Olin aina nauttinut siitä, kun vaimoni, Laura, lähti metsään marjastamaan. Se oli hänen omaa aikaansa, hetki luonnon keskellä, jolloin hän saattoi hengittää syvään ja unohtaa kaiken muun. Minä jäin usein mökille, laitoin kahvin tippumaan ja odotin, että hän palaisi punaposkisena, mukanaan litratolkulla mustikoita ja vadelmia. Hänen ihollaan tuoksui silloin metsä, auringon lämmittämä sammal ja kypsien marjojen makeus. Se oli tuoksu, joka sai minut aina haluamaan häntä.
Tänä lauantaina hän oli lähtenyt jo aamupäivällä. Muistin tarkasti, miten hän oli seisonut ovella ennen lähtöään: ohut vaaleanvihreä toppi, joka piirtyi tiukasti hänen ylleen, ja lyhyet farkkushortsit, jotka paljastivat hänen kiinteät reitensä. Hänen ihonsa oli jo valmiiksi kevyesti päivettynyt, ja kun hän hymyili minulle ilkikurisesti, tunsin vatsanpohjassani tuttuja värähdyksiä.
– "Ehkä myöhemmin, jos jaksan", hän oli kuiskannut leikittelevästi, kun olin koskettanut hänen lantiotaan hyvästiksi. Hänen äänensävynsä oli ollut keveä, mutta siinä oli myös jotakin muuta – lupaus, joka jäi kytemään mieleni sopukoihin.
Aika kului. Join kahvia, torkahdin hetkeksi, mutta Laura ei palannut. Ulkona päivä oli alkanut jo taittua iltapäivän puolelle, kun päätin lähteä etsimään häntä. Metsän hiljaisuus tuntui lähes hypnoottiselta. Oksat rasahtelivat jalkojeni alla, ja havupuiden tuoksu täytti ilman. Se oli täsmälleen se sama reitti, jota hän oli aina kulkenut – tutut marjapaikat ja polun mutkat, joilla olimme joskus nuorempina pysähtyneet suutelemaan toisiamme puiden katveessa.
Sitten kuulin jotain. Ensin se oli pelkkää puhetta, mutta pian se muuttui joksikin muuksi. Hengityksen katkonaisia värähdyksiä, vaimeita huokauksia, jotka tihentyivät ja kietoutuivat ympäröivän metsän hiljaisuuteen. Rintakehässäni muljahti oudosti. Ääni oli tuttu. Liian tuttu.
Hiivin eteenpäin, varoen jokaista askeltani, kunnes saavuin suuren, vanhan kuusen taakse. Kurkistin varovasti rungon suojasta, ja sydämeni pysähtyi hetkeksi.
Siinä Laura oli – nojaten massiivista, kelottunutta puunrunkoa vasten, kasvot nautinnosta vääristyneinä. Hänen hiuksensa valuivat sotkuisina hartioille, hikeä helmeili hänen kaulallaan. Toppi oli vedetty ylös, paljastaen hänen täyteläiset rintansa. Shortsit oli revitty hänen nilkkoihinsa. Hänen ihonsa oli täynnä mustikoiden sinertäviä tahroja, kuin metsä olisi leimannut hänet omakseen.
Lauran edessä seisoi mies. Vieras – ruskeahiuksinen, parrakas ja jykevä, hänen yllään olivat vain kuluneet vihreät maastohousut, jotka oli vedetty puoliksi alas. Hänen kehonsa oli jäntevä ja vahva. Hänen vieressään, kannon nokkaan iskettynä, oli metsästysveitsi, jonka terä kiilteli iltapäivän auringossa. Miehen olemus oli yhtä aikaa uhkaava ja vastustamaton.
Hän piti Lauraani lujasti kiinni, hänen kätensä puristivat omistavasti vaimoni lantiota. Laura ynisi, hänen hengityksensä kiihtyi, kun mies liikkui hänessä. Ensin viipyilevän hitaasti, kuin aistien jokaisen hänen reaktionsa, ja sitten vaativammin, raa’alla himolla. Laura ei vastustellut, ei suinkaan. Hänen sormensa kaivautuivat miehen selkään, mustikoista värjäytyneet kynnet jättivät jälkiä hänen ihoonsa. Hänen huuliltaan karkasi voihkaisu, sellainen, jota olin kuullut vain kahden kesken pimeinä öinä.
Minä seisoin siinä kykenemättä liikkumaan. Kaikki, mitä minun olisi pitänyt tuntea – raivo, mustasukkaisuus, järkytys – katosi. Jäljelle jäi vain syke, joka humisi alavatsassani painavana ja vaativana. Minun olisi pitänyt pysäyttää hänet, mutta en pystynyt. En halunnut.
Silloin Laura käänsi päätään ja katseemme kohtasivat. Hänen silmissään ei ollut hämmennystä tai häpeää. Hän tiesi, että katsoin. Ja hän ei lopettanut. Hänen huulillaan leikki pieni, ilkikurinen hymy, ennen kuin hän heittäytyi täysin miehen otteeseen, antaen tämän ottaa hänet vielä rajummin.
Minä seisoin piilossani, hengitys raskaana, katsellen, kuinka vaimoni antautui. Katsoin, miten hänen vartalonsa jännittyi, miten hänen huuliltaan karkasi tukahdutettuja ääniä. Ja tunsin oman haluni sykkivän, kiristävän housujeni etuosaa niin, että teki kipeää. Sydämeni jyskytti, veri kohisi korvissani. Se, mitä näin, oli liian voimakasta, liian sähköistä.
Kun kaikki oli ohi, metsästäjä perääntyi, kääntyi ja katosi metsän siimekseen. Laura jäi vielä hetkeksi paikoilleen, hengittäen raskaasti. Hän pyyhkäisi hiuksiaan kasvoiltaan ja riisui vaatteensa kokonaan. Hänen silmissään paloi yhä villi katse.
Sitten, ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän oli edessäni. Hänen hengityksensä oli vielä kiihkeä ja ihonsa kuuma. Hän tarttui minuun, painoi minut vasten puunrunkoa ja hänen katseensa oli täynnä raivoisaa halua. Hänen sormensa hapuilivat vyösolkeani, repivät sen auki, ja ennen kuin tajusinkaan, hänen huulensa olivat kiinni omissani nälkäisinä ja vaativina.
Hänen otteensa oli päättäväinen. Hän ei odottanut, ei epäröinyt. Metsän tuoksu sekoittui hänen hengitykseensä, marjojen makea aromi hänen ihollaan sai minut menettämään viimeisenkin itsehillintäni. Meidän kehomme löysivät toisensa, törmäsivät toisiinsa, ja kaikki muu katosi ympäriltämme – oli vain tämä hetki, tämä sähköinen jännite, joka vaati täyttymystään.
Kävelimme yhdessä takaisin mökille sanomatta sanaakaan. Metsän hiljaisuus ympäröi meidät, mutta välillämme oli nyt jotain uutta – jotain, mikä värähteli ilmaa raskaampana.
