Lähetän viestin aamuyöllä, kun talo on hiljainen ja minä olen jo hereillä. Sormeni liikkuvat näppäimistöllä varmasti, ilman epäröintiä.

"Perjantai. Kello seitsemän."

Hän vastaa muutaman tunnin sisällä, kuten aina. Yksi sana: "Kyllä."

Sähköpostiosoiteeni on anonyymi, palvelin jossain ulkomailla, nimi jota en ole koskaan käyttänyt missään muualla. Hän ei tiedä, kuka olen. Ei oikeaa nimeäni, ei osoitettani, ei mitään. Hän tietää vain kehoni, ääneni, ja sen vallan jonka pidän kädessäni kuin lasia, jonka voin murskata milloin haluan.

Olen viisikymppinen. Hän on nuorempi, paljon nuorempi. Riittävän vanha lakipykälien mielestä, riittävän nuori ollakseen täysin minun.

En ajattele häntä päivisin. Se on sääntöni. Mutta kun perjantai lähestyy, alan tuntea sen kihelmän vatsanpohjassa. Ei himoa, ei vielä. Valtaa. Odotusta. Mahdollisuutta.

Saavun hänen ovensa eteen täsmälleen seitsemältä. En soita. Odotan, että hän avaa. Hän tekee sen nopeasti, liian nopeasti – hän on odottanut oven takana. Hänen kasvonsa ovat punertavat, katse alhaalla. Hän ei saa katsoa minua silmiin ennen kuin annan luvan.

Astun sisään. Asunto on siisti, kuten aina. Hän tietää, että tarkistan sen. Hän tietää, että jos olisi pölyä pöydällä tai likaisia astioita tiskialtaassa, kääntyisin ja lähtisin. Enkä palaisi.

"Mene olohuoneeseen," sanon äänekkäästi, mutta pehmeästi. Ääneni on matala, hallitseva, mutta ei karkea.

Hän tottelee. Minä riisun korkokenkäni hitaasti, tarkkaillen hänen liikkeitään. Hän on farkuissa ja t-paidassa, lihaksikas, nuori, hermostunut. Hänen katseensa harhailee minuun, mutta ei uskalla pysähtyä minnekään ilman lupaa.

Olen pukeutunut tänään harkiten. Mustat, tiukat housut, jotka korostavat lantiotani. Pusero, joka on napakka, mutta ei provosoiva – minun ei tarvitse provosoida. Hänen katseensa kiinnittyy pakaroihini kun käännyn riisumaan huivia. Tunnen sen fyysisesti, sen lämmön, joka lähtee hänestä. Hän ei saa koskea. Se on sääntö.

"Seiso siinä," käsken häntä sohvan edessä. "Kädet sivuilla. Selkä suorana."

Hän asettuu. Hengitys tihentyy. Minä kierrän hänet hitaasti. Sitten pysähdyn hänen eteensä, lähelle, niin lähelle että tunnen hänen kehonsa lämmön. Hänen kätensä vapisevat hieman. Hän haluaisi koskettaa niin kovasti.

Käännyn hitaasti ympäri. Astelen sohvalle, nojaan käsinojaan niin että pakarani kohottuvat häntä kohti. Hän näkee muodon housujen alla, kankaan kiristyksen. Hän näkee, miten liikkun, hitaasti, tahallaan. Hänen hengityksensä kuuluu nyt selvästi.

"Tule lähemmäs," sanon. "Mutta älä koske."

Hän astelee kuin unessa. Pysähtyy puolen metrin päähän. Hänen katseensa on kiinni minussa, minun takamuksessani, minun muodossani. Seison siinä ihan paikallaan, annan hänen katsoa rauhassa. 

"Suutele sitä," sanon lopulta.

Hän ymmärtää heti mitä käsky tarkoittaa, polvistuu ja suutelee takapuoltani.

"Varo etten pieraise," sanon. Ainakin tällä kertaa se on vitsi, mutta minusta ei koskaan tiedä. Voin tehdä melkein mitä vaan. Minä laadin säännöt. Hän ei naura, en ole antanut lupaa.

"Hyvä poika," kuiskaan. Sana 'poika' tuntuu hyvältä suussani. Se korostaa välimatkaa, ikää, valtaa.

Sitten istun sohvalle. Rento, hallitseva, kuningatar valtaistuimellaan. Tavallinen sohva, mutta minulle se on valtaistuin silloin kun olen tässä huoneessa.

"Riisu housut," sanon. "Ja tule tänne."

Hän seisoo, vetää farkut alas. Hän on alasti alla, kuten käskin viimeksi. Hänen vartalonsa on nuori, kiinteä, täynnä odotusta. Hän kävelee luokseni, hieman kömpelösti housut nilkoissa, ja pysähtyy.

"Tänne."

Hän asettuu vatsalleen yli säärieni. Hänen takamuksensa on nyt koholla, paljaana, haavoittuvaisena. Hänen päänsä on painunut sohvan tyynyyn. Hän odottaa.

Laitan käteni hänen paljaalle iholleen, hellästi ensin. Sivelyä, kevyttä kosketusta. Tunnen hänen vartalonsa jännittyvän, odottavan. Hän tietää mitä seuraavaksi tulee, mutta ei koskaan milloin.

Sitten – pieni, napakka isku.

Hän huokaisee. Ei kivusta – isku on liian kevyt siihen. Hämmennyksestä, alistumisesta, siitä rajasta jonka ylitämme yhdessä.

"Oletko kiltti?" kysyn.

"Olen," hän hengittää.

Toinen isku. Toiselle pakaralle. Sitten taas sivelyä, rauhoittavaa, lämmittävää. Minun sormeni jättävät jäljet hänen iholleen, vaaleanpunaiset, katoavat nopeasti. Ne eivät jätä arpia. Ne jättävät vain muiston.

Tämä on se hetki jota odotan. Ei seksiä vielä, vaan tätä: täydellistä kontrollia. Hän on alasti, yli polvieni, altis. Minä täysin pukeutunut, lämmin ja turvallinen. Hän ei saa liikkua ilman minun lupaani. Hän ei voi koskea. Hän voi vain ottaa vastaan mitä annan.

Isken taas. Kovemmin. Hänen vartalonsa nytkähtää. Mutta hän ei pyydä lopettamaan. Hän tietää ettei se auta. Tai ehkä hän ei halua.

"Kuka määrää?" kysyn.

"Sinä," hän vastaa heti, ääni hieman tukahtunut.

"Kuka olen minä?"

"Valtiattareni."

Hyvä sana. Se kuvaa täydellisesti.

Jatkan. Rytmiä, jonka vain minä tunnen. Jokainen isku on viesti, jokainen sively anteeksi. Hänen takamuksensa on nyt lämmin, hieman punainen. Se näyttää hyvältä. Nuorelta ja kuuliaiselta ja minun.

Lopetan. Kädet lepäävät hänen selällään, sitten liukuvat hänen lantiolleen. Hän on jännittynyt, odottavainen.

"Nouse."

Hän nousee seisomaan edessäni. Hänen kasvonsa ovat punaiset, silmät kiiltävät. Hän ei uskalla koskea itseensä, ei ilman lupaa.

"Haluatko minua?" kysyn. Kysymys on retorinen. Näen vastauksen.

"Niin paljon," hän kuiskaa.

"Mitä tekisit?"

"Mitä ikinä käsket."

Minä nousen. Kuljen hänen ympärillään hitaasti, tunnustelen tilannetta. Sitten pysähdyn hänen taakseen, lähelle. Laitan käteni hänen rintakehäänsä, vedän häntä lähelle. Tunnen hänen selkänsä minua vasten, hänen vartalonsa vapinan.

"Ole hiljaa," kuiskaan korvaan. "Älä sano mitään. Älä koske minuun. Anna minun käyttää sinua."

Hän nyökkää vapisevin liikkein.

Seuraavat minuutit ovat minun. Minä ohjaan, minä päätän, minä nautin. Hän on väline, nuori ja kaunis ja kuuliainen, mutta väline silti. Minä liikun hänen ympärillään, käsken häntä asentoihin, katson kun hän tottelee. Jokainen liike on palvelus, jokainen katse rukous.

Kun lopulta annan hänen koskea minua, se on vasta kun olen valmis. Hänen kätensä ovat kuuliaisia, varovaisia, melkein pelokkaita. Hän tietää että voin vetäytyä pois milloin tahdan, että voin pukea takin ja lähteä, että hän ei koskaan näe minua uudestaan jos en halua.

Se tekee hänen kosketuksestaan makean.

Seksi on hidasta, hallittua. Minä ratsastan, minä päätän tahdin. Hän katsoo minua alhaalta, silmissään ihailua joka lämmittää minua enemmän kuin mikään kosketus. Hän näkee minut. Naisen joka on keskiössä, jota palvotaan, jota totellaan.

Kun se on ohi, en jää makaamaan. Nousen välittömästi, lähden kylpyhuoneeseen, puen vaatteeni takaisin peilin edessä. Katson itseäni. Posket ovat hieman punaiset, silmät kiiltävät. Näytän hyvältä. Näytän elävältä.

Hän makaa edelleen sängyllä, katsoo minua. Hän haluaisi sanoa jotain, kysyä jotain, pitää minua hetken pidempään. Hän ei uskalla.

"Kiitos," sanon oven suussa. Se on ainoa kiitos jonka annan, ja se riittää hänelle.

Hän ei vastaa. Hän tietää ettei minulle puhuta ennen kuin seuraavan kerran, kun minä päätän puhua.

Astun ulos. Ilma on raikasta, vapauttavaa. En ajattele häntä enää. En mieti mitä hän tekee huomenna, onko hänellä joku toinenkin nainen. Se ei kuulu minulle. Se ei kuulu meille.

Meillä on vain tämä: minun valtani, hänen alistumisensa, ja se tyhjä tila jonka täytämme silloin kun minä päätän.

Ajan kotiin. Huomenna olen taas se toinen nainen, se jonka kaikki tuntevat. Mutta tänä iltana olin valtiatar. Ja se riittää.