronia uhkuen. ”Mitä ihmettä…” Irene huokaisi jylhän kyrvän edessä. Hän ei saanut silmiään miehen pystystä sukuelimestä, jonka pää oli tattimaisen iso.
”Istu siihen alalauteelle. Ei mitään hätää”, mies maiskutti ja tarttui varteensa, veti esinahkaa nupin yli. Vaimoni oli loihdittu kummalliseen mustaan magiaan. Silmäripset eivät juuri sulkeutuneet, mutta punaiset huulet tutisivat sitäkin enemmän. Ääntä ei tullut edes silloin, kun mies siirsi varovaisesti Irenen toista nilkkaa kaiteen tukipuulle. Siinä vaimoni istui taas kuin huutokaupassa: mieli riisuttuna vaimoudesta, imettäneet nännit kovina ja haarukan oksanreikä pikkuruisen raollaan. Niin se katsoi aina kuin silmä, tummapigmenttiset häpyhuulet kukkana ympärillä. Vilun väreet puistattivat viilenneessä, hämärtyvässä syksyillassa.
Mies sihtasi askeleen päästä, rullaili esinahkaa ja söi vaimoani silmillään. Hätääntynyt paine iski minulla tajunnasta vatsan alapohjaan ja häntäluuhun. Jalat olivat yhtä nuudelia. Mitä jos mies työntää mulkkunsa Ireneen?! Mutta mies runkkasi kiihtyvään tahtiin, litinä vain kävi. Vaimo katseli kyrpää ja sen laajenevaa siemenreikää. Hän ei tuntunut välittävän, vaikka mies hieroi tätä nilkasta ja aina välillä siirsi jalkaa enemmän auki ja kurkisteli haaroihin. Kapea häpykarvoitus kiilsi siirappisen kosteana. Ja hiki tippui Irene pitkistä nänneistä, kuin räystäältä. He molemmat huohottivat. Saunasta tuoksui pieniksi atomeiksi pakattu tirisevä kiima, jossa oli ripaus hikeä, saippuaa ja vulvaa.
Luonnollinen jatkumo oli, että miehen koura kokeili perunamissin rintaa. Toistakin. Se ei ollut mauton lääppäisy, vaan varma tunnusteleva ote. Se laittoi vaimoni pienen rouvanvatsan nousemaan ja laskemaan kiivaammin. Minusta näytti olevan vain ajan kysymys, kun Irene työntää kätensä pimpsalleen ja alkaa hieroa turvonnutta klitorista. Mies ähki, puristeli rintoja ja masturboi lujaa, koko lantionseutu liikkuen. Minun paikkoja poltteli ja jouduin painamaan polveni yhteen. Irenen silmäluomet roikkuivat puolitangossa ja kuiva suu vaikeroi käheästi. Pillulehdet alkoivat käpristyä kutsuvasti auki…
Juuri silloin, samalla hetkellä, kun kolautin otsani vuorilautaan, lensi vieraan miehen kyrvästä paksu spermaroiskahdus Irenen vatsalle. Se oli kermainen ja runsas, pitkään siemenpusseissa hillonnut siittiöannos. Vaimoni voihkaisi ja painoi käden suunsa eteen, kun seuraavat siemennesteet sinkoutuivat hänen häpykarvoilleen ja pimpsahuulilleen. Kuumassa ilmanalassa ne eivät edes valuneet, vaan liimautuivat kiinni. Loput annokset tärkkelyskuorrutteesta tulivat pienemmällä paineella, lähinnä pisarasateena pitkin Irenen reisiä ja vatsaa. Vihoviimeinen klunssi jäi notkumaan miehen terskareiälle, kuin nuhainen tippa.
Silloin minullakin läikkyi. Kai pisara pari tuli housuihin, mutta onneksi ennätin suihkimaan paineet pihlajan alle. Huohotin epäselvästi, helpotuksesta ja jännitteen laukeamisesta, kun lämmin virtsasuihku suhisi heiniin. Ilma oli lähellä nollaa, siksi maasta alkoi nousta höyrypatsas samettiseen iltaan. ”Siinä oli illanviettoa koko rahalla”, kuulin miehen sanovan saunassa, kun harhailin hämärän pihan poikki
”Illallinen venähti, sori. Tähän kuuluikin kaikkea muuta pakollista. Tulossa”, luki Irenen viestissä. Se piippasi puhelimeen, kun ajoin kiihdyksissä kohti kaupunkia, pitkät valot mustaa tietä nuollen. Vaimoni oli todennäköisesti tulossa perässä, saunapuhtoisena ja siemenet huljuteltuna.
Yhtä asiaa minä mietin jo kävellessäni autolle ja sitten myöhemmin kotona. Että oliko se maksullista seuraa vai hyväntekeväisyyttä? En osaa päättää tai tuomita. Joka tapauksessa vaimon auton hansikaslokerossa oli rutistettu viidensadan euron seteli. Koskaan jälkeenpäin me ei tapauksesta puhuttu, aivan kuin se olisi ollut osittain unta tai minun fantasiaani. Joka tapauksessa tiesin, että mies oli saanut huutokaupasta missitason kakkospalkinnon, paremman kuin kylpyläloman.
