Loukossa oli tällä kertaa paljon tyttöjä.
Niin paljon, että kaikkien takit ja tavarat muodostivat oven viereen kasan. Joku istui lattialla, kaksi tyttöä oli vallannut vanhan nojatuolin ja loput etsivät paikkaansa sieltä minne mahtuivat.
”Onks kaikki nyt täällä?”
”Ei.”
”Ketä puuttuu?”
”Iida tulee kohta.”
”Se sanoi viimeksikin noin.”
”No tulee se.”
Joku nauroi.
Anniina istui muiden keskellä ja katseli joukkoa.Yksi uusimmista tytöistä oli tavallista hiljaisempi.
”Jännittääkö?”
”Ei.”
Vastaus tuli aivan liian nopeasti.Muut nauroivat.
”Jännittääpäs.”
”No vähän.”
”Kaikkia jännitti ekalla kerralla.”
Wilhelmine nosti kulmiaan.
”Ei mua.”
”Valehtelet.”
”En valehtele.”
”Anniina?”
Anniina virnisti.
”Jännitti sitä.”
”Turpa kiinni.”
Nauru vapautti tunnelmaa. Juuri tällaisesta päivähuvissa näytti olevan paljon kyse. Tytöt olivat keskenään, poissa koulusta, poissa tallin aikuisten silmistä ja ennen kaikkea poissa kodeista.
Täällä saattoi kysyä asioita, joita muualla ei kysytty.
Yksi tytöistä kääntyi uuden tytön puoleen.
”Oot sä ennen pitänyt päivähuvia?”
”Oon.”
”Missä?”
”Kotona.”
”Yksin?”
Tyttö nyökkäsi.
”No se on eri asia.”
”Miten niin?”
Tästä syntyi heti väittely.
”Ei yksin voi olla päivähuvia.”
”Voi.”
”Se on iltahuvi.”
”Ei keskellä päivää!”
”Ei iltahuvi tarkota kellonaikaa, pösilö.”
”Kuka niin määrää?”
”Minä.”
”Ai sä oot nykyään päivähuvipoliisi?”
Tytöt nauroivat. Joku ehdotti, että asia pitäisi kirjoittaa vihkoon, jotta siitä ei tarvitsisi väitellä joka kerta.
Toinen vastusti heti.
”Kaikkea ei kirjoteta.”
Se sai muut hetkeksi hiljaisemmiksi. Siinä oli Loukon kirjoittamaton sääntö.
Vihkoon päätyi paljon. Mutta ei kaikki.
Kun Iida lopulta ilmestyi paikalle, hän sai heti kuulla myöhästymisestään.
”Kello!”
”Mitä?”
”Sä oot myöhässä.”
”No en paljon.”
”Paljonko?”
”En tiedä.”
”Kaksikymmentä minuuttia.”
”Kuka täällä laskee?”
”Me.”
Iida pudotti tavaransa muiden joukkoon ja alkoi kiskoa farkkuja jalastaan.
”Ootte te hirveitä.”
”Noitia.”
”Ei me vielä olla noitia.”
Joku vastasi: ”Kohta ollaan.”
“No, joko aletaan”
“Mä aloin jo”, Iida vastasi, ja kiskoi nyt tummansiniset sukkahousut hoikkien koipiensa ympäriltä. Alushousut lähtivät samaa vauhtia. Muut katsoivat nyt edessään seisovaa 14-vuotiasta joka ei näyttänyt noteeraavan toisten katseita mitenkään. Saman tien lähtivät myös yläosan vaatteet.
“Tadaa!!! Mä oon valmis, mites te?”
“Iitu on karvapimppi! Karvapimppi karvapimppi!”
Muut alkoivat kikattaa.
“No niin oon, mut ite oot vielä enemmän. Kattokaa vaikka kun se saa housut alas.”
Ei Iidan karvoissa suuremmin rehvastelemisen aihetta ollut. Kapoisella kummulla kulki ylöspäin kapeneva vana mustia kiharaisia karvoja. Häpykummun vako peittyi juuri ja juuri karvojen alle. Täyteläiseen naisen karvakolmioon oli vielä matkaa ja aikaa.
Muut olivat jääneet seuraamaan Iidan riisumista, mutta alkoivat nyt itsekin hankkiutua eroon vaatteistaan.
Uutta tyttöä rohkaistiin; “Mä tiedän että ujottaa, mutta anna mennä vaan. Kukaan ei kato, ainakaan ihan tarkasti”
Uusi tyttö avasi arasti farkkujensa vetoketjun, sitten napin. Liike pysähtyi hetkeksi. Muut katselivat kohteliaasti toiseen suuntaan. Kun muut tytöt vihdoin käänsivät katseensa, uusi tyttö seisoi heidän edessään alaruumis paljaana, kädet hävyn edessä. Tyttöä punastutti.
“Ei sun tartte näyttää heti, jos et haluu. Voit vaikka ottaa huovan ja tehdä sen alla”
“Emmä varmaan tartte…”
“Mutta tossa on huopia jos siltä alkaa tuntua. Ja mitään ei oo pakko tehdä, tää ei oo kilpailu tai suoritus. Voit vaan olla mukana, jos haluut. Sulla on nätti vartalo.”
“Kiitos…”
Vihdoin tytöt olivat saaneet itsensä riisuttua. Iida oli tietenkin tempaissut itsensä ilkosilleen, mutta osa jätti yläosan peitoksi ainakin T-paidan. Loukossa ei ollut koskaan järin lämmin, ei edes näin kesällä. Eli asu oli vapaa eikä edes pakollinen. Loukon lattialla seisoi nyt vaatekasojensa vieressä toista kymmentä enemmän tai vähemmän alastonta nuorta tyttöä, iältään 12-15-vuotiaita. Eri kokoisia, muotoisia ja värisiä. Tunnelma oli innostunut mutta myös vähän jännittynyt.
Sitten tytöt istuutuivat uudelleen, kuka lattialle tyynyjen päälle, kuka nojatuoliin. Pari tyttöä kävi selälleen kahdelle Loukon nurkassa olevalle patjalle, ja yksi vatsalleen. Kolme tyttöä istuutui ruokapöydän tuoleihin niin että tuolin selkänoja jäi levitettyjen reisien väliin.
Sitten Päivähuvit alkoivat. Jokainen eteni tavallaan ja kiirettä ei pidetty. Yksi tutkaili nännejään ja rapsutteli vatsaansa, toinen venytteli kuin kissa. Uusi tyttö istui polvet koukussa kädet polvien ympärillä ja näytti olevan hämillään. Mutta katsoi tarkasti mallia kokeneemmista.
Juttelu alkoi vähitellen käynnistyä uudelleen. Keskusteltiin ihan arkisista asioista. Koulusta, pojista, tytöistä, seksistä, vanhemmista, typeristä veljen puolista. Vähitellen jonkun käsi alkoin sivellä omaa sisäreittä, toisen näprätä nännejä koviksi sormien välissä. Jostain päin kuului jo pientä litisevää ääntä kun joku oli päässyt itse asiaan.
Jossakin vaiheessa joku keksi haastattelun.
”Nyt jokainen vastaa.”
”Mihin?”
”Päivähuvikysely.”
”Ei helvetti.”
”Just siksi.”
Ensimmäinen kysymys oli helppo.
”Kuinka usein sä pidät ilta- tai aamuhuvia?”
”Miten niin?”
”No kuinka usein.”
”En mä laske.”
”Arvioi.”
”Pari kertaa viikossa ehkä.”
”Vale.”
”En!”
Seuraava sanoi:
”Riippuu.”
”Mistä?”
”Kaikesta.”
”Hyvä vastaus.”
”Ei oo vastaus ollenkaan.”
Wilhelmineltä kysyttiin sama. Hän mietti hetken.
”Tallipäivinä harvemmin.”
”Miksi?”
”Koska mä oon tallilla, idiootti.”
”Entä muuten?”
Wilhelmine kohautti olkapäitään.
”Silloin kun huvittaa.”
”Kirjataan: aatelisneitoa huvittaa.”
”Älä kirjota.”
”Kirjotan.”
”Anniina!”
Anniina nauroi.
Vähitellen muutkin alkoivat päästä asiaan. Eri puolilta huonetta kuului pientä litisevää ääntä ja hengitykset alkoivat kiihtyä. IIda oli noussut tapansa mukaan seisomaan ja nojasi nyt loukon keskipilariin työntäen häpykumpuaan etenpäin sormien hieroessa häpyä poikittaisella liikkeellä.
“Kattokaa! Tää on Jillittämistä!”
“Siis mitä?”
“Joo joo! Englanniks Jilling kun tekee tälleen seisaaltaan”
“No ei oo ikinä kuultukaan. Netistäkö näit?”
“Niin näin.”
“No onks tuo nyt jotenki “parempaa”?”
“On.”
“Selvä senkin neropatti” Anniina totesi ja nauroi.
Keskustelu jatkui. Kysymykset muuttuivat henkilökohtaisemmiksi.
Kuka oli keksinyt iltahuvin ensimmäisenä?
Kuka oli kuullut sanan joltakulta toiselta?
Oliko tallilla puhuttu siitä?
Tiesivätkö isot tytöt enemmän?
Oliko joku kertonut serkulle?
Entä siskolle?
”Mä en ainakaan kerro mun äidille.”
”No ei kai kukaan.”
”Mitä se tekis?”
”Tappais.”
”Ei oikeesti.”
”No ei, mutta melkein.”
Siihen joku huomautti: ”Tuhman tytön kuuluukin saada piiskaa.”
Hetken kuului naurua.
Yksi tyttö ei nauranut.
”Ei kuulu.”
”Se oli vitsi.”
”No tyhmä vitsi.”
Uusi tyttö oli vetänyt huovan alaruumiinsa peitoksi, mutta levittänyt jalkansa, ja käsi teki hierovaa liikettä huovan alla. Tytön poskilla oli nyt vahva puna. Häntä haastateltiin eniten.
”Miltä susta tuntuu olla täällä?”
”Nytkö?”
”Niin.”
”Tyhmältä.”
Kaikki purskahtivat nauruun.
”Kiitti vaan.”
”Ei kun silleen…”
Hän punastui entistä enemmän.
”Kun kaikki kattoo.”
”Ei kukaan kato.”
”Kaikki kattoo just nyt.”
Se oli totta. Kaikki käänsivät katseensa pois niin liioitellusti, että tyttö alkoi itsekin nauraa.
”Entä nyt?”
”Vielä tyhmemmältä.”
”Hyvä. Sä sovit tänne.”
Joku kysyi: ”Ujottaako?”
”Joo.”
”Alkuun vähän ujostuttaa mutta kyllä se siitä.”
Se ei ollut määräys. Enemmänkin vakuutus siitä, ettei uuden tytön tarvinnut osata valmiiksi olla sellainen kuin muut.
Vähitellen haastattelu muuttui keskusteluksi.
Tytöt puhuivat siitä, mitä he ajattelivat päivä-, ilta- tai aamuhuvien aikana.
Yksi sanoi ajattelevansa joskus aivan muita asioita.
”Mitä muka?”
”Hevosia.”
”Et ajattele.”
”Ajattelenpas.”
”Kesken kaiken?”
”Niin.”
Tästä syntyi valtava nauru.
”Romanttista.”
”Turpa kiinni.”
Toinen sanoi, ettei ajatellut mitään.
”Miten voi olla ajattelematta mitään?”
”Helposti.”
”Mä ajattelen koko ajan.”
”Sen huomaa.”
Kolmas sanoi jännittävänsä enemmän sitä, mitä muut ajattelevat hänestä, kuin itse päivähuvia.
Siihen Anniina vastasi:
”Ei täällä tarvii esittää.”
Hetkeen kukaan ei vitsaillut. Se oli ehkä yksi tärkeimmistä asioista, joita Loukossa voitiin sanoa.
Ei tarvinnut esittää.
Sitten joku kysyi:
”Miksi me edes tehdään tätä?”
“Koska kiimastuttaa.”
”Koska se on kivaa.”
”Tyhmä kysymys.”
”Ei oo.”
”No koska saa olla tyttöjen kanssa.”
”Sä oot koulussakin tyttöjen kanssa.”
”Ei se oo sama.”
”Mikä tässä sitten on eri?”
Hiljaisuus. Kysymys osoittautui vaikeammaksi kuin kukaan oli odottanut.
Lopulta Wilhelmine sanoi:
”Täällä ei oo muita.”
”Muita mitä?”
”No muita.”
Aikuisia. Poikia. Opettajia. Vanhempia. Tallin ihmisiä. Kaikkea sitä ympäröivää maailmaa, jossa joku muu päätti jatkuvasti, mikä tytöille oli sopivaa.
Sitä ei tarvinnut sanoa ääneen. Muut ymmärsivät.
Iida nojasi keskipilariin ja jatkoi häpynsä hieromista. Käden liike oli kiihtynyt jonkin verran ja pieni litisyttävä ääni oli selvästi kuultavissa. Iidan poikittain hierova tyyli oli sellainen, että siitä lähti enemmän ääntä kuin perinteisestä pyörivästä tyylistä.
”Mulla on seuraava kysymys.”
”Anna tulla.”
”Kuka täällä on tuhmin?”
Heti syntyi meteli.
”Anniina!”
”Iiida!.”
”Wilhelmine!”
”En varmasti!”
”Ootpas.”
”Millä perusteella?”
”Koska sä oot aatelisneito.”
”Miten se tekee musta tuhman?”
”Aateliset on aina tuhmempii.”
”Mistä sä ton keksit?”
”Nyt.”
"Ainakin sä saat eniten piiskaa."
Sihen Wilhelmine ei vastannut mitään.
Nauru täytti Loukon. Joku ehdotti äänestystä. Joku toinen vaati, että jokainen saisi äänestää itseään.
Kolmas sanoi, että silloin Iiida varmasti voittaisi.
”Miks minä?”
”Koska sä oot Iida”
”Hyvä perustelu.”
Ja ehkä juuri siinä oli päivähuvin maailma pienoiskoossa. Uteliaisuutta. Ujoutta. Tyttöjen keskinäistä vertailua. Asioita, joista aikuisille ei kerrottu. Vakavia kysymyksiä, joihin vastattiin vitsillä. Vitsejä, joiden takana saattoi olla jotakin vakavaa. Ja koko ajan puhetta. Paljon puhetta.
Vähitellen keskustelu kuitenkin alkoi hiljentyä ja Loukossa alkoi kuulua toisenlainen äänimaailma. Kaikki keskittyivät nyt omaan itseensä. Litinä voimistui, hengitykset kiihtyivät. Kuului hiljaisia voihkaisuja.
Ensimmäisenä huipun saavuttii Iida. Tyttö jäykistyi kaarelle tolppaa vasten, käden liike muuttui nopeaksi vispaamiseksi ja lantio työntyi eteen:
“Nyt tulee…” tyttö sai ähkäistyä ja ja alkoi sitten laueta täristen.
Tämä laukaisi ketjureaktion. Ensin Anniina, sitten Wilhelmine, sitten patjalla vatsallaan peppu pystyssä touhuava tyttö.
Uusi tyttö vilkuili salaa Iidan suuntaan. He olivat samanikäisiä. Eikä hän ollut koskaan nähnyt toisen tytön laukeavan. Näky oli melkein liian kiihottava. Hänen olisi tehnyt mieli laueta jo hetki sitten, mutta tyttöä ujostutti ajatus siitä, että hän olisi ensimmäinen. Nyt sitä ei enää tarvinnut ajatella.
Kun orgasmia edeltävä kutka huipentui ja laukeaminen alkoi, tyttö tunsi samaan aikaan suunnatonta vapauden tunnetta mutta myös hykerryttävää häpeää. Nyt hän oli tehnyt jotain, mitä ei ollut aiemmin kuvitellutkaan kehtaavansa tehdä. Vaikka tyttö yritti parhaansa mukaan peittää muilta sen, mitä oli tapahtumassa, niin se ei jäänyt huomaamatta.
“Hei! Uusi tyttö sai! Hyvä hyvä! Onneksi olkoon ja tervetuloa joukkoon!”
“Ens kerralla me halutaan nähdä!”
Vähitellen äänet ja käden liikkeet vaimenivat, litinä ja huohotus taukosivat. Patjalla olevan tytön piukka pylly rentoutui vähitellen.
“Jäiks jollain tulematta? Tarviiks joku apua”, Anniina kysyi.
Tällä kertaa apua ei tarvittu. Päivähuvit olivat jälleen kerran onnistuneet tarkoituksessaan ja seuraaviin olisi vain viikko aikaa.
Vähitellen tytöt pukeutuivat ja Loukon täytti taas tavallisten tyttöjen tavallinen jutustelu ja hälinä. Eväitä ja limuja kaivettiin esiin. Oli aika kirjata päivän tapahtumat vihkoon ja siirtyä Noitapiirin tavallisiin askareisiin.
Tytöt eivät vielä tienneet rakentavansa traditiota. He vain kysyivät toisiltaan:
”Entä sä?”
”Miltä susta tuntuu?”
”Kuinka usein?”
”Ujottaako?”
”Miksi sä teet tätä?”
Ja jokainen vastaus opetti muille hieman lisää siitä, millaisia asioita tyttö saattoi toiselle tytölle sanoa.
Siitä syntyi päivähuvin ehkä olennaisin osa.
Ei mikään yksittäinen teko. Vaan tila, jossa tytöt saattoivat puhua keskenään asioista, joille muualla ei ollut sanoja ja tehdä keskenään tekoja, joita kukaan muu ei ehkä täysin ymmärrä.
