Kultin tilojen pieni kirjasto. Iltapäivä. Katja on yksin huoneessa, selaamassa yhtä kultin omatekoisista vihkoista. Huoneessa tuoksuu vanha paperi, suitsuke ja jokin hillitty hajuvesi.

Ovi narahtaa.

Katja kääntyy. Ovella seisoo nainen, joka ei hymyile, mutta ei ole tyly. Hän vain on. Hänen vaatteensa ovat yksinkertaiset, mutta huolitellut – pehmeän harmaa villapaita, mustat housut. Kaulassa hopeinen riipus: kolmen kehän symboli, pienempi kuin tavallisesti.

MAIJA:
(sulkee oven hiljaa, kävelee hitaasti sisään)
“Etsitkö jotain erityistä?”

KATJA:
(hieman yllättynyt, mutta säilyttää sävynsä)
“En varsinaisesti. Tämä vaan… veti puoleensa. Tiedonhalu.”

MAIJA:
(antaa katseensa kiertää huonetta, ei heti katso Katjaa)
“Se on yleistä alkuvaiheessa. Jokainen haluaa ymmärtää, mistä on kyse. Yrittää kartoittaa rakennetta.”

KATJA:
(antaa katseensa viivähtää Maijan riipuksessa)
“Entä myöhemmin?”

MAIJA:
(nyt katsoo suoraan, sävy ei ole kylmä mutta ei myöskään lämmin)
“Silloin alkaa tunnistaa, että rakenteen ulkopuolella on toinen todellisuus. Se, jota ei voi selittää kirjallisuudella tai kaavioilla.”

Katja ei vastaa heti. Hän huomaa nyt Maijan katseessa jotain tuttua: samanlaista painoa, jota Antti kantaa. Mutta erilaisella, naisellisella tavalla.

KATJA:
“Me ei olla vielä tavattu. Mä oon Katja.”

MAIJA:
(pienesti nyökkää)
“Tiedän. Olen kuullut sinusta.”
(hetki hiljaisuutta)
“Antti ei usein vaikutu ihmisistä. Ei ainakaan niin nopeasti.”

KATJA:
(jännittynyt virnistys)
“En tiedä, onko se hyvä asia vai ei.”

MAIJA:
(kallistaa hieman päätään)
“Se on asia, jolla on seurauksensa.”

Katja nielaisee. Tila tuntuu hetken hieman ahtaammalta. Maija ei sano mitään uhkaavaa, mutta hänen läsnäolossaan on jokin säie, joka pingottuu hänen sanojensa ympärille.

Seremoniasali on hiljainen, mutta jännitteinen. Valo tulee kattoikkunasta suoraan keskelle pyöreää tilaa, jossa matalat tyynyt muodostavat kehän. Katja seisoo hetken kynnyksellä, tuntee uteliaisuuden rinnassaan, mutta myös jonkin muun — tunteen, että tänään hänelle näytetään jotakin uutta. Jotakin, jota ei anneta niille, jotka tulevat vain katsomaan.

Antti puhuu vähän. Hän ei nosta ääntään, ei käytä käsimerkkejä. Ja silti ihmiset ympärillä reagoivat. Hiljaiset nyökkäykset, katseiden vaihto, kuin näkymätön kieli, jota Katja ei vielä hallitse.

Mutta Antti näkee hänet. Ja nyökkää.

Noora, joka on istunut läheisessä kaarella, nousee ja viittaa Katjaa mukaansa. He kulkevat pois seremoniakehästä, matalan oviaukon läpi, jonka yläpuolella ei ole kylttiä. Vain kolmen kehärenkaan symboli — pienempi renkaan sisällä suuremman, ja vielä sen ympärillä kolmas, ohut ja lähes näkymätön.

Ovi sulkeutuu äänettömästi heidän perässään.

Katja:
“Mikä paikka tämä on?”

Noora:
“Tämä on se, minne tullaan… kun sanat eivät enää riitä.”

Huone on hämärä, lämpimämpi kuin pääsali. Seinillä on pehmeitä kankaita, ja lattialla paksu, viininpunainen matto. Pienet lamput valaisevat kohdistetusti: yksittäisiä esineitä, kuten naamioita, suljettuja laatikoita, silkkisiä huiveja. Katja huomaa oven toiseen huoneeseen, jossa varjoissa liikkuu joku — ehkä Lina. Mutta kukaan ei puhu.

Lina tulee Katjan viereen, mutta ei tee elettäkään käydäkseen käsiksi Katjaan. Hän vain seisoo lähellä, tuoksuu savuiselle suitsukkeelle ja makealle hielle. Katjan iho reagoi ennen kuin mieli ehtii ymmärtää miksi. Täällä on toisenlainen sääntöjärjestelmä. Sanaton. Katseiden, eleiden ja suostumuksen dynamiikka.

Lina (hiljaa):
“Tämä ei ole pakollista. Mutta täällä voi… tutkia, miten valta ja halu virtaavat.”

Katja kääntyy, kuulee oven sulkeutuvan toisen perässään. Antti.

Hän seisoo katselemassa, ei sano mitään, mutta hänen läsnäolonsa tiivistää ilman. Katjan katse osuu yhteen huoneen nurkista, jossa on istuimia, pieni alttari ja salkku, jonka lukko on auki mutta kansi vielä kiinni. Hänen sisällään väreilee.

Hän tajuaa, että tämä on koeympäristö. Ei testin muodossa, vaan kutsuna. Ei käskyä, ei pakkoa, mutta pelkkä se, että tämä tila on olemassa, saa Katjan sydämen lyömään kovempaa. Hän haluaa tietää, mitä nämä huoneet voivat tehdä hänelle — mitä ne voivat avata, jos hän antaa niille luvan.

Antti (matalasti):
“Useimmat luulevat, että portit avataan ulkoa käsin. Mutta nämä aukeavat vain, jos joku haluaa todella nähdä, mitä on toisella puolella.”

Lina astuu hieman taaksepäin, antaa tilaa.

Katja katsoo Anttia. Hän ei tiedä vielä, astuuko eteenpäin — mutta hän tietää, että ovet eivät sulkeudu enää entiselleen.

Seuraava huone on hiljaisempi kuin ensimmäinen. Syvempi. Ja intiimimpi. Katja astuu kynnyksen yli kuin rajapinnan läpi — kuin jokin näkymätön kalvo olisi jättänyt vanhan itsen ulkopuolelle.

Huone on hämärästi valaistu, mutta valo ei ole sattumanvaraista. Jokainen lamppu, jokainen varjo on selvästi suunniteltu herättämään tunne: ei pelkoa, vaan tarkkuutta. Tietoisuutta. Keskellä huonetta on matala puinen rakenne, kuin alttari tai pöytä, jonka ympärille on aseteltu nahkaisia vöitä, mustia köysiä, pieniä esineitä — ei hajanaisesti, vaan rituaalinomaisesti.

Yhdellä seinällä roikkuu suuri kangas, johon on kirjottu sama kolmen kehän symboli, jonka Katja näki aiemmin. Mutta nyt sen sisällä on nimiä. Pieniä kirjaimia, kuin käsin kirjoitettuja. Jotkut tunnistaa: Lina, Noora, Jonna. Yhdessä alareunan kehistä lukee yksinkertaisesti M. Katja arvaa heti, että se tarkoittaa Maijaa.

Huoneessa on myös toinen läsnäolija — Jonna, hiljaisena nurkassa, tarkkailemassa. Hän ei puhu, mutta nyökkää Katjalle. Ele ei ole tervehdys, vaan tunnustus. Hän tietää, että Katja on astunut seuraavaan kehään.

Yhdellä hyllyllä on musta muistikirja, jossa ei ole nimeä. Se on avoin. Katja näkee sivun, jolle on kirjoitettu käsin:

“Totuus ei ole yksi. Se on jakautunut — kuten me. Näkyvä kehämme, sisäinen kehämme, ja kolmas: se, jota ei sanoin tavoita.”

Se ei tunnu pelottavalta. Se tuntuu oudosti tutulta. Kuin jotakin, jota hän on aavistanut jo aiemmin. Ehkä Antin katseessa. Ehkä Maijan äänensävyssä. Ehkä omassa halussaan kuulua — ja alistua.

Nurkan pienessä kaapissa on laatikko, jonka kansi on hieman raollaan. Sen sisältä pilkottaa naamio. Se ei ole pelottava, ei groteski — mutta siinä on jotain symbolista. Naamio on jaettu kahteen väriin: valkoinen ja musta, kuin Yin ja Yang. Mutta mustan puolen silmäaukkoon on ommeltu pieni kultainen lanka. Häivähdys siitä, että pimeyskin voi kantaa valoa.

Lina (hiljaa, ilman säikähdystä):
“Kaikki eivät tule tänne. Eivät edes ne, jotka ovat olleet mukana pitkään. Mutta sinä… sä näet jo enemmän kuin uskot.”

Huoneen nurkassa on häkki, jonka sisällä on sama nuori tyttö aikaisemmasta seremoniasta. Alastomana ja odottavan näköisenä hän pitää molemmilla käsillä kiinni kaltereista. Hän ei näytä pelokkaalta. Pikemminkin siltä, että tietää paikkansa ja hyväksyy sen.

Tyttö — jonka nimi on Alina — korjaa ryhtiään, ikäänkuin vailmistautuakseen. Pitkät, vaaleat hiukset on punottu löysälle letille, hänen ihonsa on puhdas, lähes kiiltävä.

Ovi avautuu.
Antti astuu sisään.

Hän on pukeutunut yksinkertaisesti — mustaan kaapuun. Hänen liikkeissään on hillittyä auktoriteettia. Hän ei kiirehdi. Hän tietää, että tämä hetki on osa suurempaa kaarta.

Alina katsoo häntä ja nousee seisomaan hitaasti. Häkin ovi on avattu, mutta hän ei poistu siitä. Hän odottaa.

Antti:
“Hengitä. Ennen kaikkea.”

Tyttö vetää keuhkonsa täyteen ja sulkee silmänsä. Antti astuu lähemmäs ja asettuu aivan kaltereiden ulkopuolelle. Hänen kätensä lepäävät ovenpielessä, mutta hän ei vielä astu sisään.

Antti (hiljaa):
“Oletko valmis olemaan tyhjä? Luopumaan nimestäsi, häpeästäsi, käsityksestäsi itsestäsi?”

Alina:
“Olen.”

Antti:
“Oletko valmis kuuntelemaan enemmän kuin koskaan ennen?”

Alina (ääni värähtää, mutta vakaana):
“Olen.”

Antti astuu sisään.

Hänen läsnäolonsa täyttää häkin — ei tilallisesti, vaan psykologisesti. Hän liikkuu hitaasti, kiertäen Alinan ympäri. Hänen kätensä kulkevat Alinan selkää pitkin, aivan kevyesti, kuin karttoen ihoa, mutta silti halliten.

Hän pysähtyy Alinan eteen ja nostaa tämän leuan sormenpäillään.
Katseet kohtaavat.

Antti:
“Tänään sinä olet symboli. Sinun kehosi, hiljaisuutesi ja kuuliaisuutesi kuuluu minulle. Sinun kautta syntyy merkitys.”

Alina ei vastaa. Hän nyökkää hitaasti. Hänen rintakehänsä kohoaa syvään, kuin hän valmistautuisi vajoamaan johonkin itseään suurempaan.

Antti ojentaa kätensä ja antaa Alinalle kolmesta metallirenkaasta muodostuvan riipuksen. Alina ottaa sen vastaan kuin arvokkaan esineen. Hänen sormensa puristuvat sen ympärille. Antti painaa sormensa hänen ranteelleen ja ohjaa käden hänen sydämensä ylle.

Antti:
“Tässä kehien sisällä olet olemassa meille. Tämän yön jälkeen et ole enää pelkkä osallistuja. Olet sidos.”

Alina:
“Minä olen.”

Antti hymyilee — hädin tuskin havaittavasti.

Hän kääntyy kohti ovea ja antaa merkin. Kaksi muuta jäsentä, Noora ja Jonna, astuvat sisään, molemmat alasti, kasvot peitettyinä kultaisilla, ilmeettömillä naamioilla.

Alina astuu ulos häkistä. Hän kulkee heidän välistään, hiljaa, mutta jokainen katse seuraa hänen liikettään. Hänen jalkansa kulkevat matolla rituaalin piirissä, hitaasti, kuin tunnustellen pyhää maata. Kaulapanta on mustaa nahkaa, kiiltävää ja painavaa. Kun Jonna kiinnittää sen Alinan kaulaan, Katja kuulee hiljaisen napsahduksen. Siihen kiinnitetään ketju, jonka Noora ottaa käteensä. Siinä ei ole väkivaltaa, ei pakottamista – vain rytmitettyjä liikkeitä, kuin joku olisi harjoitellut ne moneen kertaan.

He johdattavat Alinan alttarin eteen. Taltuttaminen ei ole taistelua, vaan antautumista. Se, miten Noora ja Jonna asettelevat hänet paikoilleen, on enemmän kuin koreografia – se oli liikkeiden kieli, rituaalin kieli.

Alina asetellaan alttarille selälleen ja hänen jalkansa levitetään ja nostetaan Nooran ja Jonnan olalle. Noora ottaa viereisestä laatikosta öljytyn anaalitapin, jonka toisessa päässä on jouhia. Hän asettaa sen huolellisesti ja varovaisesti Alinan kiinteiltä näyttävien pakaroiden väliin. Hän pyörittelee sitä tovin kädessään ja painaa kevyesti, kunnes se uppoaa sisään nuoren tytön pyllyyn. Alina voihkaisee. Jonna ja Noora auttavat Alinan alas alttarilta ja kävelyttävät häntä nelinkontin ympäri huonetta vielä uudemman kerran. Alina näyttää alistetulta, mutta ei kärsivältä. Jouhien näkyvä heiluminen kontatessa tekee Alinan alistumisesta näkyvää ja ulkoisesti havaittavaa.

Katja pohtii rituaalin merkitystä.

Tällainen asuste voisi viitata siihen, että sub(Alina) roolissaan eläytyy eläimeen, lemmikkiin kuten poniin tai koiraan. Häntä (jouhet) on voimakas symboli, joka viittaa siihen, että Alina ei ole tilanteessa täysin “ihmisenä”, vaan kenties esineellistettynä, hallittuna olentona.
Katja on joskus lukenut, että tällainen voi olla osa pet play -dynaamiikkaa, jossa korostuu omistajuus, ohjattavuus ja yksilöllisyyden katoaminen. Koska anaaliin asetettava esine on intiimi ja näkyvä (jos häntä jää roikkumaan), se korostaa haavoittuvuutta ja alistumista tavalla, jota usein ei voi piilottaa muilta.

Tappi voi symboloida domin konkreettista kontrollia subin kehoon, jopa sisältä käsin. Jouhet tuovat siihen koristeellisen ja samalla nöyryyttävän lisäkerroksen.
Se voi olla signaali muille, että sub on “merkattu”, erotettu muista – yksilö, joka kuuluu jollekin.

Jonna ja Noora taluttavat Alinan takaisin alttarille ja nostavat jälleen hänen jalkansa pystyyn, jättäen nuoren tytön pillun tarjottimelle rituaalin seuraavaa vaihetta varten.

Antti seisoo heidän takanaan ja heilauttaa kättään kuin kutsuisi jotakin näkymätöntä.

Silloin ovi avautuu.

Sisään astuu mies. Hän on pitkä, päässään syvä huppu, kasvot piilossa. Musta kaapu laskeutuu maahan asti, ja hänen liikkeensä ovat oudon rytmikkäitä — ei juhlivan, vaan varmojen askelten tavalla. Hän ei katso sivuilleen. Hän tietää tarkalleen, minne on menossa.

Katja jännittyy. Jokin miehen tavassa kävellä saa hänen ihonsa kananlihalle.
Ei pelosta. Vaan siitä oudosta tunnistamisen tunteesta, joka hiipii, kun mieli ei vielä ole saanut kiinni, mutta keho on jo tietoinen.

Mies pysähtyy Antin eteen.
He eivät puhu. Antti nyökkää. Mies kääntyy, hitaasti, kohtaa selällään olevan Alinan sekä Nooran ja Jonnan, jotka pitelevät hänen jalkojaan. Katja näkee nyt miehen kädet, kun hän nostaa hupun hetkeksi — vain vähän, vain tarpeeksi.

Ja silloin se iskee.

Katja ottaa puolikkaan askeleen taaksepäin. Ilma hänen ympärillään tuntuu äkisti liian ohuelta.

Lauri.

Hän ei ole aivan varma miksi tunnisti — ehkä käsien liike, ehkä leukalinja, ehkä tapa, jolla tämä laski hupun takaisin hitaasti, melkein arvokkaasti, kuin osa jotakin suurempaa koreografiaa.

Katja ei voi hengittää hetkeen.

Hän katsoo ympärilleen. Kukaan muu ei reagoi — tai jos reagoi, he peittävät sen hyvin. Saara ei ole näkyvissä, tai ehkä on, naamion takana. Kaikki tuntuu nyt kaksinkertaiselta: mitä hän näkee, ja mitä hänen pitäisi nähdä?

Lauri? Tässä? Miksi?

Miehen — Laurin — käsi koskettaa Alinan otsaa. Alina ei hätkähdä. Hän nojaa kosketukseen kuin se olisi luonnollinen osa häntä. Jonna ja Noora auttavat Lauria avaamaan kaapua ja asettamaan peniksensä Alinan häpyhuulille. Alina inahtaa kevyesti.
Kaikki tapahtuu hitaasti. Hallitusti. Kaavan mukaan. Lauri tarttuu Alinan kaulapannassa kiinni olevasta ketjusta ja vetää Alinan yhdyntään. Alina ulvahtaa nautinnosta. Lauri pyörittää Alinan sisällä olevaa anaalitappia, joka saa nuoren tytön kiljahtamaan ja silmät vetistymään. Jonna ja Noora hyväilevät Alinan tissejä ja karvatonta häpykumpua samalla kun Lauri hitaasti kiihdyttää tahtia.

Katjan sisällä kuitenkin jokin poukkoilee. Lauri — hänen Lauri — ei koskaan ollut osa tätä. Ei koskaan antanut edes merkkiä. Hän oli ollut aina ulkopuolella, etäinen, hiljainen, mutta ei… ei tämä.

Miten pitkään? Mitä muuta?

Hän tuntee oman sykkeen sormissaan. Kaikki muu vaimenee hetkeksi, kun hän tuijottaa miestä, joka ei ole enää vain Lauri. Hän on jotain muuta nyt. Osa jotakin, jonka rakenne alkaa piirtyä Katjan silmien eteen kuin hidastettu ilmestys.

Hän ei tiedä, onko se kiihottavaa vai kammottavaa. Vai molempia.

Ja Antti seisoo taustalla, liikkumattomana.

Vaikka Katjan päässä surisee, hän tietenkin tietää, ettei tämä ole sattumaa.

Noora ja Jonna ohjaavat Alinan nelinkontin lattialle viininpunaiselle matolle. Lauri asettuu Alinan taakse, hivelee Alinan häntää sormillaan ja vetää siitä kevyesti. Tyttö ynisee. Lauri vetää tapin lopulta ulos tuon nuoren, kauniin ja kiimaisen tytön anaalista ja sovittelee omaa vaaleanpunaista terskaansa tilalle. Lämmitettynä ja venytettynä Alinan peppureikä antaa helposti tilaa Laurin jäykistyneelle lemmensauvalle.

Katja seisoo varjossa. Tila on hämärä ja hiljainen. Pehmeä valo osuu huoneen keskelle, jossa tapahtuu jotakin, joka saa hänet lamaantumaan, jotakin, jonka hän ei vielä hetki sitten olisi uskonut näkevänsä.

Kontallaan oleva tyttö – Alina – hengittää syvään, selkä kaarella, ottamassa Katjan poikaystävän Laurin munaa perseeseen. Lauri on polvillaan hänen takanaan, kädet hänen lanteillaan. Toinen käsi liukuu hitaasti tytön kylkeä pitkin, toinen pysyy paikoillaan, vakaana. Käskyvalta heijastuu hänen asennostaan, siitä pienestä painosta sormissa. Alinan kasvot ovat vaaleat ja pehmeäpiirteiset, kuin jotakin lempeää ja nuorta olisi jäänyt niihin pysyvästi kiinni. Hänen silmänsä ovat suuret ja kirkkaat, melkein utuiset tässä valossa — kuin hän olisi unessa, mutta tietoinen siitä, että häntä katsotaan. Hän ei ole täysin tyttö enää, mutta hänessä on vielä jotakin suojatonta, jotakin sellaista, joka saa Katjan sydämen lyömään vieläkin nopeammin.

Alina kiemurtelee lattialla Katjan poikaystävän jykevässä otteessa, kasvot kohotettuina ylöspäin, katse sameana nautinnosta. Hänen poskensa ovat punehtuneet, huulet hieman raollaan. Silmät sulkeutuvat hetkittäin, mutta aukeavat taas, kuin hän haluaisi jäädä täysin tähän hetkeen. Lauri käyttää naista tunteettomasti. Hän järjestää näytöksen, ja samalla kun hän hyötyy naisen kuuliaisuudesta, hän osoittaa Katjalle valta-asemaansa. Hän nussii viehättävää nuorta tyttöä raa'asti anaaliin Katjan kiusaksi.

Alina on polvillaan lattialla, pää painuksissa, selkä kaarella. Hän ei liiku, vaikka on selvästi jännittynyt. Lauri nousee nyt hänen vierelleen ja kumartuu rauhallisesti, nostaa hänet syliinsä molemmin käsin. Alina katsoo Katjaa suoraan silmiin samalla, kun hänen rento kehonsa seuraa Laurin mukana, täysin luottavaisena.

Lauri kantaa hänet alttarille, kiviselle kehälle, joka on piirretty keskelle tilaa. Hän laskee Alinan selälleen, asettaa tämän varoen mutta päättäväisesti. Antti tulee lähemmäs ja katsoo hetken kumpaakin – Lauria, sitten Alinaa. Sitten hän kumartuu, kastaa sormensa tummaan, öljyiseen seokseen ja piirtää Alinan rintakehälle kolme merkkiä: yksi sydämen kohdalle, yksi alavatsalle ja yksi otsalle.

Rituaali on hiljainen. Ainoa ääni on heidän hengityksensä, ja liekin kevyt rätinä. Kun viimeinen merkki on tehty, Antti laskee kätensä Alinan rinnan päälle. Lauri asettuu hänen eteensä, käsi Alinan kaulalle. Alina ottaa Laurin peniksen suuhunsa. Antti työntää oman elimensä Alinan anaaliin. Molemmat aloittavat rytmikkään yhtymisen tuohon nuoreen tyttöön. Katja seuraa epäuskoisena, mutta kiihottuneena sivusta.

Lauri ei huomaa spermansa nousua, ennen kuin on liian myöhäistä pysäyttää sitä. Tulva virtaa hänen lävitseen ja ulos, tytön innokkaaseen suuhun. Hän imee, kun ensimmäiset roiskeet väistyvät tihkuvan virran tieltä. Hän jatkaa imemistä ja nielemistä, kunnes miehen orgasmista ei ole enää mitään jäljellä. Miehen kalu muuttuu yliherkäksi, hermot huutavat hädin tuskin siedettävässä hurmoksessa, kun Alina jatkaa miehen löystyvän kalun lutkuttamista. Antti vuorostaan lykkii yhä kiihtyvin vedoin. Hän läiskii tyttöä molemmille pakaroille toistuvasti, uudestaan ja uudestaan, saaden ne hehkumaan punaisena kynttilän valossa. Alina kiljuu ja ähisee. Laurin jo löysä muna luiskahtaa Alinan suusta, kun Antti jatkaa raivoisaa panemista tytön ahtaaseen peräaukkoon. Antti huutaa lauetessaan niin että huone kaikuu. Hän räjähtää voimakkaasti nytkähdellen, ampuen valkoisen lastinsa syvälle Alinan suoleen. Alina huokaisee ja sitten voihkii myös voimallisesti. Hänen lihaksensa jännittyvät alaselässä, pakaroissa ja reisissä. Hänen koko kehonsa hytkyy hallitsemattomasti. Hänen suuret, kauniit silmänsä ovat täysin avoinna ja suu, paksuine huuline, hieman raollaan. Antti vetää kullinsa ulos Alinan peräaukosta ja sen mukana valuu lattialle kuuluvan töräyksen mukana spermaa.

Katja ei voi olla katsomatta. Hän on melkein liian tietoinen siitä, miten kaunis Alina on – ei pelkästään fyysisesti, vaan tavassa, jolla hän antautuu. Hiusrajassa kiiltää hien pieni helmi, ja hänen ilmeensä on täynnä jotakin, mitä Katja ei osaa heti nimetä. Ei pelkkää nautintoa. Vaan luottamusta. Ehkä jopa ylpeyttä.

Ja juuri se tekee kipeää.

Katja tuntee sen pistoksen syvällä vatsassaan. Mustasukkaisuus, kyllä. Mutta myös jotakin muuta. Se ei ole katkeruutta, eikä omistushalua. Se on… halua olla osa tuota. Tuntea, mitä Alina tuntee. Antaa itsensä näkyväksi, tavalla joka ei enää etsi hyväksyntää, vaan ottaa paikkansa.

Katja jää katsomaan.

Yritti hän tai ei, silmät eivät käänny. Hän ei tiedä onko se uteliaisuutta vai sokkia. Ehkä kumpaakin.

Sitten Lauri katsoo ylös. Ja näkee hänet.

Katjan hengitys katkeaa hetkeksi.

Se ei ole vahinko. Lauri ei vain vilkaise ohimennen. Hänen katseensa tarttuu Katjaan, pitää kiinni. Ja juuri sillä hetkellä – hänen toinen kätensä liikahtaa Alinan niskalla. Hidas, hallittu liike. Tytön vartalo värähtää, alistuu. Ja Lauri… hän ei käännä katsettaan pois.

Se on sietämätöntä.

Jokin kuuma, villi tunne lävähtää Katjan rintakehän läpi. Ei vain mustasukkaisuutta, vaan nöyryytystä.
Minun poikaystäväni ja rakastajani nussimassa tyttöä suuhun ja perseeseen kahdestaan. Minun silmieni edessä. Tyttö, jota en edes tunne.
Ja silti – tämä ei ole järjetöntä. Ei kontrollin ulkopuolella. Tämä on osa kaikkea, mitä he ovat alkaneet rakentaa. Antin maailmaa.
Minun maailmaani?

Lauri ei näytä katumusta. Katja huomaa sen.
Ei voitonriemua, ei pyytelyä.
Ainoastaan… hyväksyntää.
Kuin hän olisi jo unohtanut entiset roolit. Tai paremminkin: ylittänyt ne.

Ja Katja tajuaa, ettei hän ole ylittänyt niitä. Ei vieläkään täysin.

Hän puristaa sormiaan yhteen. Hän tuntee omat lihaksensa kiristymässä, hengityksen tiivistyvän. Ei pelosta. Vaan halusta.
Häntä hävettää, että se syttyy juuri tästä.
Tässä hetkessä, jossa hänen pitäisi lähteä täältä eikä koskaan palata.

Mutta hän ei lähde.

Hän jää. Katsoo takaisin.
Ja kun Lauri viimein kääntää katseensa pois, Katja tajuaa että hän on edelleen siinä – mukana, täysin.

Ja ehkä juuri nyt enemmän kuin koskaan.

Katja ei kuule askelia, mutta tuntee läsnäolon. Jokin hänen takanaan muuttuu – ilmanpaine, rytmi, tapa, jolla valo osuu seinään. Hän kääntää päänsä hitaasti. Thor seisoo siinä, muutaman askeleen päässä, katse rauhallinen mutta suora. Hän ei kosketa, ei käske. Hän vain on.

”Nyt on sinun vuorosi”, Thor sanoo matalalla äänellä, melkein kuiskaten.

Katja nielaisee huomaamattaan. Hän ei vastaa, mutta nyökkää. Kehossaan hän tuntee tutun jännityksen ja siihen kietoutuneen… halun. Seksuaalista kyllä, mutta vielä tärkeämpänä halun tulla nähdyksi osana jotakin suurempaa. Häntä ei viedä mihinkään – hän kävelee itse. Ja se merkitsee.

Thor kulkee hänen rinnallaan ja ohjaa häntä. Häkki, jonka ovi on nyt auki, odottaa huoneen nurkassa. Se ei näytä uhkaavalta. Se näyttää merkitykselliseltä.

Katja seisoo hetken häkin ovella. Thor tarttuu häntä olkapäästä painavalla, valtavalla kourallaan. Katja kumartuu, astuu sisään, ja kääntyy istumaan metallipohjaa vasten. Thor sulkee oven ja lähtee pois yhtä äänettömästi kuin tulikin - saavutus sinänsä noin massiivisen suurelta mieheltä.

Ja nyt Katja jää odottamaan.