Työpäivä oli päättynyt, 40-vuotiskakku oli syöty ja työkavereiden onnittelut otettu vastaan. Mikko seisoi hetken työpaikkansa ulkopuolella ja katseli Tampereen Hervantaa.

Edessä ja ympärillä oli tuttu Hervanta: toimisto- ja teknologiataloja, katuja ja pysäköintialueita, rakennusten väliin jäävää vihreää. Lähellä oli yliopiston kampus, entinen Teknillinen yliopisto, jonka rakennukset olivat tulleet vuosien varrella tutuiksi.

Hän vilkaisi kampuksen suuntaan. Siellä olivat opiskeluvuodet ja nuorempi versio hänestä, loputtomat tehtävät ja tentit mutta myös juhlia, hauskanpitoa. Opiskelun loppuvaiheessa hän oli tavannut Sannan, joka opiskeli tradenomiksi. Työpaikkakin oli löytynyt ihan yliopiston vierestä. Ei koskaan ollut mitään syytä lähteä Hervannasta. Hän oli jäänyt tänne.

Nyt hän seisoi täällä nelikymppisenä ja mietti mihin nopeasti vuodet olivat menneet.

Hervanta näytti ulospäin melkein samalta kuin ennenkin.

Hän itse ei enää ollut.

Maaliskuun viima puri kasvoilla, mutta hän ei tuntenut kylmyyttä. Hän tunsi vain tyhjyyden, joka oli kasvanut jo kauan hänen sisällään.

Kymmenen vuotta avioliittoa Sannan kanssa. Kaksi lasta, omakotitalo Hervannassa kävelymatkan päässä työpaikalta, vakituinen työ insinöörinä. Ulkopuolelta kaikki näytti hyvältä. Mutta sisältä... sisältä kaikki oli kuollut. Se oli kuin kaunis talo, jonka lattiat olivat mädäntyneet, seinät homeessa, mutta julkisivu oli edelleen täydellinen.

He eivät olleet harrastaneet seksiä yli vuoteen. Eivät edes koskettaneet toisiaan. Sanna, hänen vaimonsa, hänen viisi vuotta nuorempi, kurvikas, kaunis vaimonsa – hän tuntui välttelevän häntä kuin ruttoa. Mikko näki sen hänen silmissään: väsymys, kiinnostuksen puute, rakkauden loppuminen. Se oli hiljainen kuolema, joka oli tapahtunut niin hitaasti, ettei kumpikaan ollut huomannut sitä ennen kuin oli liian myöhäistä.

Ja se oli sääli. Koska Sanna oli edelleen niin kaunis. Hänellä oli ne täydelliset rinnat, jotka sopivat Mikon käteen kuin ne olisi tehty juuri häntä varten, ja se ihana, pyöreä takamus, jota Mikko oli aina ihaillut. Hän oli nähnyt, kuinka miesten katseet seurasivat Sannaa kadulla, ja hän oli ollut ylpeä. Enää ei ollut mitään ylpeyttä, vain tyhjyyttä ja katkeruutta, joka maistui suussa metallin lailla.

Eräänä iltana, kun Sanna oli jo mennyt nukkumaan ja lapset olivat omissa huoneissaan, Mikko avasi läppärinsä. Hän googlasi "seksiseuraa Tampereelta" ja löysi sivuston. Paikka suoraviivaisemmille kohtaamisille, paikka missä ihmiset olivat rehellisiä siitä, mitä halusivat.

Hän täytti profiilin. Nelikymppinen mies, naimisissa, ei seksiä kotona. Hän kirjoitti viestin, jossa kertoi tilanteestaan: siitä kuinka hänen vaimonsa oli jäätänyt hänet ulos. Ja sitten hän jätti sormensa näppäimistön ylle ja mietti.

Hänellä oli ollut fantasioita. Vuosia. Fantasioita, joita hän ei ollut koskaan kertonut kenellekään – ei edes Sannalle. Fantasioita alistumisesta, siitä että nainen ottaisi hänet hallintaansa, että hän antaisi vallan toiselle. Että hän saisi piiskaa, että hän olisi orja, lelu, jota käytettiin. Fantasiat olivat kasvaneet hänessä kuin rikkaruoho, salassa, häpeässä.

Hän painoi enteriä. Se oli kuin hän olisi avannut oven, jota ei ollut koskaan uskaltanut avata.

Vastaus tuli seuraavana päivänä. Nainen, 56-vuotias. Kuvaa ei ollut, vain lyhyt, suora viesti: "Olen kiinnostunut. Tavataan."

He sopivat treffit. Omena-hotelli Tampereella. Se tuntui lähes täydelliseltä paikalta. Ei vastaanottoa, ei henkilökuntaa, lähes täydellinen anonymiteetti. Mikko matkusti työkseen paljon, joten Sannalle oli helppo selittää yön poissaolo: "Helsinkiin, tärkeä palaveri, tulen huomenna."

Mutta hän ei mennyt Helsinkiin. Hän varasi huoneen Omenasta, lähetti koodin ja huonenumeron naiselle.

Hän meni hotelliin hyvissä ajoin, istui huoneen sängyllä ja odotti. Huone oli minimalistinen, steriili, punainen ja valkoinen. Hänen sydämensä takoi kovaa. Kello näytti sovittua aikaa. Hän kuuli askelet käytävällä. Ovi avautui.

Mikko kohotti katseensa. Ja jäykistyi.

Huoneeseen astui Sirkka. Hänen anoppinsa.

"Sirkka?" hän sai sanotua. Ääni tuntui kuin se olisi tullut jostain kaukaa.

"Mikko?", Sirkka sanoi yllättyneenä. Hän laittoi oven kiinni ja kääntyi miestä kohti. Hän oli pukeutunut mustaan mekkoon, joka korosti hänen muotojaan – ne leveät lanteet, se pyöreä takamus, rinnat jotka painuivat mekon alla. Vaaleat hiukset, jotka olivat vähän harmaantuneet viime vuosina, olivat kiinni nutturalla. Hän näytti... erilaiselta kuin Mikko muisti. Hän näytti vaaralliselta.

"Mitä... miten..." Mikko ei saanut sanoja suustaan. Hänen päänsä pyöri.

"Etsin seuraa netistä", Sirkka sanoi. "Samalta sivustolta kuin sinä. En tiennyt, että se olit sinä."

He istuivat. Puhuivat. Mikko tunsi kasvojensa palavan häpeästä, kuinka veri kohosi hänen kasvoilleen kuin lämmin aalto. Sirkka kuunteli, kun hän kertoi avioliitostaan, siitä kuinka Sanna oli etääntynyt, kuinka kaikki oli kuollut, kuinka hän oli yrittänyt, yrittänyt niin kovasti, mutta mikään ei ollut auttanut.

"En tiennyt, että teillä on noin huonosti", Sirkka sanoi lopulta. Hänen äänensä oli pehmeä, lämmin, äidillinen ja kuitenkin... jotain muuta. "Sanna ei ole minulle puhunut. Hän on aina ollut sulkeutunut."

"Et kai kerro hänelle?" Mikko kysyi paniikissa. Hänen silmänsä laajenivat. Ajatus siitä, että Sanna tietäisi... se olisi loppu.

Sirkka katsoi häntä pitkään. Hänen silmänsä olivat samanväriset kuin Sannan, vaaleanharmaat, mutta niissä oli jotain muuta – jotain määrätietoista, leikkisää, vaarallista. Hänen katseensa liikkui Mikon kasvoilta hänen vartalolleen, hitaasti, arvioivasti.

"Yhdellä ehdolla", Sirkka sanoi.

"Mikä ehto?" Mikko hengitti nopeasti.

"Että sinusta tulee salainen seksiorjani."

Mikko tuijotti häntä. Hänen suunsa aukesi, mutta ei tullut ääntä.

"Kirjoitit, että haluat palvella naista, olla orja, saada piiskaa", Sirkka jatkoi, hänen äänensä oli madaltunut, pehmeä mutta käskevä, kuin sametti ja teräs samanaikaisesti. "Oletko koskaan saanut selkäsaunaa, Mikko? Oletko koskaan tuntenut käden iskuvan paljaalle perseellesi?"

"En... en koskaan", Mikko kuiskasi.

Sirkka nousi. Sitten hän istuutui sängyn reunaan ja viittoi Mikkoa luokseen. Hänen jalkansa olivat hieman levällään, mekko kiristyi hänen reisiensä ympärillä.

"Tule tänne. Riisu housut."

Mikko liikkui kuin unessa, kuin hän olisi katsonut itseään ulkopuolelta. Hän seisoi Sirkka edessään, hänen sydämensä takoi korviaan myöten. Hän avasi vyönsä, veti housut ja alushousut alas. Hänen kalunsa oli jo puolikova.

"Käänny ympäri."

Mikko tottelei. Hän kuuli Sirkka hengittävän syvään, hitaasti, kuin hän olisi nauttinut näystä.

"Sinulla on hyvä perse", Sirkka sanoi. Ääni oli madaltunut, käheä. "Kiinteä. Tule tänne."

Hän otti Mikosta kiinni ja veti tämän ylleen, vatsalleen. Ja sitten – läps – Sirkka iski kädellään hänen paljaalle takamukselleen.

Se ei sattunut paljon. Mutta ääni oli kova huoneen hiljaisuudessa. Mutta se oli myös jotain muuta. Se oli alistumista, antautumista, vapautumista. Se oli kuin hän olisi hengittänyt ensimmäistä kertaa vuosiin.

"Tämä perse on nyt minun", Sirkka sanoi, ja hänen äänensä värähti kiihotuksesta. "Saat niin paljon piiskaa kuin ikinä haluat. Ja minä haluan antaa sitä. Haluan nähdä perseesi punaisena, kuumana, minun kämmeneni jäljistä."

Hän jatkoi. Läps, läps, läps. Mikko kiihottui entisestään.

Kun Sirkka lopetti oli Mikon takapuoli todellakin punainen ja kuuma aivan niin kuin hän oli luvannut. Hän auttoi Mikon ylös ja katsoi häntä silmiin. Hänen kasvonsa olivat hehkuvat, silmät kiiluivat. Sitten he suutelivat. Se oli pitkä, hidas suudelma, joka syveni.

He riisuivat toisensa vaatteista. Sirkka oli kuin vanhempi versio Sannasta – sama vartalon muoto, samat piirteet, mutta pehmenneet, kypsyneet, muuttuneet. Mikko oli nähnyt valokuvia Sirkasta nuorena, ja hän oli silloin samannäköinen kuin Sanna. Nyt hän näki samanlaiset kasvot, saman vartalo – vain kaksikymmentä vuotta vanhempana, kaksikymmentä vuotta kokemuksen kartuttamana. Rinnat, jotka olivat olleet varmasti täydelliset ja pystyt, roikkuivat nyt hieman, mutta ne tuntuivat silti hyvältä Mikon käsissä, pehmeältä, lämpimältä, naiselliselta. Ja takapuoli... se oli leveämpi, pehmeämpi kuin Sannan, mutta siinä oli jotain, joka veti Mikkoa puoleensa kuin magneetti. Siinä oli jotain, mitä hän ei voinut vastustaa.

"Pidät perseestäni", Sirkka sanoi huvittuneena, kun Mikko ei voinut lopettaa sen hyväilemistä, sen puristelemista, sen silittämistä.

"Anteeksi... se on vain... se on niin kaunis", Mikko mutisi.

"Ei tarvitse pyytää anteeksi", Sirkka sanoi ja kääntyi ympäri, tarjoten itsensä hänelle. Hänen takamuksensa oli kuin tarjottimella. "Koske niin paljon kuin haluat."

He harrastivat seksiä. Sirkka oli villi, määrätietoinen. Hän tiesi, mitä halusi. Kun Mikko ratsasti häntä, Sirkka läpsäisi häntä pari kertaa takapuolelle, kevyesti, leikkisästi. "Oletko minun orjani?" hän kysyi hengästyneenä.

"Olen", Mikko huokaisi. Ja hän tarkoitti sitä.

He viettivät yön yhdessä. Aamulla Sirkka sanoi jotakin joka jää Mikon mieleen.

"Kuinka todennäköistä on, että juuri me tapaisimme täällä? Siksi en epäröinyt eilen, vaikka se olitkin sinä. Tämän oli tarkoitus tapahtua."

Sitten he erosivat. Mikko meni töihin, Sirkka kotiinsa Ylöjärveen.

Ja niin se alkoi. Kuten sovittu, Mikko kävi Sirkan luona hänen talossaan Ylöjärvellä, siinä omakotitalossa, jossa hän oli käynyt niin monta kertaa vaimonsa kanssa, mutta nyt hän tuli salaa, yksin, orjana. Häntä läymäytettiin – aina kädellä, aina paljaalle takamukselle. Sirkka rakasti sitä, hänen kätensä liikkumista Mikon takamuksella, lämmön tuntemista, ihon punoittamista. Ja Mikko... Mikko oli pakkomielteinen Sirkka takapuolesta. Se oli niin pyöreä, niin täydellinen. Hän saattoi silittää sitä tunteja. Hän ajatteli usein, että se oli kuin Sannan takapuoli kaksikymmentä vuotta vanhempana. Suurempi ja leveämpi, mutta edelleen aivan vastustamaton.

Sirkka leikitteli häntä. Hän käytti tiukkoja housuja, jotka korostivat hänen muotojaan. Hän kumartui tahallaan. Hän tiesi, mitä se teki Mikolle.

Mutta Mikko oli ristiriitaisissa tunnelmissa. Se, mitä hän koki Sirkka kanssa, oli jännittävää, kiihottavaa, erilaista kuin koskaan ennen. Mutta samalla... Sirkka oli hänen anoppinsa. Hän tunsi valtavaa häpeää, ahdistusta, pelkoa siitä, että totuus paljastuisi. 

Hän ei poistanut ilmoitustaan sivustolta. Ja eräänä päivänä hän sai toisen vastauksen.

Nainen, hänen ikäisensä. Empaattinen, kysyvä, kiinnostunut hänen elämästään. Hän kysyi, miksei Mikko ollut kertonut fantasioistaan Sannalle, miksei hän ollut yrittänyt puhua. Mikko vastasi niin rehellisesti kuin pystyi. Hän kertoi pelostaan, häpeästään.

Nainen sanoi, että se mitä Mikko teki Sannalle, oli väärin. Ja että hän ansaitsi rangaistuksen.

Mikko tuskaili. Kuvio oli jo tarpeeksi monimutkainen. Halusiko hän todella tuoda mukaan vielä kolmannen naisen? Mutta kiusaus oli liian suuri. Hän vastasi. He sopivat treffit. Omena-hotelli, jälleen.

Hän kertoi Sannalle lähtevänsä työmatkalle. Varasi huoneen. Lähetti koodin. Sydän takoi.

Hän istui sängyllä ja odotti. Huoneen seinät tuijottivat häntä. Ovi avautui.

Ja Mikko näki, että elämä saattoi yllättää vielä pahemmin.

Huoneeseen astui Sanna.

Hän ei näyttänyt yllättyneeltä. Ei lainkaan. Hän sulki oven perässään ja katsoi miestään. Siinä seisoi hänen vaimonsa, hänen kurvikas, kaunis vaimonsa, ja hänen silmissään oli jotain, mitä Mikko ei ollut nähnyt vuosiin – tulta, raivoa, ja jotain muuta, jotain käsittämätöntä.

"Moikka, rakas", Sanna sanoi. Ääni oli leikillinen, mutta siinä oli terä, terävä kuin partaveitsi.

"Sanna... miten..." Mikko nousi seisomaan, jalat täristen.

"Kävin Prismassa ennen tänne tuloa", Sanna sanoi ja nosti muovikassin pöydälle. Hänen äänensä oli tasainen, kontrolloitu. "Ajattelin sinua ostaessani näitä."

Hän otti esiin esineitä yksitellen, asetti ne riviin pöydälle kuin kirurgin välineet.

Kärpäslätkä teleskooppivarrella.

Hevosraippa. Musta, jäykkä, pelottava.

Pöytätennismaila. Pieni, kevyt, mutta tehokas.

Ja musta bandana-huivi, pehmeä, silkkimäinen.

"Riisu housut", Sanna sanoi. Ääni ei sallinut vastaväitteitä. "Ja käy makaamaan sängylle. Laita tyyny takapuolesi alle."

Mikko liikkui kuin unessa. Hän tunsi itsensä alistetuksi, hämmentyneeksi, kiihottuneeksi. Hän asettui vatsalleen, tyyny nosti hänen takamuksensa ylös, tarjosi sen. Hän tunsi itsensä haavoittuvaiseksi, alttiiksi.

Sanna otti kärpäslätkän. Hän sääti varren sopivaksi, pitkäksi. Sitten – läps – ensimmäinen isku.

Ääni oli kova, kuiva, kaikui huoneessa kuin laukaus. Mutta kipu... kipu oli kevyttä, lähes hellää.

"Voit nousta ja lähteä koska tahdot", Sanna sanoi. Hänen äänensä oli rauhallinen. "Olet fyysisesti vahvempi kuin minä, en voi estää sinua. Mutta jos teet niin, suhteemme on loppu ikuisesti. Jos haluat, että meillä on tulevaisuus, nouset vasta kun annan luvan. Ymmärretty?"

Muutama isku lisää, kevyitä, tutkivia.

"Kyllä... ymmärretty", Mikko hengähti.

"Hyvä. Laitan sinulle silmälapun."

Hän sitoi mustan bandanan Mikon silmille. Maailma meni pimeäksi. Mikko tunsi hajun, Sannan parfyymin, se oli sama haju, jota hän oli rakastanut vuosia sitten. Nyt se tuntui uudelta.

Sitten alkoi oikea rangaistus.

Sanna käytti kärpäslätkää metodisesti. Hän iski sivuille, keskelle, alas, ylös. Jokainen isku oli laskelmoitu, tarkka, ja Mikko tunsi kuinka hänen takapuolensa alkoi lämmetä, punoittaa, tulla araksi.

"Esitän sinulle pari kysymystä", Sanna sanoi. "Vastaa rehellisesti. Ymmärretty?"

Mikko tunsi kovan kivun takapuolessaan. Se oli raippa, terävä, paljon kovempi kuin kärpäslätkä, polttava.

"Kyllä."

"Sattuuko?"

"Kyllä."

"Hyvä. Sitä varten tämä on. En ole edes käyttänyt kovin paljon voimaa vielä. Voin tehdä tästä paljon pahempaa. Jos valehtelet, lupaan että sattuu oikeasti."

"En aio valehdella."

"Oletko pettänyt minua?"

"Kyllä", Mikko kuiskasi.

"Senkin paskiainen!"

Sannan äänessä oli raivoa, mutta myös kipua.

Muutama isku, terävää kipua, raipalla.

"Kuinka monta naista?"

"Vain yksi."

"Oletko varma?"

Useita iskuja, nopeasti.

"Kyllä, vain yksi. Vannon."

"Kuinka vanha?"

"Vähän päälle viisikymppinen."

"Tunnenko hänet?"

"Kyllä."

"Kuka hän on?"

Mikko nielaisi. "Äitisi."

Hiljaisuus. Sitten kova piiskaus raipalla, useita kertoja, nopeasti peräkkäin. Mikko huusi.

"Mutta uskon kuitenkin, että puhut totta."

Sanna kertoi, että hän oli jo tiennyt Sirkasta. Hän oli puhunut äitinsä kanssa, ja suhde oli nyt loppu. "Äiti saa etsiä itselleen uutta seuraa", Sanna sanoi. "Ei pitäisi olla vaikeaa. Netissä riittää miehiä."

"Mutta miten tiesit?" Mikko kysyi. Hänen äänensä oli heikko.

"Yksinkertaista. Huomasin, että olit poissaoleva, et ollut läsnä, et katsonut minua samalla tavalla. Epäilin että sinulla on jotain meneillään, joten minun piti tarkistaa puhelimesi ja tietokoneesi."

"Mutta miten... nehän ovat salasanasuojattuja."

Sanna nauroi. Se oli katkea ääni. "Kun löysin sen lapun, johon olit kirjoittanut salasanat – sen typerän lapun, joka oli lompakossasi – se oli melko helppoa. En ole niin tyhmä kuin luulet."

Hän oli löytänyt viestit, nähnyt treffien sopimisen. Kerran hän oli käynyt Ylöjärvellä, nähnyt Mikon auton pihalla, hiipinyt talon ulkopuolelle, kuullut ikkunan läpi kun Sirkka läimäytti Mikkoa. Ja hän oli löytänyt ilmoituksen, päättänyt vastata siihen, testata häntä.

"Makaapa siinä", Sanna sanoi. "En ole lähelläkään valmis. Saat kunnon rangaistuksen. Sinä et tiedä vielä, mitä kipu on."

Seuraavien tuntien aikana Mikko sai piiskaa – kädellä, pöytätennismailalla, kärpäslätkällä, raipalla. Silmälapun läpi kaikki tuntui intensiivisemmältä. Äänet olivat kovempia, kipu terävämpää, odotus sietämätöntä. Hän ei tiennyt, mikä väline seuraavaksi tulisi. Hän pelkäsi koko ajan raippaa, sen purevaa kipua. Sanna antoi hänen odottaa, pitkiä aikoja, ja sitten – ilman varoitusta – kova isku raipalla tai kevyt läpsäisy kädellä. Se epätietoisuus, se odotus, teki siitä helvettiä.

Joskus Sanna lähti jopa hotellista, hän kuuli oven avautuvan ja sulkeutuvan, ehkä syömään, ja jätti hänet odottamaan pimeässä, alttiina, näkyvillä. Mutta hän palasi aina, ja jatkoi. Hänen äänensä oli välillä lempeä, välillä julma.

Lopulta, kun tuntui kuin ikuisuus olisi kulunut, Sanna oli valmis. Hän otti silmälapun pois. Mikko räpytteli silmiään valossa. Hän näki Sannan kasvot, punottavat, kiiluvat, kauniit.

"Nouse."

Mikko nousi hitaasti. Hänen takapuolensa oli punainen, lämmin, arka.

Sanna pakkasi tavaransa. "Tule kotiin vasta huomenna. Jää tänne ja mieti, mitä olet tehnyt. Mieti, mitä minä olen sinulle merkinnyt."

Hän lähti. Ovi sulkeutui.

Seuraavana päivänä Mikko uskalsi mennä kotiin. Hän astui sisään kuin varas. Sanna oli etäinen, mutta antoi hänen jäädä. Hän katsoi häntä silmiin, ja siinä oli jotain uutta – valtaa, tietämistä.

Viikon kuluttua tunnelma tuntui helpottuneen. He lähenivät toisiaan, alkoivat halata. Mutta kun Mikko yritti suudelmaa, Sanna pysäytti hänet.

"Olen vieläkin vihainen sinulle. Et ole vielä maksanut velkaasi."

Hän istuutui sohvalle ja viittoi Mikkoa luokseen.

"Kirjoitit netissä, että haluat, että nainen päättää. Että tarvitset jotakuta, joka määrää ja pitää sinut kurissa."

"Kyllä."

"Olet aivan oikeassa. Se on juuri sitä, mitä tarvitset. En voi antaa sinulle liikaa vapautta, sillä silloin käy niin kuin nyt kävi."

Hän otti pöytätennismailan. Se näytti vaarattomalta, mutta Mikko tiesi jo sen voiman.

"Tänne."

Mikko totteli. Hän asettui vatsalleen Sannan polven yli. Sanna löi mailalla, paljaalle takapuolelle, lyhyitä, teräviä iskuja. Ääni oli kuiva, läiskivä.

"Jatkossa noudatetaan tiukkaa kuria. Kaikissa asioissa", Sanna sanoi. Hänen äänensä oli vahva, määrätietoinen. "Olin liian lepsu. En enää. Jatkossa saat piiskaa aina kun tarvitset niitä. Ja luota minuun – tarvitset sitä usein."

Rangaistuksen jälkeen, kun Mikko nousi, sekä hänen kasvonsa että takapuoli olivat kuumat. Sanna katsoi häntä, ja katseessa oli jotain, mitä ei ollut ollut vuosiin – halua, omistajuutta, rakkautta. Hän näytti niin Sirkalta.

He menivät makuuhuoneeseen. Seksi oli heille parasta vuosiin. Sanna oli nyt erilainen sängyssä, vaativampi, tiukempi. Mikko nautti Sannan täydellisistä rinnoista, hänen pyöreästä takapuolestaan, hänen vallastaan. Hän ajatteli jälleen, kuinka Sanna oli kuin nuorempi versio äidistään.

Se oli hyvä ajatus. Ajatella, että kahdessakymmenessä tai kolmessakymmenessä vuodessa Sanna voisi yhä olla yhtä seksikäs kuin Sirkka oli nyt, yhtä voimakas, yhtä vaativa.

Hän tekisi parhaansa pitääkseen hänet. Ei enää salaisuuksia.

Hän oli valmis olemaan Sannan orja. Loppuelämänsä.