Kävelin kotiin yössä, joka tuntui raskaammalta kuin mikään aiempi. Ilma oli viileä, mutta hikoilin yhä – osin rasituksesta, osin siitä myllerryksestä, joka pyöri päässäni. Puhelin värisi taskussa uudelleen, tyttöystäväni nimi vilkkui näytöllä. En vieläkään vastannut. Mitä mä sanoisin? ”Hei kulta, olin just panemassa lihaksikasta jätkää, joka pakotti mut polvilleen eilen saunassa”? Ei, se ei käynyt. Enkä mä voisi valehdellakaan enää kauaa – hän tuntisi minut läpi, näkisi, että jotain oli vialla.
Puhelin soi taas. Nostin sen käteen, ja tällä kertaa vastasin. ”Hei,” sanoin, ääni käheänä.
”Hei! Missä sä oot ollut? Oon yrittänyt soittaa sulle monta kertaa,” tyttöystäväni ääni oli huolestunut, mutta lempeä. Hän ei vielä epäillyt mitään – tai ainakaan mä en halunnut uskoa niin.
”Joo, mä… mulla oli vähän kiireitä. Joukkueen kanssa oli juttua,” valehtelin, ja sanat tuntuivat kuin hiekkapaperilta kurkussa. ”Mä oon nyt kotona, just tulin.”
”Okei… sä kuulostat oudolta. Onko kaikki hyvin?” hän kysyi, ja mä tiesin, että hän kuulisi pian totuuden, jos en saisi itseäni kasaan.
”Joo, mä oon vaan väsynyt. Pitkä päivä. Mennään huomenna kahville, jutellaan sitten?” ehdotin, ostin aikaa. Hän suostui, ja puhelu loppui lyhyeen. Mä jäin istumaan hiljaisuuteen, ja hetken päästä puhelin värisi jälleen – mutta tällä kertaa se ei ollut tyttöystäväni. Se oli *hän*. Viesti oli lyhyt: ”Hyvä poika. Ens kerralla tuut nopeemmin.”
Mä tuijotin viestiä, ja sormeni vastasivat melkein itsestään: ”Joo.” Painoin lähetä ennen kuin ehdin katua. Mitä helvettiä mä olin tekemässä?
Seuraavana iltana mä seisoin jälleen hänen ovellaan. Mä en ollut suunnitellut sitä – tai ehkä olin, tiedostamatta. Mä olin vain kävellyt, ja jalat oli vieneet mut sinne. Ovikello soi, ja hän avasi oven, sama hymy kasvoillaan. ”Tiesin, että tuut, mut sun piti soittaa ekana” hän sanoi jälleen, ja tällä kertaa mä en yrittänyt kiistää sitä.
Kävelin sisään hänen asuntoonsa, ja ovi sulkeutui takanani tutulla narahtavalla äänellä. Sydämeni hakkasi, mutta tällä kertaa siinä oli vähemmän pelkoa ja enemmän odotusta – kuin olisin jo hyväksynyt, mihin olin uponnut. Hän nyökkäsi minua kohti olohuonetta, ja seurasin häntä jälleen, askelteni kaikuen hiljaisessa asunnossa. Hämärä valo loi varjoja hänen lihaksikkaaseen vartaloonsa, ja se sama käskevä katse oli jälleen suunnattu minuun.
”Istu,” hän sanoi osoittaen sohvaa, ja tottelin. Hän seisoi hetken edessäni, katseli minua päästä varpaisiin ja sanoi sitten: ”Sä opit nopeesti. Hyvä. Mut tänään meillä on seuraa.” Hätkähdin ja katsoin häntä kysyvästi. Seuraa? En ehtinyt kysyä, kun ovikello soi. Hän hymyili vinosti ja käveli avaamaan.
Oven takana seisoi tuttu hahmo – joukkuekaverini, Joni, se hiljainen jätkä meidän puolustuslinjasta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hän vilkaisi minua nopeasti, kuin yllättyneenä mutta ei täysin järkyttyneenä. Hänen katseensa siirtyi nopeasti lattiaan, ja hän mutisi jotain tervehdykseksi. Lihaksikas mies naurahti ja sanoi: ”Tulkaa peremmälle, molemmat. Meillä on hauskaa tänään.”
Joni astui sisään, ja mä tuijotin häntä lamaantuneena. Mitä helvettiä täällä tapahtui? Oliko hänkin…? Muistin miehen sanat aiemmin: ”Et oo eka teidän joukkueesta.” Tajusin, että Joni oli ehkä ollut täällä ennen mua, ja se ajatus sai vatsani kääntymään – ei inhosta, vaan jostain oudosta sekoituksesta hämmennystä ja kiihottumista.
Mies istahti sohvalle, levitti kätensä selkänojalle ja katsoi meitä molempia. ”No niin, pojat. Te tiedätte, miks te ootte täällä. Joni on jo vanha tuttu, mut sä –” hän osoitti minua, ”– sä oot vielä uus. Mut älä huoli, me opetetaan sulle.” Joni vilkaisi minua sivusilmällä, ja huomasin hänen poskiensa punertavan. Hän ei sanonut mitään, vaan nyökkäsi vaisusti miehelle.
”Käykää polvilleen,” mies sanoi, äänessään sama käskevä sävy, joka oli saanut mut tottelemaan joka kerta. Mä epäröin sekunnin, mutta Jonin laskiessa itsensä polvilleen hänen viereensä mä seurasin perässä. Siinä me oltiin, kaksi futisjätkää, polvistuneena tämän lihaksikkaan tyypin eteen, ja mä en tiennyt, pitäisikö mun nauraa vai itkeä tilanteen absurdiutta.
Hän avasi farkkujensa sepaluksen hitaasti, katsoen meitä molempia vuorotellen. ”Joni, näytä sille, miten tää homma toimii,” hän sanoi, ja Joni kumartui eteenpäin, otti miehen jo puolijäykän kalun käteensä ja alkoi liikuttaa sitä varovasti. Mä tuijotin, suu kuivana, kun Joni otti sen suuhunsa, työskennellen sen kanssa rauhallisesti mutta varmasti, kuin olisi tehnyt sen kymmeniä kertoja. Mies huokaisi tyytyväisenä ja käänsi katseensa muhun. ”Sun vuoro.”
Mä nielaisin, vilkaisin Jonia, joka nosti katseensa minuun hetkeksi – siinä oli jotain rohkaisevaa, melkein veljellistä – ja sitten kumarruin eteenpäin. Otin miehen kalun käteeni, tunsin sen lämmön ja jäykkyyden, ja sitten avasin suuni. Se oli tuttua eiliseltä, mutta Jonin läsnäolo teki siitä erilaisen – mä tunsin hänen katseensa, ja se sai mut jotenkin yrittämään kovemmin. Mies tarttui hiuksiini, ohjasi mua rytmiin ja sanoi: ”Hyvä, molemmat.”
Hetken päästä hän veti mut pois ja nyökkäsi Jonille, joka jatkoi siitä, mihin mä jäin. Me vuoroteltiin, kuin oltais pelattu jotain sairasta peliä, ja mä huomasin, että mun oma housuissa alkoi olla ahdasta. Mä en voinut kieltää, miten kiihottavaa tää oli – Jonin työskentely vieressä, miehen tyytyväiset äänet, se valta, joka hänellä oli meidän molempien yli.
”Riisuutukaa,” hän sanoi yhtäkkiä, ja me molemmat jähmetyttiin. Joni katsoi mua, ja mä nyökkäsin vaisusti – me oltiin jo tässä, mitä väliä enää. Me riisuttiin paidat, housut, bokserit, ja seisottiin siinä alastomana hänen edessään. Hän nousi, käveli meidän ympäri kuin arvioiden, ja sanoi: ”Menkää tonne.” Hän osoitti makuuhuoneeseen.
Makuuhuoneessa hän ohjasi meidät sängylle. ”Joni, sä tiedät, mitä mä haluun,” hän sanoi, ja Joni asettui kontalleen sängylle, peppu ilmaan, kuin rutiininomaisesti. Mä katsoin, kun mies asettui Jonin taakse, liu’utti kätensä hänen lantiolleen ja alkoi työntyä sisään. Joni puri huultaan, mutta ei valittanut – hän näytti nauttivan siitä. Mies käänsi katseensa muhun ja sanoi: ”Tule tänne.”
Mä menin hänen viereensä, ja hän tarttui muhun, ohjasi mut polvilleni Jonin viereen. Tunsin hänen kätensä mun selällä, sitten peukalon liukas liike, kun hän valmisteli mua. Mä huokaisin, kun hän työntyi sisään, ja katsoin Jonia – me oltiin vierekkäin, molemmat tämän tyypin armoilla, ja Jonin katseessa oli jotain, mikä sanoi, että hän oli yhtä sekaisin kuin mä.
Mies pani meitä vuorotellen, välillä Jonia, välillä mua, ja mä tunsin, miten meidän rytmi alkoi synkata – Jonin huokaukset, mun omat äännähdykset, miehen voimistuvat liikkeet. Lopulta hän veti mut lähemmäs, painoi mut sänkyä vasten Jonin viereen ja alkoi työntää kovemmin. Mä tunsin Jonin käden hipaisevan mun omaa, ja hetken me puristettiin toistemme käsiä, kuin haettaisiin tukea toisistamme.
Kun hän lopulta laukesi – ensin Jonin sisään, sitten mun – me molemmat romahdettiin sängylle, hengitys raskasta. Hän katsoi meitä, hymyili tyytyväisenä ja sanoi: ”Hyvä, pojat. Teistä on tiimipelaajiksi.” Joni naurahti vaisusti, ja mä en tiennyt, mitä sanoa. Mä vain makasin siinä, hikisenä ja sekavana, ja tunsin Jonin katseen mun päällä.
Mies nousi, pyyhki itsensä pyyhkeeseen ja sanoi: ”Pukekaa päälle. Nähdään ens kerralla.” Me nyökkäsimme, kerättiin vaatteemme ja käveltiin hiljaa olohuoneeseen. Joni katsoi mua, ja sanoi ensimmäiset sanansa koko iltana: ”Älä kerro kellekään.” Mä nyökkäsin. ”En kerro.”
Kotimatkalla me käveltiin hetki vierekkäin, mut ei puhuttu. Mä tiesin, että me oltiin nyt sidottu tähän – toisiimme, häneen, tähän salaisuuteen. Puhelin värisi taskussa. Tyttöystäväni viesti: ”Tuutko huomenna meille?” Mä en vastannut vielä. Sen sijaan katsoin Jonia ja sanoin: ”Nähdään treeneissä.” Hän nyökkäsi, ja me erottiin omille teillemme.
