Kahvila Punavuoren hiljaisella sivukadulla.

Kahvikupit höyryävät pöydällä. Ulkona tihuttaa. Katjan tukka on hieman kostea, mutta hän ei ole huomannut. Saara on tyylikäs, huolellisesti meikattu, ja silti levoton — kuten joku, joka tietää enemmän kuin haluaisi.

Saara:
(huokaa hiljaa, katsoo ulos ikkunasta)
“Antilla on muitakin. Tiedän sen nyt varmasti.”

Katja:
(juo kahvia, liikaa reaktiota näyttämättä)
“Niin… meillä ei varsinaisesti ole rajoja. Ei sovittuja sellaisia.”

Saara:
(katse palaa Katjaan, hiljaisuus laskeutuu hetkeksi)
“Mutta tämä ei ole vain sitä. Ei vain avoimuutta tai halua tutkia rajoja. Tässä on… jotain muuta.”

Katja:
(kulmat kohoavat)
“Mitä tarkoitat?”

Saara:
(ottaa puhelimen laukustaan, selittää samalla hiljaa)
“Löysin hänen toisen puhelimensa. Se oli piilotettu kirjahyllyn taakse. Siellä oli viestejä. Useita. Vuosien ajalta. Nimettömiä yhteyksiä. Koodinimiä.”

Katja:
(jännitys nousee silmissä, ääni hiljenee)
“Salaelämää?”

Saara:
(nyökkää hitaasti)
“Ja enemmänkin. En usko, että me oltiin hänen ainoat… en edes usko, että me oltiin lähimpänä. Yksi viesti puhui ‘renkaasta’. Että ‘uutta voi ottaa mukaan vain ulkokehän kautta’.”

Katja:
(ääneti pitkään, sitten skeptisesti)
“Kuulostaa… kulttimaiselta.”

Saara:
(katse terävänä)
“Juuri niin minäkin ajattelin. Ja yksi nimi toistui useissa keskusteluissa: Maija. Ja arvaa mitä? Tapasin hänet kerran. Erittäin huoliteltu, pidättyväinen — mutta hänen katseensa, kun mainitsin Antin… se ei ollut pelkkää mustasukkaisuutta. Se oli kuin hän olisi pelännyt menettävänsä jotain kallisarvoista. Tai paikkansa.”

Katja:
(painaa lusikkaa kahvikupin laitaan)
“Mutta kaikki tapahtuu suostumuksella. Eikö niin?”

Saara:
“Ehkä. Toivottavasti. Mutta missä menee suostumuksen ja manipulaation raja, kun joku tietää tarkalleen miten sinua lukea?”

Katja:
(pitkä hiljaisuus, lopulta)
“Minä… haluan silti nähdä hänet.”

Saara:
(puoliksi surullisesti hymyillen)
“Tiedän. Niin minäkin. Siksi tämä onkin niin vaarallista.”

Antin keittiö, iltapäivä.

Aurinko heijastuu vaaleasta kivitasosta, ikkunan ulkopuolella joku haravoi. Pöydällä on tyylikäs tarjotin, jolla höyryävät kahvikupit ja pieniä suolaisia leivonnaisia. Katja istuu keittiöjakkaralla, silittää sormellaan posliinilautasen reunaa. Saara nojaa sivuttain pöytään, toinen jalka ristissä, veltto ja vaivattoman viehättävä.

Saara:
(kevyesti, Katjaa vilkaisten)
“Mä en kestä, miten järjestyksessä kaikki täällä on. Se on tavallaan pelottavaa. Ei edes yhtä likalautasta tiskialtaassa.”

Katja:
(hymyilee hieman)
“Tai edes muruja. Ehkä Antti pesee lattian joka aamu silmät kiinni.”

Saara:
“Niin varmaan. Tai joku pesee hänen puolestaan.”
(pysähtyy, vilkaisee ovea)
“Tai siis – ehkä sillä on joku siivouspalvelu. Tai useampi.”

Katja:
(painottaa sanaa)
“Useampi.”
(pitkä katse Saaraan)
“Oletko sä koskaan miettinyt… ketä kaikkia täällä käy?”

Saara:
(juo kahvia hitaasti)
“Enemmän kuin kerran.”
(pysähtyy hetkeksi)
“Oliko sulla muuten outo olo silloin… viimeksi?”

Katja ei vastaa heti. Hän asettaa kupin pöydälle, varoen kolinaa. Nostaa sitten katseensa.

Katja:
“Se lukittu ovi yläkerrassa?”

Saara:
(nyökkää)
“Ja se nainen, joka tuli pihalla vastaan. Sanoitko että se oli naapuri?”

Katja:
“En tuntenut häntä. Ja hän ei vaikuttanut siltä että olisi ollut täällä ensimmäistä kertaa.”

Pieni hiljaisuus. Jossain tiputtaa hanasta yksittäinen pisara. Katja ristii jalkansa ja katsahtaa taas pöytää.

Saara:
(kevyemmin, melkein leikillään)
“Jos tää olisi elokuva, tää olisi se kohta missä me ollaan liian syvällä, muttei haluta myöntää sitä vielä.”

Katja:
“Mutta tää ei ole elokuva.”

Saara:
“Eikä me olla tyhmiä.”
(pysähtyy, melkein huokaisten)
“Mutta me ollaan silti täällä.”

Katja:
(katse laskee hetkeksi, melkein kuiskaten)
“Ja me halutaan olla.”

Saara nyökkää hiljaa. Katseet kohtaavat lyhyesti, ja molemmat tietävät, ettei kaikki ole kunnossa – mutta kumpikaan ei vielä pysty nimeämään mitä tarkalleen.

Samassa oven avain kääntyy. Antti astuu sisään. Hän hymyilee molemmille.

Antti:
“Te aloititte ilman minua?”
(hänen äänessään ei ole moitetta, vain lämpöä ja omistavaa huvitusta)
“Se tekee minut uteliaaksi.”

Katja:
(nousuaan, ääni kirkas mutta jännittynyt)
“Vain kahvia. Ja ehkä muutama kysymys.”

Antti:
“Siitä minä pidänkin eniten.”
(antaa molemmille katseen, joka viipyy hieman liian pitkään)
“Ihmisistä, jotka kysyvät – ja malttavat kuunnella vastauksenkin”

Antti kaataa itselleen kahvia. Hänen liikkeensä ovat täsmällisiä, jopa kauniita. Saara tarkkailee niitä, ei aivan luontevasti, vaan kuin yrittäisi päätellä jotakin. Katja istuu jo takaisin paikallaan, selkä aavistuksen liian suorana.

Antti:
(istuutuu, vilkaisee molempia)
“Te näytätte siltä, että olette jakaneet jotain, jota en kuullut.”
(virnistää)
“Pitäisikö minun olla mustasukkainen?”

Saara:
“Riippuu… pidätkö siitä, että sinulta salataan asioita?”

Antti:
“Riippuu täysin siitä, ketkä niitä salaavat.”
(pitkä katse ensin Saaraan, sitten Katjaan)
“Ja miksi.”

Katja ei sano mitään. Hänen katseensa palaa kahvikuppiin, jota hän ei kuitenkaan nosta. Hiljaisuus ei ole painava – se on kuin aseteltu, täsmällinen tauko musiikissa.

Katja:
(pehmeästi, mutta tarkoituksella)
“Tiesitkö, että sun makuuhuoneessa on laatikko jonka lukko on vaihdettu viime viikolla?”

Antti nostaa kulmiaan. Ei yllätyksestä, vaan kohteliaasta uteliaisuudesta.

Antti:
“En tiennytkään, että tutkit lukkoja.”

Saara:
(mukana, ei painokkaasti mutta sävy muuttuu)
“Tai että on jotain, mitä pitää lukita erikseen.”

Antti:
(hymyilee pienesti)
“On. Aina on. Kysymys on vain siitä, mitä ihminen on valmis avaamaan – ja kenelle.”

Hiljaisuus taas. Tällä kertaa se on pitempi, lämpimämpi mutta latautuneempi.

Katja:
(ääni matala, melkein huokaus)
“Miten sä päätät sen?”

Antti:
(nousee hitaasti, kävelee jääkaapille, avaa sen, ottaa pullon kivennäisvettä – antaa itselleen aikaa ennen vastausta)
“Minä en päätä. Te päätätte.”
(kääntyy, kohtaa molempien katseet)
“Te päätätte, kuinka syvälle haluatte. Minä vain avaan ovia sen mukaan.”

Saara:
(kuin puoleksi leikillään, mutta silmissä tarkkuutta)
“Ja mitä jos joku astuu liian pitkälle?”

Antti:
(ottaa lasin, kaataa vettä)
“Silloin on hyvä tietää, onko ovi oikeasti lukossa.”

Katja ei katso häntä, mutta hänen sormensa liikkuvat nyt kupin kahvalla hermostuneemmin. Saaran ilme ei värähdä, mutta jokin hänen painossaan muuttuu – kuin hän odottaisi jotain.

Antti juo lasin puolilleen. Sitten hän ottaa askeleen lähemmäs, pysähtyy pöydän toiselle puolelle. Katsoo molempia, vuorotellen.

Antti:
“Muistattehan, että mikään ei ole teille pakollista.”
(ääni matala, vilpitön – mutta samalla siinä on jokin muotoiltu auktoriteetti)
“Mutta se, mikä on valinnaista… voi olla paljon kiinnostavampaa.”

Katja nostaa katseensa viimein. Hänen poskillaan on kevyt puna – ei häpeästä, vaan jännitteestä, joka ei ole täysin hänen hallinnassaan.

Saara vilkaisee Katjaa. Katseessa ei ole kilpailua, mutta jotain arvioivaa siinä on.

Saara:
(pehmeästi)
“Ehkä me halutaan vain tietää… mitä kaikkea valinnaista on tarjolla.”

Antti:
“Se riippuu siitä, mitä uskallatte kysyä.”

Valo on jo lämpimämpää, kultaisempaa. Kaiuttimista soi hiljainen jazz. Kolme lasia, kolme puoliksi tyhjää juomaa. Istuimet ovat lähekkäin, mutta tunnelmassa on hidas, liukuva siirtymä — intiimiydestä vaaraan, varmuudesta kysymykseen.

Antti istuu nojatuolissa, rennosti, polvet hieman harallaan. Saara istuu sohvalla, jalat ristissä, lasi sormenpäissä keinuen. Katja seisoo ikkunan edessä, siluetti valoa vasten. Hän puhuu selin.

Katja:
(tasaisesti, melkein liian tasaisesti)
“Montako meitä on?”

Hiljaisuus. Antti ei vastaa heti. Hän ei hätkähdä — mutta hänen ilmeensä pysähtyy.

Saara:
(tarkasti, hitaasti)
“Siis… meitä?”

Katja kääntyy. Hänen katseensa ei ole syyttävä. Se on paljas. Pyyntö, ei hyökkäys.

Katja:
“Meitä. Naisia, jotka… jotka ovat sinun kanssasi. Tällä tavalla. Tiedät kyllä mitä tarkoitan.”

Antti kallistaa päätään, mutta ei liiku. Hänen kädessään oleva lasi pysyy liikkumattomana.

Antti:
“Paljon vähemmän kuin luulette. Ja enemmän kuin te ehkä toivoisitte.”

Saara:
(hiljaa)
“Mutta me emme tunne heitä. He eivät tiedä meistä.”
(lyhyt tauko)
“Ja se… se ei tunnu enää pelkältä peliltä.”

Katja:
(ääni värähtää hieman)
“Saara löysi kuvia. Ja viestejä. Nimiä, jotka toistuvat. Ajankohtia, jotka menevät päällekkäin.”

Antti laskee lasin alas pöydälle. Hän ei vieläkään sano mitään — mutta nyt hänen kehossaan on tarkkaavaisuutta, ikään kuin hän kuuntelisi säveltä joka on juuri muuttunut.

Antti:
“Te luulette, että valehtelen.”

Saara:
(painokkaammin, mutta silti rauhallisesti)
“Ei. Me luullaan, että piilotat. Ja että se on osa jotakin suurempaa.”
(hetken hiljaisuus)
“Ehkä jotain, josta meidän pitäisi tietää. Ennen kuin olemme liian syvällä.”

Antti:
(ääni pehmeä, mutta jokin kovenee sen taustalla)
“Sanokaa se suoraan.”

Katja:
“Onko tämä… kultti?”
(ääni murtuu aavistuksen)
“Tai jokin suljettu järjestelmä, missä kukaan ei oikeasti tiedä, kuka on missä asemassa? Paitsi sinä.”

Antin naurahtaa kuivasti. Sitten hän nousee ylös hitaasti. Ei uhkaavasti, vaan arvokkaasti. Hän seisoo nyt molempien edessä.

Antti:
(ääni matala, kirkas, täysin hallittu)
“Minä en pyytänyt teitä jäämään tänne. Te pyysitte itse.”

Saara:
“Mutta oliko meillä oikeasti kaikki tieto, jota olisi pitänyt olla?”

Antti:
“Jos minä olisin kertonut teille kaiken heti… olisitteko jääneet?”

Katja ei vastaa. Hänen katseensa on nyt alasluotu, mutta ei alistuva — vaan punnitseva.

Saara:
(pehmeästi)
“Ehkä. Tai ehkä ei. Mutta silloin se olisi ollut valinta. Nyt se tuntuu enemmän… ohjaukselta.”

Antti lähestyy Katjaa. Ei kosketa. Vain pysähtyy hänen eteensä.

Antti:
“Minä annan valintoja. En lupauksia. Ja se on ollut totta alusta asti.”
(ääni pehmenee)
“Mutta jos te nyt haluatte tietää, niin kysykää kunnolla. Ei sivulauseilla. Ei vihjeillä. Kysykää. Ja minä vastaan.”

Hiljaisuus. Kello keittiössä raksuttaa jossain taustalla. Jazz jatkaa hiljaista kaarta. Katja ja Saara vilkaisevat toisiaan – siinä katseessa ei ole yhteistä päätöstä, mutta siinä on yhteinen epävarmuus. Ja ehkä jokin hidas, hiipivä kaipuu.

Antti seisoo edelleen Katjan edessä. Katja on liikkumatta, mutta hänen hengityksensä on tiheämpi. Saaran katse liikkuu heidän välillään — ei mustasukkaisena, vaan tarkkailevana, melkein kuin hän arvioisi asetelman rakennetta.

Katja:
(ääni hiljainen, mutta selkeä)
“Onko teillä… nimi?”

Antti:
(kohottaa hieman kulmiaan)
“Meillä?”

Saara:
“Niillä, jotka kokoontuvat. Joilla on tietyt säännöt. Jotka tuntevat sinut nimeltä, mutta eivät toisiaan.”
(hetken tauko)
“Sinä et ole vain mies. Sinä olet jokin.”

Antti hymähtää. Hän istuutuu uudelleen. Rauhallisesti, kuin tilanne olisi juuri mennyt hänen tahtonsa mukaan. Katsoo molempia vuorotellen.

Antti:
“Meillä ei ole virallista nimeä. Se ei ole ryhmä, johon liityt. Se on enemmän… kehys.”
(kallistaa päätään kevyesti)
“Ajatusten verkosto. Yhteisö, joka jakaa saman kielen. Samat tarpeet.”

Katja:
“Ja sinä olet se, joka puhuu tuota kieltä sujuvimmin?”

Antti:
(hymähtää)
“Tai se, joka opetti muut puhumaan sitä.”

Saara:
(ääni nyt matalampi, vakavampi)
“Mutta miksi kaikki on niin piilossa? Miksi tästä ei ole puhuttu?”

Antti:
(katsoo suoraan)
“Koska se ei ole leikki. Se ei ole klubi tai seurapiiri. Tämä… on intiimi rakenteeltaan. Jokainen suhde on erilainen, jokainen nainen valitsee itse, kuinka syvälle haluaa mennä.”
(lyhyt tauko)
“Ja jotkut menevät hyvin, hyvin syvälle.”

Katja:
(kuiskaa melkein)
“Kuin kultissa?”

Antti:
(katse terävöityy, mutta ääni säilyy pehmeänä)
“Ei. Kultti on sana, jonka ulkopuoliset käyttävät, kun he eivät ymmärrä dynamiikkaa.”
(hetken hiljaisuus)
“Minä en vaadi ketään jäämään. En sitouta ketään väkisin. Mutta minä… tarjoan jotakin, mitä harva löytää ilman opastusta.”

Saara:
(ääni viiltävä)
“Tarjoatko myös rahaa? Valtaa? Lupauksia?”

Antti:
“Hekumaa. Rehellisyyttä. Paikan, jossa ei tarvitse teeskennellä olevansa tasavertainen, jos ei oikeasti ole.”

Katja:
“Kuulostaa silti… vaaralliselta. Ihmiset tekevät mitä vain, kun heidät saa uskomaan että heidät on valittu.”

Antti:
(kallistaa päätään, katsoo Katjaa pitkään)
“Entä jos oletkin… valittu?”

Hiljaisuus. Katja ei käännä katsettaan. Saara ei liiku, mutta hänen ilmeensä muuttuu: ei pelko, ei inho, vaan uteliaisuus, joka kätkee varoituksen.

Saara:
(ääni varovainen, mutta painokas)
“Oletko koskaan ylittänyt rajaa?”

Antti:
(katse liikkuu heissä hitaasti)
“Minä elän rajoilla. Mutta en koskaan ilman lupaa.”

Hiljaisuus jää leijumaan heidän ylleen. Valo on muuttunut vieläkin lämpimämmäksi, ilta tekee tuloaan. Missään ei ole kiire. Mutta Katjan ja Saaran katseissa on nyt jotain uutta — ne eivät enää pelkästään kysy, vaan tarkkailevat, painavat mieleen, hakevat merkkejä.

Katja ja Saara jäävät kahden Antin kylpyhuoneen pehmeässä valaistuksessa.

Katja seisoo pesualtaan reunaan nojaten. Hänen katseensa on kohdistunut omaan heijastukseensa, mutta silmät eivät tarkenna. Saara nojaa ovenkarmiin, kädet ristissä rennosti.

Saara:
(ääni matala, melkein kuiskaten)
“Sinä pelkäsit äsken. Vähän aikaa. Näin sen.”

Katja:
(en kiellä, mutta ei myönnä suoraan)
“En ole varma mitä minä näin.”

Saara:
“Hän on aina ollut hyvä sanoissa. Rakentaa niistä turvallisia sokkeloita.”

Katja:
“Kävelet niissä sokkeloissa aika sujuvasti.”

Saara:
(hymähtää, pieni vinous suupielessä)
“Vain koska tiedän, missä ovat seinät.”

Katja:
(kääntyy nyt katsomaan Saaraa suoraan)
“Ajatteletko, että hän valehtelee?”

Saara:
(pudistaa hitaasti päätään)
“Ei. Se on pahempaa. Hän puhuu totta – mutta ei koko totuutta.”

Katja:
“Ja silti… me olemme tässä. Me molemmat.”

Saara:
“Se kertoo enemmän meistä kuin hänestä.”

Pieni, painostava hiljaisuus.

Katja:
(melkein kuiskaten)
“Ajattelitko lähteä?”

Saara:
(katsoo pitkään, vakavana – sitten hitaasti)
“Ajattelin mennä syvemmälle.”

Antti (ääni toisesta huoneesta, rauhallinen mutta kantava):
“Teillä on vartti aikaa vaihtaa. Auto tulee hakemaan.”

Katja ja Saara vaihtavat katseita. Kysymyksiä ei tarvitse enää sanoa ääneen.

He istuvat vierekkäin mustassa autossa. Kuski ei puhu. Kaupungin valot lipuvat ohitse ikkunoista. Sisällä on hiljaista, mutta sähköistä.

Katjan sormet lepäävät Saaran reidellä. Ele on huomaamaton, melkein huomaamaton – paitsi ettei kumpikaan vedä kättään pois.

Katja:
(ääni lähes äänetön)
“Entä jos tämä on hetki, josta ei enää palata?”

Saara:
(kääntää päätään, katsoo pitkään)
“Silloin pitää vain päättää, sukeltaako yhdessä vai yksin.”

Kultin kokoontumispaikka

Heidät johdatetaan sisään hämärään tilaan. Ei mitään kulttimaisia kaapuja, ei loitsuja – vain tunnelma, joka tihkuu valtaa ja tietoisuutta siitä, että täällä kaikki on valvottua. Esteettinen tila. Minimalistinen. Hiljaisuus, jonka keskellä ihmiset tunnistavat toisensa pelkillä katseilla.

Antti on jo siellä. Hänen vierellään seisoo kaksi muuta naista. Kummankin ilme on tyyni, mutta heidän katseissaan on sama outo kiilto kuin Antissa – tietämisen ja hallitsemisen paino.

Antti:
(katsoo Katjaa ja Saaraa hitaasti)
“Tämä ei ole koe. Ei rituaali. Vain tilaisuus nähdä, että ette ole yksin.”
(hetken tauko)
“Ja että halunne eivät ole outoja – ne ovat jaettuja.”

Toinen nainen astuu eteenpäin, ojentaa kätensä Saaralle. Toinen hymyilee Katjalle, lempeästi, mutta arvioiden.

Ilmassa ei ole kiirettä. Vain valinta.

Kultin tila, entinen ateljee, jonka valkeilla seinillä valo taittuu pehmeästi. Matot, samettityynyt, suitsukkeen lempeä savu. Keskellä lattiaa pyöreä rakenne – ehkä alttari, ehkä pelkkä symbolinen keskipiste.

Katja ja Saara astuvat tilaan peräkkäin. He ovat riisuneet takkinsa. Kummankin päällä on kevyet, luonnollisen sävyiset vaatteet, ohutta kangasta, joka liikkuu hengityksen tahdissa.

Antti seisoo jo sisällä. Hän ei sano mitään, vain katsoo heitä hyväksyvästi.

Ympärillä istuu seitsemän muuta naista. Jokaisessa on jotakin pysäyttävää:
• Elli, vaaleahiuksinen ja keveästi hymyilevä, kuin tanssisi ajatuksiaan.
• Lina, tummaihoinen, lähes veistoksellinen, silmissä jotain, joka ei tarvitse lupaa.
• Jonna, kalpea, punahuulinen, ja täysin hiljaa — mutta seuraa jokaista liikettä.
• Noora, lyhyttukkainen, tatuoitu, istuu polvet vastakkain kuin vartioisi porttia.
• Maija, vanhempi kuin muut, ehkä nelikymppinen, mutta kantaa mukanaan sellaista rauhaa että se saa muut vaikuttamaan epävarmoilta ja kokemattomilta.
• Selina, pitkä, solakka, ranskalainen aksentti vilkkuu kun hän kääntää päätään.
• Kira, lähes lapsenomaisen näköinen mutta liikkeissään täsmällinen kuin rituaalissa.

Ei esittäytymisiä. Ei small talkia.

Katja ja Saara istahtavat matolle, toistensa viereen. Kukaan ei puhu, mutta jokainen katse kertoo: heidät on hyväksytty.

Elli liikuttaa kättään pehmeästi, kuin aloittaisi jonkin rytmin. Hänen vieressään Noora vastaa, kallistaa päätään, hengittää hieman syvemmin. Sitten Maija avaa silmänsä. Hän ei ole katsonut Katjaa kertaakaan ennen tätä hetkeä, mutta nyt hän ei katso muualle.

Antti ei istu. Hän kiertää tilaa hitaasti, ikään kuin jokainen askel muovaisi ilmapiiriä. Pysähtyy Katjan ja Saaran taakse. Katjan selkä suoristuu. Saara hengittää sisään — hieman liian nopeasti, mutta vakauttaa heti itsensä.

Katja kuiskaa Saaralle:
Katja: “Tämä ei tunnu pelkästään leikiltä.”
Saara: (hiljaa, mutta päättäväisesti) “Ei olekaan. Mutta se ei tarkoita että tämä olisi vaarallista.”

Antti: (pehmeästi heidän taakseen) “Te ette ole yksin. Tässä ei ole kysymys minusta. Tämä on valinta, joka tapahtuu itsessänne.”

Jonna katsoo Katjaa. Hänen sormensa lepäävät paljaalla jalalla. Ei haasta, ei vaadi — vain kysyy hiljaa.

Katjan silmät käyvät Saarassa. Saaran leuka kohoaa, pieni nyökkäys. Ympärillä tila hengittää heidän kanssaan.

Antti: “Jos haluatte astua syvemmälle, se ei vaadi alistumista. Se vaatii totuutta. Ja totuus… on paljas.”

Kultin tila, huone täynnä lämpöä ja vaimeaa musiikkia

Katja istuu puolikaaren muotoisella samettisella sohvalla, hänen vierellään Saara. Vastapäätä heitä seisoo Antti – ei yllään puku, ei tavanomainen asiantuntijakuori, vaan tummat, pehmeät vaatteet, joissa on jotain lähes seremoniallista. Hänen olemuksensa ei ole muuttunut… ja silti kaikki on toisin.

Antti: (hiljaa, pehmeällä äänellä)
“Te olette täällä vapaaehtoisesti. Kuten jokainen tässä huoneessa. Mutta vapaaehtoisuus ei tarkoita, että mikään olisi kevyttä. Kaikki, mitä täällä tapahtuu… on totta.”

Katja vilkaisee Saaraa. Saara ei pelkää – hän näyttää uteliaalta, melkein kiitolliselta. Eräs naisista, ehkä kaksikymppinen, viileän vaaleaihoinen ja ruskeasilmäinen, polvistuu Antin eteen alastomana. Ei nöyryyksissään – vaan kuin merkkinä. Punaiseksi lakatut kynnet kiiltävät kelmeässä valaistuksessa, kun hän ottaa sepaluksesta Antin peniksen suuhunsa ja alkaa imeä sitä kuin transsissa; rytmikkäästi, intohimoisesti. Bambimaiset silmät tuijottaa ylöspäin kiltisti ja kuuliaisesti samalla kun kulli jäykistyy ja kasvaa täyteen mittaansa tytön suussa. Tyttö runkkaa kyrpää sirolla kädellään ja kakoo jo hieman.

”Taidat tarvita harjoitusta”, Antti sanoo ja silittää tytön päätä, hyväilee poskia ja katsoo arvioivasti. Varoittamatta, Antti tarttuu hiuksista rajusti.
Mies liu’uttaa kyrpänsä tytön kurkkuun asti, palleja myöten, ja vetää sen sitten kokonaan ulos. Hän pitää hetken tauon, odottaa ja taputtaa hyväksyvästi tytön poskea.
”Avaa suu niin auki kuin saat”
Tyttö tekee ohjeen mukaan ja saa palkinnoksi lisää samaa. Ja jälleen kurkkuun asti niin, että karvaiset pallit osuu leukaan.

Uudestaan ja uudestaan hän runttaa kullinsa tytön suuhun ja katselee, kun sylki valuu tytön suusta. Antti rakastaa sitä, miten nainen peittää miehen kalun vuoraamalla sen kuolalla. Hän ottaa tytön kädet ja taivuttaa ne omilla käsillään tytön niskan taakse ja jatkaa suuhun nussimista ilman armoa.

”Pidä kädet siinä,” Antti sanoo, tarttuu tytön hiuksista ja jatkaa elimensä uittamista hänen kurkussaan. Kyyneleet valuvat vuolaasti tytön silmistä samalla kun hän suorittaa edessä olevaa kunniatehtävää. Antti läiskäisee tytön takapuolta toisella kädellä ja toisella pitelee kiinni leuasta. Hän ottaa limasta kiiltävän kullinsa ulos suusta ja sivelee sillä tytön kasvoja hitaasti ja tarkasti kuin maalaisi taideteosta.

”Hyvä tyttö,”

Antti kehuu ja työntää äärimmilleen turvonneen elimensä jälleen kurkun pohjalle ja ottaa toisella kädellä nenästä kiinni. Tällä kertaa hän ei vedä kullia pois ja testaa näin seksiorjansa kykyä pidättää hengitystä. Antti toteaa sen hyväksi, vetäytyy ulos ja saa tytön reagoimaan kakomalla, yskimällä ja kiitollisella ilmeellä. Antti tekee saman uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.

"Aaah, nyt se tulee, orja", hän huokaisee yhtäkkiä, kun hän on nussinut tytön kasvoja muutaman minuutin ajan. "Mä lauon siemenet syvälle sun kurkkuun."

Tyttö päästää vastaukseksi vaimean voihkaisun, ja muutaman rajumman työnnön jälkeen Antin kalu nykii hänen sisällään. Sperma lähtee suoraan hänen kurkkuunsa, kuumana purskahduksena, joka valuu hänen vatsaansa. Tytön ei tarvitse edes niellä mitään. Se valuu suoraan hänen sisäänsä.

Antti huokaisee tyytyväisenä, kun hän vetää itsensä ulos tytöstä, ja suuri sylkilammikko tulee hänen kalunsa mukana. Hän vetää tytön kanssaan tummalle matolle ja pitelee hänen vartaloa omaansa vasten. Hän sivelee tytön hiuksia pois tämän kasvoilta ja painaa peukalonsa varovasti huulille.

”Sanoinhan että pystyt siihen,”
Antti kehuu.

”Kiitos, että koulutat minua”
Tyttö sanoo pehmeällä äänellä, helpottuneena siitä, että selvisi tehtävästä.

Katjasta näyttikin siltä, että tällä nuorella naisella oli koulutus vielä kesken. Että hänellä oli vielä opittavaa valtasuhteista ja suostumuksellisesta omistussuhteesta. Voihan sitä noinkin harjoitella.

Saara: (kuiskaa Katjalle)
“Katso heidän katseitaan. Ne eivät ole murrettuja. Ne ovat… tyyniä. Tietoisia.”

Antti viittoo naiselle, jonka nimi paljastuu myöhemmin olevan Eliisa, liittymään sohvan toiseen päähän. Hän asettuu istumaan, kädet polvilla, katse rauhallisena. Toinen nainen – hoikka, lyhyttukkainen, hieman androgyynin oloinen, nimeltään Noora – laskee kätensä kevyesti Katjan olkapäälle, josta jatkaa tämän rinnoille.

Katja säpsähtää, mutta ei väistä. Nooran kosketus on lämmin, pehmeä, tutkiskeleva, ei painostava. Hänen äänensä on matala ja hidas. Hän suutelee Katjaa, johon Katja vastaa.

Noora:
“Antti ei halua sinulta mitään, mitä et jo kanna sisälläsi. Me vain autamme sinua löytämään sen” .

Suudelma on hiljainen, lämmin – ei nopea eikä viipyilevä, vaan tarkka. Kuin kahden vahvan ihmisen yhteinen päätös. Kämmen Katjan alaselällä. Hengitys toista vasten. Hellää hyväilyä. Kaunista yhdessäoloa.

Samaan aikaan, taaempana, Saara ja Eliisa katsovat toisiaan kuin olisivat jo kuulleet kaiken mitä tarvitsi kuulla. Heidän kehonsa puhuvat jo kieltä, jota sanat eivät tavoita. Saara nostaa kätensä, silittää sormenpäillä Eliisan solisluuta. Katse on hellä, mutta ei pehmeä – siinä on valtaa, ja suostumusta siihen.

Eliisa nyökkää pienesti.

Heidän huulensa kohtaavat tarkasti, molempien päät kääntyvät juuri oikeassa kulmassa, ja suudelma on syvä – muttei vaativa. Se ei ole ensimmäinen, eikä viimeinen. Se on tunnustus: Me kuulumme tähän. Me ymmärrämme toisiamme.

Saaralla on yllään pitkä, suora pellavamekko. Ei vetoketjuja, ei nappeja – vain yksinkertainen kangasvyö. Eliisa avaa sen solmun ja vetää vyön pois. Sitten hän tarttuu mekon olkasaumoihin ja alkaa vetää sitä varovasti alaspäin.

Mekko laskeutuu hitaasti. Ensin paljastuvat Saara hartiat, sitten rinnat. Eliisa ei kosketa muuta kuin kangasta. Hän vetää mekon rauhallisesti lantiolle, polviin ja lopulta nilkkoihin asti. Saara nostaa jalkansa yksi kerrallaan, astuu ulos vaatteesta ja seisoo alasti. Kädet roikkuvat rennosti sivuilla. Hän ei peittele itseään. Hän vain seisoo.

Katja katsoo. Tilanne ei tunnu hänestä erityisen seksuaaliselta, vaan ehkä enemmänkin oudolta. Alastomuus on niin suoraa. Tämä on osa jotain, johon hän on itse suostunut – mutta hän ei ole täysin varma, miksi.

Noora kääntyy hänen puoleensa.

Katja vetää henkeä sisään. Noora ei sano mitään, mutta ottaa pienen askeleen lähemmäs ja nostaa kätensä Katjan niskan taakse. Katjalla on yllään kevyt kaftaani, joka on kiinni yhdellä nauhalla niskasta ja parilla piilonepparilla kyljistä.

Noora avaa niskanauhan varovasti ja siirtyy sitten sivulle. Hän löytää nepparit ja napsauttaa ne auki. Katjan hengitys tuntuu painavalta, mutta hän ei liiku pois. Hän antaa Nooran jatkaa.

Noora ottaa kaftaanin olkasaumoista ja alkaa vetää sitä alaspäin. Kangas valuu Katjan hartioilta, sitten alas käsivarsia pitkin. Katja ei katso Nooraan. Hän katsoo eteensä, hieman ohi kohti seinää. Kun kaftaani liukuu rintojen yli ja vatsalle, Katja nostaa käsiään vähän, jotta se pääsee putoamaan kokonaan. Lopulta kangas makaa hänen jaloissaan. Hän seisoo paikoillaan.

Hän tuntee ilman ihollaan, tuntee itsensä tarkaksi, muttei haavoittuvaksi. Hän ei halua lähteä. Hän haluaa nähdä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Silti hän ei tunne oloaan täysin luontevaksi.

Katja käy istumaan matolle, Nooran ohjaukssa. Hän on alasti, mutta ei tunne olevansa täysin esillä. Jokin hänessä yrittää edelleen suojautua – ei ulospäin, vaan sisäisesti. Hän ei tee eleitä, ei katso ketään silmiin.

– Levitä jalkojasi hieman, Noora sanoo.

Katja siirtää jalkojaan. Ensin vain vähän, sitten vähän lisää, kunnes istuu hieman leveämmässä haara-asennossa. Ei epämukavasti, ei provosoivasti – vain avoimesti. Hänen selkänsä pysyy suorana, kädet lepäävät sivuilla. Hän hengittää kerran syvään.

Noora on polvillaan hänen edessään. Hän ei puhu, ei tee suuria eleitä. Hän vain katsoo Katjaa hetken, sitten kumartuu ja koskettaa tämän polvea. Kevyt, lämmin käsi lepää siinä hetken. Katja vilkaisee sitä nopeasti, sitten ylös Nooran kasvoihin. Ei kysymyksiä, ei hymyä. Vain läsnäolo.

Katja odottaa, että Noora siirtyy eteenpäin – ehkä jonkun toisen luo, ehkä piirin reunalle. Mutta Noora ei liiku. Hän jää siihen, polvilleen, ja alkaa liu’uttaa kättään hitaasti ylemmäs Katjan reittä pitkin. Katse ei ole arvioiva, ei painostava. Käsi ei etsi mitään, ei vaadi. Se vain koskee.

Katja tuntee, kuinka hengitys muuttuu. Ei kovin selvästi, mutta silti havaittavasti. Hänen vatsansa jännittyy. Nooran sormet liikkuvat polven sisäsivulta ylöspäin, noin puoliväliin reittä. Ei suoraan nivusiin, ei liian lähelle. Vain tarpeeksi lähelle, että Katjan iho reagoi. Hän ei ole varautunut tähän. Hän ei ole varautunut tuntemaan sitä, mitä tuntee nyt: lämpöä lantiossa, sykettä jossain syvemmällä.

Katja ei ole koskaan ajatellut naisia sillä tavalla. Hän on pitänyt itseään heterona ja oli yllättynyt siitä mitä Saaran kanssa tapahtui. Mutta nyt hänen kehonsa ei tunnu kysyvän suuntaa. Se vain vastaa kosketukseen, tavalla jota ei voi olla huomaamatta.

Hän ei liiku. Ei estä, mutta ei myöskään myötäile. Hän antaa tapahtua, tarkkailee itseään sisältäpäin. Hän huomaa, että Nooran käsi saa hänen nänninsä kovettumaan. Se ei ole vahva reaktio, mutta se on selvä. Hänen sisäreisissään tuntuu painetta. Häpeää ei ole, mutta hämmennystä kyllä.

Nooran toinen käsi nousee ja koskettaa kevyesti Katjan kylkeä. Katja sulkee silmänsä hetkeksi. Hän ei tiedä, haluaako jatkaa. Hän ei tiedä, mitä tämä on. Mutta hän ei ole perääntymässäkään. Hänen sisällään liikkuu jokin – ei uhka, vaan kysymys.

Noora ei painosta, ei odota vastausta. Hän vain jatkaa olemista siinä, kämmen lämpimänä Katjan reidellä, sormet liikkumatta. Hän ei työnny lähemmäs. Hän ei etsi reaktiota. Ja juuri se tekee tilanteesta niin selvästi todellisen. Katja havahtuu pian siihen kuinka kiihottunut ja märkä hän on.

Hänen lantionsa työntyy aivan aavistuksen verran eteenpäin. Ei rajusti, ei kutsuvasti, vaan tarkasti, melkein kuin varmistukseksi. Kuin hänen kehonsa kysyisi: tunsitko tämän? Ja Noora tuntee.

Katja ei katso suoraan. Hän pitää katseensa alempana, mutta näkee silti sivusilmällä, miten Nooran kasvoille kohoaa pieni, lämmin hymy. Ei voitonhymy, ei hämmennystä. Vain hyväksyntä, ja ehkä lempeää iloa siitä, että Katja uskaltaa liikkua häntä kohti.

”Onpa nätti pillu”... Noora kehrää samalla kun hän kuljettaa sormeaan ylös ja alas Katjan rakoa pitkin, täyttäen huoneen nurkkauksen märän pillun litinällä. Katja imee alahuultaan ja puristaa pakaroitaan, ikään kuin haluaisi työntää ulos jokaisen pisaran kosteutta, jonka antaa hänelle.

”Noin upealla naisella ei voi olla muuta kuin nätti pillu.”

Noora jatkaa nyt sormet syvällä Katjan sisällä. Nooran hymy viipyy hänen kasvoillaan, mutta hän ei tee mitään uutta. Hän pysyy siinä, polvillaan, sormet edelleen Katjan sisällä stimuloiden G-pistettä. Sormet aivan hiljaa, aivan pienellä liikkeellä. Ja silti se riittää.

Katja ei liiku uudelleen heti. Hän pysyy hetken täysin paikoillaan, sydän hakaten. Hänen hengityksensä on selvästi muuttunut – se ei ole enää kontrolloitua. Hän hengittää suun kautta, sykäyksittäin. Pillussa sykkii. Rintakehässä tuntuu paine, joka ei purista, mutta ei hellitäkään.

Hän ei tarkoita äännähtää niin kovaa. Mutta se tulee silti – pieni, voimakas nautinnon ääni, joka karkaa ulos hänen huuliltaan, aivan yllättäen.

Katja säpsähtää heti sen jälkeen. Hän ei katso Nooraa suoraan, mutta tuntee oman kasvojensa voimakkaan lämpenemisen, miltei kuin olisi paljastanut jotain, jota ei aikonut.

Noora ei reagoi suuresti. Hän ei naura, ei tee elettäkään pysäyttääkseen. Hän vain hengittää vähän syvemmin ja silittää Katjan vulvaa toisella kädellä, hitaasti, peukalo hipaisten klitorista.

”Se on ihan okei”, Noora kuiskaa. Ääni on rauhallinen. Vakuuttava. Ei lupaa mitään, mutta ei jätä tilaa epäilylle.

Katja nielaisee. Hän ei sano mitään takaisin, mutta hänen kehonsa rentoutuu – juuri sen verran, että hänen polvensa taipuvat hieman, lantio laskeutuu rennompaan asentoon. Hän ei enää pidä itseään kasassa, vaan antaa kehon puhua. Se on uutta. Se on hämmentävää.

Mutta se tuntuu hyvältä. Todelliselta. Eikä hän todellakaan halua pysäyttää sitä nyt. Katja puree alahuulta ja ynisee voimakkaasti. Orgasmi on lähellä, ja se ei jää Nooralta huomaamatta. Hän kiihdyttää tahtia. Yhtäkkiä Noora vaihtaa täysin puhetapaansa ja myös kosketusta.

”Antti kertoi kyllä mikä lutka sä olet, mutta sähän näytät haluavan, että kaikki nussii sua. Miehet, naiset, ihan ketkä vaan.” Noora jatkaa sormettamista yhä kiihtyvällä tahdilla ja samalla vatkaa toisella kädellä klitorista.

Katja hätkähtää Nooran puheenpartta. Mutta kiihottuu edelleen lisää.

“Et sano mitään?” Noora jatkaa rauhallisesti puhuen ja vetää kättään edestakaisin klitoriksen ympärillä ja toisella kädellään sormet koulussa Katjan sisällä. “Vai onko se se osa sua, joka vielä yrittää teeskennellä ettei tää tapahdu?”

Katja tuntee itsensä ristiriitaiseksi: tämä ei ollut suunnitelma. Eikä silti mikään tunnu yhtä todelliselta kuin tämä hetki. Hän katsoo kiihotuksen lasittamilla silmillään alas omaan kehoonsa, sitten taas Nooraan. Katja laukeaa voimakkaasti valittaen Nooran käsiä vasten. Noora hidastaa vauhtia, muttei lopeta kokonaan vaan jatkaa.

“Noin. Just noin. Sä tiedät kyllä, miten olla hyvä tyttö. Aiotko tulla mulle uudestaan? Sun nätti pillu on ainakin nälkäinen. Hyvän tytön kaunis, märkä pillu”

Katja on aivan äärimmilleen kiihottunut ja hieman epäuskoisena siitä miten tässä näin kävi.

“Sä oot niin märkä, että sun oo turha esittää viatonta enää. Haluatko sä että kaikki täällä olevat panee sua vuorotellen, lupaa kysymättä? Totta kai sä haluat, näkeehän sen,”
Noora nauraa.

”Häpeetkö sä sitä, miten paljon sä sytyt tästä? Sun kiimainen pillu ei häpeä yhtään. Se imee mun sormia, niinkuin ei mitään muuta maailmassa olisikaan. Ihana, kaunis, ja nälkäinen kiimavittu.”

Katja laukeaa uudelleen ja uudelleen Nooran taidokkaiden käsityön ja rivojen puheiden seurauksena. Katja ei ennen uskonut, että sanat voisivat tehdä näin. Että pelkät lauseet – raa’at, suorat, hallitsevat – voisivat mennä suoraan kehoon. Nooran ääni on matala ja rauhallinen, mutta sanat ovat kaikkea muuta kuin viattomia. Ne osuvat kuin sähköiskut.

Hän tuntee, miten lämpö leviää vatsasta alas. Miten hän ja hänen pillunsa sykkii tavalla, jota on vaikea olla huomaamatta. Se nolottaa. Ei niinkään se että se tapahtuu Nooran edessä, vaan omassa mielessä: että joku voi puhua hänelle noin rumasti ja hän – hän ei vain siedä sitä, vaan kiihottuu silmittömästi.

Ajatus siitä, ettei hän hallitse omaa reaktiotaan, saa hänet punastumaan. Joku muu jälleen hallitsee häntä. Mutta juuri se, se hallinnan menetys – tekee siitä vielä kiihottavampaa.

”Hei, kattokaa nyt mikä kiimapillu me tänne saatiin, tästä on iloa meille kaikille pitkäksi aikaa. Kaikki omalla vuorollaan tietysti” Noora kujertelee katsellen ympäri huonetta, saaden useita päitä kääntymään Katjan suuntaan. ”Ei siinä mitään, oot kyllä oikeassa paikassa,” Noora katsoo Katjaa silmiin ja hymyilee lämpimästi mutta myös hieman ivallisesti.

Katja ei tiedä mitä ajatella.

Eliisa nostaa päänsä Saaran rinnoilta kuin hän olisi herännyt transsista. Sekunnin murto-osan ajan Ellisa ihmettelee vaaleita nuppuja, jotka ovat turvonneet ja pystyssä, sitten hän ottaa yhden suuhunsa ja imee sitä. Nänni on kova hänen pehmeää kieltään vasten. Eliisa pyörittelee kierroksia sen ympärillä ennen kuin avaa suunsa ammolleen ja nappaa koko herkun hellästi suuhunsa. Eliisa jatkaa hitaasti vatsan ja navan kautta alaspäin reisien sisäpinnalle.

Vaistomaisesti Saara puristaa reisiään Eliisan kasvojen sivua vasten ja pitää kiinni hänen pehmeistä hiuksistaan työntäen hänen suutaan lähemmäs itseään.
Hänen kehonsa on täysin rento. Hän ei peitä mitään. Hän ei väistä.

Eliisa kumartuu ja suutelee Saaran sisäreittä, häpykumpua ja häpyhuulia. Lyhyt, pehmeä kosketus. Sitten hän jää siihen, poski Saaraa vasten. Toinen käsi piirtää sormillaan hidasta ympyrää Saaran kylkeen. Hän ei kysy, mitä saa tehdä. Hänen ei tarvitse.

Saara nostaa kätensä ja vetää sen läpi Eliisan hiusten. Ei paina, ei vedä – vain tunnustelee, tunnistaa. Katse ei ole ujo, eikä siinä ole kysymystä. Hän tietää, että tämä on hänelle oikein. Että halu ei tarvitse selitystä tai puolustusta.

Eliisa siirtyy alemmas. Hän suutelee Saaran klitorista. Uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Saara huokailee voimakkaasti. Hänen kätensä kulkee samaan aikaan reiden ulkosyrjää pitkin, polven yli, takaisin ylöspäin. Saara hengittää katkonaisesti, mutta ei muuta asentoa. Hän antaa tapahtua – ei passiivisesti, vaan mukana. Läsnä.

Eliisan kieli tuntuu pehmeälle, kostealle ja lämpimälle Saaran herkkää klitorista vasten. Saara henkäisee, nytkähtää ja värisee kuin paristolelu, joka olisi vasta käynnistetty leikkimistä varten. Saara kuulee kyllä vieressä käydyn rivon keskustelun Katjasta, mutta kuulee sen niin kuin se tulisi toisesta ulottuvuudesta. Niin keskittynyt Eliisan kanssa rakasteluun hän on. Ja sitä he tekevät: rakastelevat pehmeästi ja nautinnollisesti. Molemmat tyytyväisenä. Molemmat tyydytettyinä. Toisiinsa kietoutuneina. Kuin rakastavaiset.

Hetken myöhemmin Antti seisoo kauempana huoneen perällä ja katsoo Katjan, Saaran, Nooran ja Eliisan yhteisiä sessioita. Hän ei liiku. Hänen katseensa ei omista, mutta se seuraa tarkasti. Hän näkee tarkasti, mitä on tapahtumassa – ei vain tekoja, vaan dynamiikkaa. Tämä ei ole hänen ohjaamaansa. Tämä on jotakin, joka syntyy, koska hän salli sen – ja koska nämä naiset itse valitsivat toisensa.

Myöhemmin.

Ovi alakäytävään avautuu vaimealla äänellä. Ilma muuttuu ennen kuin ääni ehtii — kuin lämpötilassa olisi jokin lähes huomaamaton muutos.

Ensimmäinen vaikutelma on väistämätön: mies on valtava. Hänen päänsä hipoo kellarin kaarevaa kattoa, hartiat näyttävät siltä kuin ne olisi veistetty suoraan kivestä. Hän ei kuitenkaan kanna itseään niin kuin jotkut isokokoiset miehet — ei näyttäen, vaan säästellen. Hänen olemuksessaan on jotakin syvästi hallittua. Jotakin, joka kertoo tottumuksesta olla tilan painopiste, mutta harvoin sen äänekkäin osa.

Hänen nimensä on Thor(lempinimi Torbjörnistä), eikä se tunnu hetkeäkään liioitellulta.
Hänen ihonsa on kalpea, mutta ei haalea — vain sellainen, joka ei väistä valoa. Vaaleat hiukset on sidottu niskaan, tatuoinnit kulkevat käsivarsista kaulalle asti, kuin viikinkien ylistysruno Valhallaan menneistä sotureista. Hän tuo mukanaan öljyn ja raudan hajua, sellaista mitä syntyy kun joku on rakentanut jotakin oikeasti raskaalla kädellä.

Antti vilkaisee häntä, nyökkää.

“Pyörösalin värähtely ei toimi”, Thor sanoo heti. Ääni ei ole kova, mutta matala. Se ikään kuin täyttää tilan ilman, että kohoaa.

“Värähtely?” Antti kohottaa kulmiaan.

“Kaiku ei kierrä pohjoiskaarella. Oikea rytmi katkeaa. Se häiritsee seremoniassa. Eilen… mä jäin saliin, kun muut olivat lähteneet. Testasin kehän yksin. Kolme rumpua, kolmeen ilmansuuntaan. Kaiku petti.”

Antti nojaa kevyesti pöytään, kuuntelee nyt tarkemmin. “Mitä ehdotat?”

“Puretaan kaari. Uudelleen rakennus. Kivi voi olla väärässä kulmassa. Tai holvin puu vetänyt itsensä ulos muodosta.”

“Se ei ole pieni asia.”

“Ei ole. Siksi mä teen sen yksin. En ota oppilaita mukaan.”

Antti mittaa häntä katseellaan. Ei pelkästään kokoa — sitä ei voi olla huomaamatta — vaan tarkkuutta, syvyyttä, sellaista hiljaista pätevyyttä, jota ei voi opettaa. Vain ansaita.

“Mitä Maija sanoo?” Antti kysyy.

Thor ei epäröi. “Hän ei ymmärrä rakennetta. Hän pyysi nähdä piirustukset viikko sitten. Mutta tämä sali ei ole symboli, se on kone. Jos väärä ihminen koskee siihen, koko järjestys vääristyy.”

Antti nyökkää hitaasti. Hän tietää, ettei Thor puhu pelkästä kivestä.

“Kaksi päivää?” hän kysyy.

“Kolme, jos joudun vaihtamaan alapalkin. Mutta sitten se hengittää taas.”

Antti ei hymyile, mutta hänen äänensä pehmenee. “Tee se. Ja pidä ovi kiinni Maijalta. Tämä on nyt sinun vastuullasi, Thor.”

Thor nyökkää. Hänen varjonsa pyyhkäisee huoneen poikki kun hän kääntyy lähteäkseen. Oven sulkeutuessa Antti jää katsomaan hiljaista salia — ja ajattelee, kuinka harvinaista on löytää sellainen ihminen, joka ei tarvitse johtajuutta näyttääkseen johtavalta.

Aamu kultin tiloissa
Aurinko viipyy verhojen takana. Äänet ovat vaimenneet. Hengitys, kangas, askel. Katja herää yksin, muttei yksinäisenä.

Katja istuu matalalla ikkunalaudalla, jalat paljaina puista lattiaa vasten. Kynttilöiden rippeet ovat palaneet loppuun yön aikana. Hän pitää kädessään kupillista yrttiteetä, jonka joku oli jättänyt höyryämään yöpöydälle. Hän ei ole vielä juonut siitä – hän vain pitää siitä kiinni.

Hänen mielensä käy läpi kaaren.
Puoli vuotta.

Siitä kun hän istui yleisössä ja katsoi lavalle. Siellä Antti puhui – rauhallisesti, terävästi, tavalla joka ärsytti. Ei äänekkyydellään, vaan sillä tavalla, jolla hän tuntui hallitsevan tilan jo ennen kuin avasi suunsa. Katja muistaa puristaneensa käsinojaa. Muistaa olleensa valmis nousemaan ylös ja väittämään vastaan. Hän muistaa tehneensä niin.

Hän muistaa, miten Antti ei hermostunut. Miten tämä katsoi häntä – ei ylimielisesti, vaan tarkasti. Kuin olisi tunnistanut jotain.

Katja: (ääneen, itselleen)
”Mä luulin että halveksuin sitä.” (hiljainen naurahdus)
”Mutta ehkä mä vaan en ollut vielä ymmärtänyt mitä kaipasin.”

Oven takaa kuuluu hiljaisia askelia. Ei varovaisia, vaan tietoisia. Noora astuu sisään, kääriytyneenä pehmeään harmaaseen huopaan, hiukset sotkuisina mutta silmät levollisina.

Noora:
”Et nuku enää.”

Katja:
”En. Liikaa ajatuksia.” (hymyilee)
”Tai ehkä liikaa muutosta.”

Noora istuu hänen viereensä lattialle, kietaisee huovan paremmin ympärilleen.

Noora:
”Ensimmäinen aamu on usein hiljainen. Sitä kuuntelee kaikkea eri tavalla. Jopa itseään.”

Katja ei vastaa heti. Hän ojentaa kupin Nooralle, joka ottaa siitä pienen kulauksen ja palauttaa sen sitten takaisin. Heidän sormensa osuvat yhteen lyhyesti.

Katja:
”Tämä kaikki… Se tuntuu yhtä aikaa oudolta ja väistämättömältä.
Mä olin niin varma, että olin se ihminen, joka ei koskaan luovuta kontrolliaan.
Että valta oli suoja, ei mahdollisuus.”

Noora: (hiljaa, painavasti)
”Sama.
Mutta sitten mä huomasin, että kontrollin luovuttaminen ei ollut heikkoutta.
Se oli valinta. Ja se oli ensimmäinen kerta kun mä tunsin olevani turvassa.”

Katja katsoo häntä pitkään. Nooran äänessä ei ole epävarmuutta – vain rehellisyyttä. Se ei ole tunnustus vaan jaettu muisto.

Katja:
”Sä oot ollut… kauemmin mukana?”

Noora: (nyökkää)
”Noin vuoden. Etenin hitaasti. Aluksi pelotti. Sitten kiehtoi.
Mutta vasta kun tapasin muita… mä tajusin, että tää ei ole vaan Antin rakennelma.
Tää on meidän.”

Katja ei vastaa heti. Hän siirtää katseensa ikkunaan. Uusi valo on kirkkaampi kuin ilta. Hän ei ole enää se nainen paneelikeskustelussa. Hän ei ole enää pelkkä järki tai vastarinta. Hän on kysymys, joka on löytänyt vastauksen – tai ainakin uuden tavan kysyä.

Katja:
”Luulin ensin että tämä on Antin maailma.
Nyt musta tuntuu, että me rakennetaan tätä kaikki yhdessä.
Ja että… ehkä mä haluan siihen enemmän kuin luulinkaan.”

Noora nyökkää. Sitten, hiljaa, hän nojautuu lähemmäs ja painaa otsansa Katjan olkaa vasten – ei romanttisesti, vaan liittolaisena. Katja antaa sen tapahtua.

Noora: (kuiskaus)
”Me ollaan osa toisiamme nyt. Eikä kukaan meistä palaa enää entiseksi.”

Kaupungin äänet jäävät rakenteiden ulkopuolelle. On hiljaista mutta ei tyhjää.
Katja istuu matalalla penkillä suuren ikkunan edessä, kädessään puolityhjä kuppi.
Antti ilmestyy hänen viereensä, kantaa mukanaan toisen kupin. Istuessaan hän ei sano heti mitään.

Antti (katsoo ulos, rauhallisesti):
”Täällä aika ei käyttäydy samalla tavalla kuin muualla.”

Katja (katsoo häntä, sanoo hetken päästä):
”Tai ehkä se vain pysäytetään, kun kaikki on riisuttu.”

Antti (nyökkää kevyesti):
”Riisuminen tekee tilaa.”

Katja:
”Eilisiltana… kun sä puhuit mulle… siinä hetkessä kaikki tuntui kirkkaalta. Jopa se, miten rivosti sä puhut joskus. Mä –”
(pysähtyy hetkeksi, katsoo käsiään)
”… mä todella pidin siitä. Siitä miten selvästi sä otat tilan. Otat mut. Mutta nyt, kun ajattelen sitä uudelleen… niin… mitä sä oikein yrität tehdä? Yritätkö sä murtaa ja muuttaa meitä?”

Antti ei hätkähdä. Hän siemaisee kahvia, katsoo sitten Katjaa suoraan. Hänen katseensa ei ole syyllinen eikä puolusteleva. Se on tutkiva – ja ehkä vähän säälimätön.

Antti (hiljaa):
”Murtaminen kuulostaa väkivaltaiselta. Mä en halua murtaa ketään.
Mä haluan näyttää.”

Katja (terävämmin):
”Näyttää mitä?”

Antti:
”Palan maailmaa, jota useimmat ei tiedä olevan olemassakaan.
Ei roolien, oletusten, häpeän, tai toistuvien ihmissuhdenäytelmien sisällä.
Paikan, jossa keho ja tahto voivat puhua suoraan.”

Katja:
”Miksi sitten se… rajuus? Miksi puhua niin kuin puhut?”

Antti (katse pehmeä, mutta ääni matala ja vakava):
”Koska monet teistä on niin lukossa, Katja. Niin täynnä kieltä, että sanat ei enää riitä.
Jos mä olisin ollut hellä, pyytänyt lupaa joka kosketukselle, sä et olisi koskaan astunut kynnyksen yli.
Mutta kun mä puhuin niin kuin puhuin – sä astuit.”

Katja ei vastaa heti. Hän ei ole loukkaantunut. Hän on ärtynyt siitä, että se on… osuvaa.

Katja (hiljaa):
”Mä en ole varma, olinko valmis siihen kaikkeen.”

Antti (hymyilee kevyesti, mutta ei alentuvasti):
”Et ollut. Kukaan ei ole. Mutta et sä tullut tänne valmiina. Sä tulit, koska kaipasit jotain mitä et osannut nimetä.”

Katja (katsoo häntä, pehmeästi, mutta tarkasti):
”Ja sun rooli on… auttaa meitä löytämään se?”

Antti:
”Ei auttaa. Pakottaa ovi auki.
Ei voi tehdä munakasta särkemättä muutamaa munaa.”

Katja naurahtaa – lyhyesti, kuivasti.

Katja:
”Sä rakastat tuota vertausta.”

Antti:
”Koska se toimii.”

Hetken hiljaisuus. Ikkunan takana jokin varjo liikkuu. Jokin muu jäsenistä, toinen tarina, toinen halu.

Katja (pehmeästi, mutta lujasti):
”Entä jos mä en halua olla kenenkään munakas?”

Antti (nojaa hieman lähemmäs, puhuu hitaasti):
”Sitten mä lakkaan rikkomasta. Mutta siinä tapauksessa en koskaan tarjoa sinulle enää samaa totuutta.”

Katja ei käännä katsettaan pois. Jännite heidän välillä ei ole vihamielinen, mutta terävä.

Katja (melkein kuiskaus):
”Se on se, mikä pelottaa.
Että mä en haluaisi enää mitään vähempää.”