Olen reilu kolmikymppinen mies ja töissä pienessä insinööritoimistossa tutkijana. Lähin - ja paras - työtoverini on Riitta, parikymmentä vuotta itseäni vanhempi assistentti. Riitta on rento tyyppi, mutta hoitaa työnsä todella mallikkaasti. Hän erosi miehestään joitakin vuosia sitten. Syytä en ymmärrä, sillä siihen asti kaikki näytti olevan ihan hyvin. Meillä on mukavaa yhdessä ja samanlainen huumorintaju. Joskus tulee sanottua jotain vähän rohkeasti, mutta Riitta on kyllä tehnyt aina selväksi, että sen pidemmälle minulla ei ole menemistä.
En ole vielä tähän ikään ehtinyt naimisiin eikä vakituista tyttöystävääkään ole ollut pariin vuoteen. Oikeastaan pidän poikamieselämästä, joka ei minun kohdallani kai ole mitenkään erityisen villiä. Mitään ongelmaa ei naisseuran hankkimisessa ole ikinä ollut, vaikka ehkä vähän ujo olenkin. Toistaiseksi en ole kuitenkaan halunnut uhrata vapauttani.
Riitta on tietysti saanut tästä syyn pieneen huulenheittoon. Olen kyllä joutunut kuulemaan arveluita siitä, tykkäänkö oikeastaan tytöistä ollenkaan (vaikka hänellä on ainakin pikkujouluista riittämiin todisteita siitä) ja selittelemään, miksi en löydä mieleistäni. Mutta tämänkin hän on tehnyt yhteisen työhuoneemme sisäpuolella, eikä ole koskaan saattanut minua muiden silmissä noloon tilanteeseen.
Jokin aika sitten hän katsoi taas asiakseen kuulustella minua mieltymyksistäni. Yhdeksi epäilyksen aiheekseen hän oli ottanut sen, etten ilmeisesti ole löytänyt riittävän isorintaista naista tyydyttämään primitiivisiä tarpeitani. Kerrankin sain hänet hiljennettyä, kun vastasin, että olisin hyvin tyytyväinen sen kokoisiin kuin hänellä on. Vino hymy kertoi kuitenkin, ettei kommenttini aivan epämieluisa ollut.
Riitalla ja hänen ex-miehellään on vain yksi lapsi, Susanna, joka asuu äitinsä kanssa. Olen tuntenut hänetkin melkein niin kauan kuin olen ollut täällä töissä. Riitta toi alkuaikoina Susannan joskus mukanaan töihin, kun koulun lomapäivinä ei halunnut aina jättää tyttöä yksin kotiin. Vanhempiensa erotessa Susanna jäi asumaan äitinsä luokse ja on nyt jo lukiolainen.
Riitta ei paljon toimeentulohuoliaan tuskaile vaikka varmaankaan yksinhuoltaja-assistentilla ei ole helppoa varsinkin kun tytär on iässä, jossa kulutus on aikamoista. Joistakin asioista olen huomannut, että Riitan ja Susannan elämässä ei tuhlailuun ole varaa. Yksi on tietokone: heillä on ilmeisesti kotonaan joku vanha alitehoinen mylly, koskapa Susanna vieläkin aina silloin tällöin tulee iltapäivisin tapaamaan äitiään työpaikalle tehdäkseen Riitan koneella joitain koulutehtäviään. Niinä kertoina Riitta puolestaan jää mielellään ylitöihin.
Näin kävi eräänä tammikuisena perjantainakin. Minullakin oli projektiraportointi työn alla ja olin päättänyt tehdä pitkän päivän. Illan suussa keitin kahvia meille kaikille ja siinä istuskellessa Susanna harmitteli, että hänellä on kotitehtävänä iso essee, joka pitäisi maanantaina palauttaa kouluun ja aika tuntuu loppuvan kesken. Netistä pitäisi vielä hakea materiaalia ja kotikone reistailee. Naiset pohtivat siinä, kuinka paljon Susanna voisi käyttää Riitan työkonetta ilman, että joku katsoo asialliseksi huomauttaa asiasta.
Olen tuntenut Susannan niin pienestä, että suhtaudun ehkä vähän isällisesti häneen. Oli siksi helppo ehdottaa, että hän saisi käyttää minun laajakaistaani ja konettani niin paljon kuin tarvitsi, ja myös viikonloppuna, joten maanantaihin mennessä ehtisi vielä tehdä ihmeitä.
Kun molemmat vanhempani kuolivat liikenneonnettomuudessa neljä vuotta sitten - mikä tietysti oli kova koettelemus - perin heidän keskustassa olevan tilavan asuntonsa. Se on tämänikäiselle poikamiehelle turhankin tilava, mutta eittämättä mukava kämppä. Vanhempien entinen makuuhuone on nykyisin työhuoneena (töitä tosin teen siellä harvoin, enemmän se on juopuneitten kavereitten yöpymispaikka) ja poikavuosien huoneeni on edelleen makuuhuoneena, vaikka onkin paljon pienempi. Kun aikoinaan hävitin vanhempien parisängyn, ”työhuoneeseen” mahtui helposti isän vanhan tammisen kirjoituspöydän lisäksi myös uusi työpöytä isolle pelikoneelleni. Vaikka haluaisin itse tehdä jotain koneella, ei Susannan työskentelyssä siis olisi mitään ongelmaa, varsinkin kun minulla on oman koneen lisäksi myös työnantajan käyttööni armollisesti luovuttama läppäri.
Sovimme siis, että Susanna tulee lauantaina iltapäivällä luokseni ja työstää esseetään niin pitkälle kuin on tarpeen, ja jatkaa sunnuntaina jos on tarpeen. Itse en ollut suunnitellut kummempaa juhlimista viikonloppuna - voisin oikeastaan koettaa yllättää pomon ja vääntää projektiraportin valmiiksi maanantaiaamuun mennessä.
Ja näin tapahtui. Kahden tietämissä lauantaina ovikello soi ja Susanna seisoi oven takana koululaukku olalla. Hän on kivannäköinen nuori tyttö, varmaankin lähes kopio Riitasta joskus 35 vuotta sitten. Tumma hartioille ulottuva tukka, vaalea iho, hyvin tehty kevyt meikki - niin kuin Riitan kaltaisen fiksun naisen tyttäreltä voi odottaakin. Varsi kuin nuorella koivulla ja pituutta varmaan joku 170 senttiä. ”Moi!” sanoi Susanna yksinkertaisesti aivan kuten aina ennenkin tavatessamme. Annoin hänelle henkarin ja hän nosti ruskean pitkän talvitakkinsa naulakkoon. Farkut, tietysti, ja ohut valkoinen korkeakauluksinen villapaita. Mustien talvisaappaiden varret oli työnnetty farkkujen lahkeisiin, saappaissa yllättävänkin korkeat korot. Susanna aikoi ottaa saappaat pois, mutta sanoin ettei ole tarpeen elleivät ne ole hänen mielestään liian kuumat - ei tässä kämpässä nyt niin tarkkoja siisteyden kanssa olla.
Kerroin Susannalle että olin hänen esimerkkinsä rohkaisemana päättänyt puurtaa raporttini parissa ja ylennyksen toivossa yllättää pomoni maanantaina. Susanna naurahti ja minusta oli hauska huomata, miten tuollainenkin reaktio periytyy - Riitan naurahdus kuulostaa aivan samanlaiselta ja tulee aivan samanlaisissa tilanteissa. Kerroin keittäneeni taas kahvia ja tarjosin Susannallekin. Hän sanoi mielellään lipittävänsä kahvia läksyjä tehdessään, joten pistin ison lehmänkuvilla koristellun mukin hänen käteensä.
Olin ehtinyt jo pari tuntia istua kannettavaa naputellen kirjoituspöydän vieressä ja sanoin Susannalle, että hän saa käyttää pöytäkonetta. Hän kaivoi laukustaan kasan papereita, pisti ohuet mustakehyksiset silmälasit nenälleen ja kävi töihin.
Istuimme ison huoneen vastakkaisilla puolilla ja saatoin välillä vilkaista esseen kirjoittamiseen keskittynyttä Susannaa. Ohut hopeariipus roikkui pörröisen villapaidan rintamuksella. Farkkujen sininen kangas kiristyi työtuolissa hoikan, mutta kauniisti kaareutuvan pyllyn ja soreiden reisien ympärillä. Kesken kaiken Susanna kumartui, nosti farkkujen lahkeita, avasi saappaiden sivujen vetoketjut ja veti saappaat pois jaloistaan. Tumma suortuva valahti poskelle ja hän kiersi sen korvan taakse. Pikkuinen nappikorvakoru kiilsi ikkunasta tulevassa talvisessa valossa. Hän katsahti minuun, huomasi ehkä, että katselen, hymyili ja sanoi: ”Aika lämmintä täällä.”
Jatkoimme kumpikin työtämme. Oman keskittymiseni läpi huomasin, että Susannan näppäimistöltä ei kuulunut naputusta. Katsoin häntä. Susanna tuijotti hajamielisesti minuun. ”Mitä nyt?”, kysyin. ”Äiti kertoi, mitä sä olit sanonut sen rinnoista.”, sanoi Susanna lakonisesti.
Hyvä, ettei kahvimuki ollut huulilla. Sisältö olisi pärskynyt ympäriinsä. En liene punastunut vuosiin, mutta nyt tunsin poskiani kuumottavan. Lukion tokaluokkalainen saa tällaisen äijän noloksi - voi … ! ”Se nyt oli sellaista huulenheittoa, kyllähän sä äitis tunnet.”, selittelin. ”Tunnen, tunnen.”, vahvisti Susanna. ”Se tykkää susta. Sanoo, että jos olis vielä kolmikymppinen niin sua vietäis ja lujaa.” ”Joo, me ollaan tosi hyvät työkaverit…”, koetin sönköttää. ”Mutta oikeesti sä olet sen mielestä oikeen tosi fiksu tyyppi, joka osaa käyttäytyä kunnolla.”, Susanna jatkoi eikä kuunnellut. ”Se sanoo, ettei olis aina jaksanut, jos ei olis saanut sulta tukea.” ”No en mä t…”, koetin pistää väliin. ”Samahan se on mullakin, muakin sä oot aina auttanut kaikissa asioissa.” ”Enhän mä mitään ole …” ”Mä tarttisin taas sulta neuvoa.” ”No kyllähän mä autan, jos vaan voin.” ”No kun mä oon tosi epävarma mun ulkonäöstä. Tuntuu että kaikki pitää mua kauheen rumana. Eikä mitään muotoja missään. Ei mikään ihme, ettei kukaan kundi välitä musta.” Susanna onnistui näyttämään oikein maailman musertamalta.
Jos tuolissani ei olisi käsinojia, olisin pudonnut. Tämä suloinen olento valittaa rumuuttaan ja muotojen puutettaan! “Älä nyt viitsi pelleillä! Sähän olet ihan hirveän nätti tyttö!”, sanoin. “Mä en usko yhtään, ettei kundit välitä susta. Eiköhän se ole tasan päinvastoin - joudut tietysti hätistelemään hirveitä kollilaumoja.”, yritin panna leikiksi. “Eikä! Kato nyt, kuka tällasesta laudasta tykkäis!”, sanoi Susanna, kääntyi tuolissaan kulmittain minuun ja veti hartioitaan taakse.
Vaikka selkäytimeeni olikin istutettu vanhempien vanhanaikaiset käytöstavat, katseeni liukui Susannan silmistä alaspäin. Olin kyllä hänen kanssaan eri mieltä. Laudoissa ei kasva appelsiineja - tai oikeastaan pieniä greippejä. Tai oikeastaan … ihan tavallisen kokoisia. Greippejä. Oikeastaan niissä ei kasva …
Voi perkele! Minun pitäisi tässä auttaa hyvän työkaverini koulua käyvää tytärtä ja jämähdän tuijottamaan sen rintoja! Yritin palauttaa mielentasapainoni: “Kuule Susanna. Juttu on niin, että sä olet kaunis nuori nainen. Olis luonnotonta jos tuollaisessa hoikassa vartalossa olis jotkut ihme meloonit rintoina.” “Ei kun mä oon tosissani. Sano hei ihan oikeesti, miten on. Kato nyt minkälainen muodoton keppi mä oon - ei oo kyllä laaksoa eikä kukkulaa.” Ja Susanna nousi tuolistaan seisomaan, nosti kätensä puuskaan eteensä ja kääntyi, katsoen olkansa yli minuun.
Vasta nyt kiinnitin huomiota siihen, että valkean villapaidan läpi kuulsivat valkoisten rintsikoiden kuviot. Ehkä vain kuvittelin niiden olevan pitsiä. Farkkujen verhoama takamus oli mielestäni yksinkertaisesti ihana: kapea, mutta pyöreä sieltä mistä pitää. Vyötärön ja lantion seutua kuvatessaan piirtäjän kynä olisi tehnyt kauniita kaaria. Mielessäni viivähti ajatus, kiusaako Susanna minua tahallaan. Pyyhkäisin sen pois. Olin jo virran vietävänä.
“Niin kuin mä sanoin: sä olet kaunis, hoikka, nuori nainen. Ja mitä mulla nyt on rajoitetusti kokemuksia, niin sen perusteella sanoisin, että enemmät muodot olisi pahasta.” “Joo, joo, joo, joo, älä yritä esittää!”, kivahti Susanna, muuttuen salamannopeasti melkeinpä vihaiseksi. Yritin lisätä vakuuttavuutta: “Onhan se tietysti kieltämättä niinkin, että tämmöiset asiat on makuasioita. Mä nyt olen tosissani tätä mieltä, tykkäät tai et. Onhan niitä sitten tietysti friikkejä, jotka rupeaa halkomaan hiuksia ja selittää jotain vaikka, ettei naisen rinnoissa se koko mitään ratkaise, vaan muoto ja ryhti ja väri ja vaikka mikä. Mutta en mä osaa niihin ottaa kantaa, ei sillä musta mitään merkitystä ole.” “Nonih, tulihan se sieltä! Huomaat tietysti, että mulla on pushupit että saisin ne edes näyttämään joltain!”, Susanna sanoi ja näytti taas onnettomalta. “Mutta jos näkisit ne ilman niin olisit kyllä samaa mieltä kun mä.”
Jää oli liukasta, tunsin etten pysy pystyssä. Yritin paeta: “No ei sun äiti varmaan kauheesti tykkäis jos mä nyt täällä rupeaisin kauheesti tuijottelemaan sun rintoja.” “Nuija! En kai mä nyt äidille kertois! Enhän mä tässä mitään päänahkoja kerää, mä tarviin sulta tukea.” Jaaha, ja minkähänlaista tukea neidille saisi olla? Minun tukikeppini antoi ymmärtää olevansa valmis tukemaan oikein kovasti. “No kyllähän mä haluaisin sua auttaa, mutta tää nyt on vähän vaikeanpuoleinen juttu…” “Tää ei ole yhtään vaikeanpuoleista! Sä arvioit ja kerrot mulle, mitä mieltä olet.” Alitajuntani huusi jostain kaukaa, että Susanna oli jo ottanut selvää, miten laivaa ohjataan. En halunnut kuunnella sitä. “Oo-koo-oo-koo, mites tässä nyt toimitaan?”, sanoin minä, nössö. Sanomatta mitään Susanna tarttui villapaitansa reunoihin ja veti sen päänsä yli. Tai yritti vetää: hopeinen kaulaketju tuli mukana, mutta sotkeutui villapaidan kaulukseen ja Susannan hiuksiin. Susanna kiemurteli hetken, villapaita päänsä ympärillä, hohtavanvalkoiset, toden totta pitsiset rintsikat vaaleaa, hennonhentojen teerenpilkkujen himmeästi kuvioimaa ihoaan vasten, ja sanoi yllättävän rauhallisesti: “Kato nyt kun mä oon hölmö kun unohdin ton ketjun. Saisitsä avattua sen?” “Joo, kai.” Nousin tönköin jaloin - paikoin hyvinkin tönköin - kirjoituspöytäni takaa, sain otettua nuo muutamat askeleet Susannan luo. Itse pääperkele vei jo minua: Susannan pään ympäri kietoutunut villapaita esti häntä näkemästä katseeni suuntaa ja sisäinen irstas vanha mieheni käytti arvelematta tilaisuutta hyväkseen. Ketjun lukon löytäminen ja avaaminen oli vaikeaa, niin kovin, kovin vaikeaa. “Odotas nyt, kun mä ensin löydän koko ketjun täältä.” Sormeni hiplasivat villapaidan poimuja, mutta en nähnyt niitä. Sen sijaan näin sievät, oman nyrkkini kokoiset ja aivan selvästi hyvin kiinteät rinnat ohuen pitsin reunustamissa pesissään. Näin hoikkien olkapäiden yli kaareutuvat kapeat, tiiviisti silkkiseen ihoon painuneet olkaimet vielä kapeampine pitsikoristeineen. Näin lapaluiden välissä hakaset, joiden parissa mukanani aina kulkeva lukkoseppä mielellään tekisi työtä. Näin kapean tytönuuman, jonka keskellä selkäranka painui kanjoniin. Tämä yksinäinen ratsastaja haluaisi välttämättä etsiytyä sen suojaan. Näin farkkujen vyötärönauhan sisäpuolella aavistuksen …
“No saat sä sitä auki?”, joku sanoi minulle kaukaa. Kesti hetken muistaa, että äidinkieleni on suomi: “Joo, mutta arvaa onko tällasilla koeputkisormilla helppo avata näin järjettömän pientä lukkoa.” Itse asiassa heti kun kykenin tarkentamaan katseeni, lukko löytyi ja aukesikin melkein heti. Laskin ketjun pöydän kulmalle ja Susanna heitti villapaidan tuolin selkämykselle. “Oikein kauniit.”, sain sanotuksi. “Kuunteletsä mua yhtään? Just sanoin että pitää käyttää pushuppeja että näyttäis edes joltain. Oota nyt vähän.”, Susanna vei ja minä vikisin: “Tarkotin noita rintsikoita.” Katsomatta aiheelliseksi jatkaa keskustelua Susanna käänsi selkänsä minulle, taivutti käsivartensa ja tarttui lukkoseppäni jo itselleen varaamiin hakasiin. Olen aina ihmetellyt, miksi rintsikkasuunnittelijoiden pitää panna hakaset selkäpuolelle niin että joka naisen pitää olla puoliksi akrobaatti niitä pukiessaan tai riisuessaan. Ja sitäkin olen ihmetellyt, miksi kaikki naiset aina kääntyvät selin rintsikoita riisuessaan. Onko se joku naissukupuolen miehenkidutusriitti? “Saatsä?”, koetin esittää avuliasta. “Nuija, kenen sä luulet joka päivä sulkevan ja avaavan nää. Petteri Orpon?” Miksi juuri pääministeri saisi sen tehdä, huusi irstas vanha mies sisälläni - miksen minä? “Sori.”, sanoin ääneen, “Mä en ole notkeimmasta päästä, mulle toi ei ole niin selvää.” “Joo, ihan hyvä ettet ole ruvennut pitämään rintsikoita, sä olet liian lauta siihen.”
Dziisös, mistä tämä koulutyttö oli hankkinut sarkasminsa? Tunsin itseni puberteetissa kärvisteleväksi skidiksi, jota isommat tytöt kouluttavat. Minun oli pakko istua, tunsin että kohta en pystyisi istumaan vaikka haluaisin, housuni olisivat siihen liian metalliset.
Susanna heitti rintsikkansakin tuolille ja kääntyi. Onneksi kirjoituspöytä peitti minut vyötäröstä alaspäin. Näin elämäni kauneimmat rinnat. Maailmassa ei ole hedelmää, jota voisin käyttää vertauskuvana. Koskemattakin tiesin, ettei kämmeneni peittäisi niitä kokonaan, mutta kahden kämmenen yhteinen pehmyt kosketus riittäisi suojelemaan niitä kaikelta maailman pahuudelta. Ne eivät olleet symmetriset, mutta tiesin, että vaakasuorassa ne olisivat melkein puolipallot. Tiesin senkin, etteivät ne olisi mitään ilmapallonpuolikkaita: ne olisivat eläviä, herkkiä, liikkuvia. Vartaloiden liikkeet toisivat niihin aaltoja jostain kaukaa, hyvin kaukaa. Niiden keskellä olevat nänninnipukat eivät ollet riettaasti pystyssä, mutta tiesin, että silloin kun sää olisi myrskyinen, ne seisoisivat ryhdikkäinä ja opastaisivat majakkana aallokossa harhailevia. Majakkasaaret olivat pienet ja ihailin niiden luojan taitoa tehdä täydellisen pyöreitä maitosuklaan värisiä kallioluotoja jonka rantaan väsynyt merenkulkija voisi hakeutua turvaan.
“No?” Susannan kysymys ei ollut pitkä. Vastauksen muotoileminen oli silti tavattoman työlästä. “Kk-k…” Kurkussani oli jotain, minun oli rykäistävä. “No niin kuin mä jo äsken sanoin, ne on musta todella kauniit. En yhtään valehtele kun sanon etten ole kauniimpia nähnyt.” “Jaa.” Susannapa oli muuttunut lyhytsanaiseksi. Uskoikohan hän minua? Hän huokaisi tuskin kuuluvasti ja istui ikkunan edessä olevaan nojatuoliin, katsellen hiljaa ulos. Hajamielisesti hän hapuili pöydän kulmalta kaulaketjunsa ja kiinnitti sen niskan takaa. Rinnat, nuo elämäni kauneimmat, elivät hänen liikkeidensä mukana. Ne värähtelivät ja muuttivat muotoaan. Nänninnipukatkin näyttivät katsovan haaveellisina ulos ikkunasta. Katseessa oli pientä karsastusta, mutta jos niiden katse olisi suuntautunut minuun, en olisi siitä häiriintynyt.
“Jos kerran noin on, niin mikä mun ongelma sitten on?”, Susanna kysyi. “Miten niin?”, osasin kysyä. “Siis että musta tuntuu ettei kukaan kundi välitä musta. Vai onks se niin, että mä oon vaan niin kokematon ja osaamaton, etten mä huomaa sitä?” “Niin no, tohon mun on vähän vaikea ottaa kantaa, enhän mä sun kokemuksistas tiedä mitään.” “No sanotaan nyt vaikka esimerkiksi että mulla ei ole koskaan ollut mitään poikaystävän tapaistakaan.” Miten maailmassa kukaan ei ole iskenyt silmiään tähän ihanaan nuoreen olentoon? Riitasta paljastuu uusia piirteitä, jos hän kerran pitää tytärtään tällaisessa kurissa. “Mutta oothan sä nyt kuitenkin poikien kanssa ulkona käynyt ja silleen?”, koetin pehmentää. “Joo, totta kai, leffassa ja bileissä ja noin. Mutta joko ne on ihan sukkia tai sitten ne yrittää heti kähmiä ja sitä mä inhoan.” En halunnut jatkaa terapeutin roolissa ja yritin päästä eteenpäin. Taaksepäinkin olisin ollut valmis menemään, kunhan pääsisin pois täältä. “Mä en varmaan pysty sua tossa auttamaan.” “Kyllä pystyt, neuvo vähän. Sä nyt kuitenkin oot mies etkä vielä mikään hirveen vanha.” Juu, kiitosta vaan, panen ensin tekohampaat suuhun. “No mitä mä nyt sitten neuvon?” “Jos sä nyt vaikka haluat pitää naista sylissä niin miten sä toimit?”
Ei! Ei! Ei! Ei! “Kuule Susanna, musta tää menee nyt vaan vaikeemmaksi tää homma.” Ein huutajat hävisivät metelin voimakkuudessa kyllä-huutajille. Niillä oli kaikilla sarvet päässään. “Mutta kun nyt kysyt, niin kai mä vaan sanoisin jotain että tuu mun syliin istumaan.” “Okei.” Jos Susanna oli niin kokematon kuin sanoi olevansa, hänelle oli yllättävän mutkatonta nousta tuolistaan, viitata minua siirtymään kauemmaksi pöydästä ja istuutua syliini. Hän kääntyi minua kohden ja nojasi kyynärpäällään olkapäähäni.
Jos syliini olisi istunut joku firman pikkujouluista mukaan tarttunut telkkä, minun olisi ollut helppo edetä. Parhaan työkaverini ja hyvän ystävän lukioikäisen tyttären kohdalla en todellakaan tiennyt, varsinkin kun tytöllä ei ollut ylävartalonsa peittona kuin hopeinen kaulaketju. “Oho!”, sain sanottua. “Mitä oho? Entäs nyt sitten?” Minua pyörrytti pahasti. Ehkä se johtui veren pakenemisesta aivoista, sillä oli nyt tärkeämpääkin tekemistä. “No emmä tiedä! Hei Susanna, ajattele nyt vähän! En mä voi sulle tämmöisiä asioita mitään opettaa!”, yritin paeta. Joo, mutta mä voin, huuteli joku irstailija jalkojeni välistä. Ohikiitävän hetken ajattelin, että Susannan on pakko tuntea suloisen pyllynsä alla, ettei istuinalusta ole aivan sileä. “No okei, sitten te tietysti suutelette ja sitten sä rupeet hiplaamaan sitä naista ja…” “Susanna! Nyt lopetat! Ihan totta älä viitsi! Miten sä luulet että mä voin maanantaina teeskennellä äitis edessä että täällä sitä vaan on kirjotettu esseetä ja raporttia. Ja koko aika ajattelen kuitenkin mitä me on tehty.” “Joo, se olis aika sööttiä tosiaan jos sä koko aika ajattelisit mua.”
Hyveellinen minäni olisi halunnut lopettaa, kiristää ja oikaista kravattinsa ja sanoa: noh, nuori nainen, tämä ei ole nyt lainkaan sopivaa, eiköhän sinun ole aika…
Hyveellinen minäni on surkea sukka. Vanha irstailija minussa löi sitä turpaan ja sanoi ääneen: “Tämmönen tilannehan voi olla ihan erilainen, se riippuu siitä miten hyvin tunnetaan, mitä on tapahtunut, missä ollaan ja niin edelleen ja niin edelleen. Sehän on aina kivaa jos on kivaa ja jännää yhdessä.” “Joo, mustakin! Mulla on just sun kanssa aina ollut kivaa ja jännää!” Hyveellinen minäni yritti kanveesista: “En nyt tarkottanut ihan tota…” Vanha irstailija potkaisi sen tajuttomaksi ja sanoi: “Mutta mä olen aina tykännyt siitä että istutaan sylikkäin, mutta niin kuin naamat vastakkain. Siinä on mukava ottaa ihan rennosti ja pussailla.”
Susanna koukisti toisen jalkansa ja kääntyi istumaan syliini hajareisin, nojaten molemmilla kämmenillään olkapäihini. “Näinkö?” “Niin, näin juuri.” Päänahkaani kutitti, sarvet yrittivät sisältäpäin puhkaista sitä. Jatkoin: “Sitten kai molemmista on mukavan tuntuista kun vähän liikkuu.” Susanna teki työtä käskettyä, hän taivutti selkäänsä, koukisti käsivarsiaan niin että tuli lähemmäs minua. Piukka pylly painui tiukemmin vasten jalkoväliäni ja tukimieheni jäi hiukan puristuksiin. Värähdin. “Sori, sori, satutinksmä sua?”, kysyi Susanna. “Kuules tyttö. Nyt on aika puhua suoraan. Mä sanoin jo aikaisemmin että tää on mulle helvetin vaikea tilanne. Sä oot mun hyvän kaverin tytär, mä oon sua paljon vanhempi ynnä muuta. Mutta sä olet samalla tosi kaunis ja söötti nuori nainen ja mä olen vielä kohtalaisen nuori mies. Nyt on juttu näin, että tämmösessä tilanteessa mä en voi olla reagoimatta niin kuin nyt tämmösessä tilanteessa tulee reagoitua. Eli suomeksi sanottuna mulla seisoo aivan älyttömästi.” Vanha irstailija yritti selvästi puhua sivistyneesti. Susanna katsoi viattomasti silmiini: “No joo, musta vähän tuntui siltä, että jotain siellä on. Onks se paha juttu?” “No eihän se nyt paha juttu ole yhtään. Mun mielestä se on oikein hyvä juttu. Mutta siinä on sellainen pieni riski, että mä en välttämättä kohta enää vastaa tekemisistäni. Enkä mä haluais tehdä mitään harkitsematonta tässä hommassa.” “Okei, mä ymmärrän. Mutta musta tää on kivaa. Jos tää on sustakin kivaa, niin eiks me voida vielä jatkaa vähän. Ei mun ollut tarkoitus mitenkään vietellä sua. Enkä muuten osaiskaan.” “No, tuosta voidaan olla ainakin kahta mieltä.”, sanoin. “Neuvo nyt sitten mitä seuraavaks vois tehdä.” Jaa-a, mitähän sitä nyt sitten seuraavaksi tosiaan voisi tehdä, huuteli pikku sarvipää vieressäni. “No vois vaikka ihan pienen suukon tässä vaihtaa, jos ei se ole susta vastenmielistä.” “E-eei.” Ja Susanna kumartui, hänen suloiset rintansa painuivat rintaani vasten. Hänen poskilleen oli noussut kevyt puna ja hänen silmänsä olivat puoliummessa. Viime senteillä hän epäröi ja sain suloisen pikku suukon suupieleeni. Hetken hän oli kuin unessa, vetäytyi sitten hitaasti ja katsoi minua silmiin: “Näinkö?” “Näin. Sä olet musta aivan suloinen tyttö.” Susannan poskien puna syveni. Yhtäkkiä hän oli taas kuin arka koulutyttö ja sanoi hiljaa: “Mäkin tykkään susta hirveesti. Sä oot niin kiva kun sun kanssa voi jutella kaikesta.”
Jutella kaikesta! Tuokaa ämpäri, panen sen päähäni! Mulla repeämäisillään oleva kulli pyrkii ulos housuista, mutta ei pääse kun tämä tiukkapylly istuu sen päällä ja sanoo, että kiva jutella kaikesta! “Kuule Susanna. Yksi pyyntö mulla olisi. Musta sulla on kaunis selkä. Olisit kiva jos kääntyisit toisin päin.” Susanna ei vastannut, vaan teki kuten pyysin. Hän koukisti jalkansa, kääntyi sylissäni ja istui hajareisin selkä minuun päin. Katselin kauniisti vyötärölle kapenevaa selkää, sen keskellä olevaa vakoa, vyötäröltä jälleen levenevää, mutta silti kapeaa lantiota, ja otin hellästi molemmin käsin kiinni hänen vyötäröstään ja liikutin sitä hiljaa. Eteen. Taakse. Eteen. Sivulle. Taakse.
Susanna ymmärsi mistä oli kyse. Hän liikutteli pyllyään sylissäni, koukisti selkäänsä, nojasi eteenpäin, tarttui kiinni polvistani. Hänen oli pakko tuntea suunnaton seisokkini allaan. Tiedän, että kullini oli jo voidellut itsensä ja olisi ollut valmis siirtymään harjoittelukaudesta hiihtokauteen. Susannan liikkeet olivat nautinnollisen hitaita. Puristin hänen vyötäröään tiukemmin. Hän levitti jalkojaan enemmän auki. Siirsin käsiäni ylöspäin pitkin hänen kylkiään. Susannan pyllyn liikehdintä muuttui rytmikkäämmäksi. Ehkä hänkin tunsi vatsanpohjassaan jotain yhtä mieluisaa kuin minä. Nostin käteni kainaloiden tasalle ja siirsin niitä hitaasti eteenpäin. Tunsin kylkiluiden kovuuden katoavan sormieni alta. Iho jatkui samettisena pehmeytenä kiinteille, mutta herkkäliikkeisille rinnoille. Pyöritin hitaasti sormiani. Siirsin niitä yhä eteenpäin ja saavuin majakkaluodon rantaan. Pimeydessäkin olisin tuntenut olevani turvassa, sillä tunsin rannan jäykistyneet nystyrät. Majakat tuntuivat olevan toimessaan. Otin ne etu- ja keskisormien väliin ja pyöräytin. Susannan suusta purkautui heikko huokaus ja sylissäni oleva pylly pysähtyi sekunniksi ja värähti sitten. Yhtäkkiä se teki pari-kolme nopeaa edestakaista liikettä.
Olin purjehtinut vaarallisille vesille. Hyveellinen minäni heräsi tajuttomuudestaan: “Susanna. Tällaisesta leikistä ei hyvää seuraa. Mä en tiedä mitä sä olit suunnitellut, mutta mä haluaisin ajatella tätä juttua vähän tarkemmin ennen kuin jatketaan. Oliskohan parempi, että puet päälle ja menet takaisin kotiin.”
Susanna nousi. Hän oli selvästi kiihottuneen näköinen, posket hehkuivat kirkkaanpunaisina. Mutta hän sanoi rauhallisesti: “Joo, oot varmaan oikeessa. En mä ollut suunnitellut mitään etukäteen. Mut on kiva että mä nyt ainakin tiedän edes jotain tällasesta. Saanksmä joskus vaikka soittaa sulle tai laittaa tekstarin jos mä tarviin lisää tukea?” “Totta kai saat. Mutta ole kiltti ja koeta välttää panemasta mua enää tämmösiin kiusauksiin.” “Joo, emmä mitään kiusaa aikonut tehdä.”
Susanna puki villapaidan päälleen, siirsi kaulaketjun sen alta sen päälle ja pani saappaat jalkaansa. Hän kokosi paperit laukkuunsa ja kysyin: “Mites esseen nyt käy?” “Mä räpellän himassa kasaan jotain. Kyllä tässä nyt jo matskua on enemmän kun tarpeeks.” Hän meni eteiseen, puki takin päälleen ja napitti sen. Kääntyi ovelle, mutta sitten taas takaisin, käsi ovenkahvalla ja katsoi vähän arasti minuun. Kysymys tuli aran hiljaisesti, pikaisen alaspäin suunnatun katseen säestämänä: “Jäiks tonne nyt jotain paineita?” “Jäihän sinne. Mutta älä niistä välitä, kyllä se menee ohi.” Pikkuperkeleiden lauma kuului huutelevan toisesta huoneesta: Runkkari! Runkkari! Kun et parempaan pystynyt! Suljin korvani niiden meteliltä ja sanoin Susannalle: “Mene nyt vaan. Siellä on jo pimeetä, soita mulle kun oot himassa että mä tiedän ettei tullut mitään ongelmia.” Ja Susanna lähti, painoi oven hiljaa kiinni perässään.
Menin olohuoneeseen, otin kaapista viime risteilyltä jääneen konjakkipullon puolikkaan ja istuin nojatuoliin valoja sytyttämättä. Ei mennyt kauan kun kännykkä piippasi. Tekstari sieltä tuli, tietysti. Join konjakkia pullon suusta, vähitellen kaiken. Tätä piti vähän miettiä.