Taidenäyttelyssä

Näyttely avattiin vartti sitten, ja Katja on jo tottuneesti keskustelussa galleristin kanssa. Hänen älykäs, nopea puheensa tekee vaikutuksen – ja juuri hän on pukeutunut siihen hameeseen, jota Antti pyysi. Se näyttää korrektilta vain, jos ei tiedä, ettei sen alla ole mitään. Se tietämättömyyden ja tiedostamisen rajapinta tekee Katjasta sähköä. Pienikin liike, ja salaisuus voi paljastua.

Antti seisoo Katjan takana ja katsoo maalausta. Se on sekava, fragmentaarinen, epäselvä mutta herättää tunteita. Katja sanoo siitä jotakin ääneen, nokkelaa, mutta tarkoituksella hieman provosoivaa.

“Onko tuo suttu oikeasti kerroksellista, vai vaan epävarmuutta joka on maalattu rohkeuden näköiseksi?”

Galleristi:
(naurahtaa)
“Se on yksi tapa tulkita se. Taiteilija itse puhuu ‘kehollisesta impulssista’, mutta minusta siinä on kyllä jotain… epäröivääkin. Hyvä että sen huomaa.”

Antti ei puutu keskusteluun heti. Hän seisoo Katjan takana ja kallistaa hieman päätään. Hänen katseensa viipyy maalauksessa vain hetken — sitten Katjan niskassa. Hän ei kosketa, mutta se ei ole tarpeen. Hän vain on siinä, tarkasti, hallitsevasti.

Antti:
(hiljaa, vain Katjalle)
“Kerrostuminen voi olla tahallista. Varsinkin jos se toimii… hallinnan välineenä.”

Katja ei liiku. Mutta hän tietää, että jokin näkymätön nuotti on viritetty. Hän hymyilee galleristille kohteliaasti ja siirtyy pienellä, hallitulla liikkeellä viereisen teoksen äärelle. Antti seuraa.

Galleristi:
“Pidättekö tästä enemmän? Se on uusimmasta sarjasta — materiaali on palanutta pellavaa, ja pigmenttiä on hierottu pintaan käsin. Todella ruumiillinen prosessi.”

Antti:
(kuin ohimennen)
“Ruumiillinen prosessi vaatii usein… oikeanlaisen rytmin. Ja uskollisuutta intentiolle.”

Katja:
(katsoo teosta, mutta puhuu selvästi muusta)
“Ja eikö se vaadi myös, että alistuu itse prosessille? Silloinkin kun ei vielä tiedä lopputulosta?”

Galleristi:
(kohottaa kulmiaan kiinnostuneena)
“Juuri niin. Se on melkein kuin suhde. Sitä ei voi hallita täysin, mutta voi valita, antautuuko.”

Antti hymähtää pienesti, katsoo suoraan Katjaa. Tämän selkä suoristuu hetkeksi, sitten rentoutuu — kuin olisi hyväksynyt juuri saamansa ohjauksen.

Antti:
“Tai sitten voi opetella pitämään sen hallinnassa. Tarkalla toistolla. Kurinalaisuudella.”

Galleristi ei täysin ymmärrä, mutta nauraa kevyesti.

Galleristi:
“No, kuulostaa siltä että taide puhuttelee teitä molempia… vähän eri tasoilla.”

Katja:
(katse yhä maalauksessa)
“Niin, joskus katsoja ei olekaan se, joka määrittelee mitä tapahtuu. Hän vain luulee niin.”

Pöydän takaa joku kutsuu galleristia, ja tämä poistuu hetkeksi.

Antti astuu nyt lähemmäs. He ovat melkein kiinni toisissaan.

Antti:
(hiljaa)
“Tuollaiset piikit — ne jäävät muistiin. Saatat tuntea niiden seuraukset myöhemmin. Ehkä.”

Katja:
(paljon hiljempaa)
“Ehkä siksi sanoin ne.”

Katseet kohtaavat. Se hetki on molemmille taidetta. Epätäydellistä, mutta tarkoituksellista. Juuri siksi se on niin voimakasta.

Taustalla soi edelleen kevyt jazz, mutta tunnelma tiivistyy uudella tavalla, kun Lauri astelee heidän luokseen kahden kuohuviinilasin kanssa.

Lauri:
“Heippa, löysin sut vihdoin. Täällä on ihan sokkeloinen tila. Tässä sulle.”
(hän ojentaa lasin Katjalle, suukottaa tätä kevyesti poskelle)

Katja:
(ottaa lasin, hieman viiveellä)
“Kiitos. Tässä… keskusteltiin tästä teoksesta.”

Lauri:
“Joo? Mitä mieltä sä oot siitä?”

Katja epäröi hetken. Antti ei sano mitään, mutta hänen läsnäolonsa on yhä siinä — tiivis, painostava kuin näkymätön käsi lanteella.

Katja:
“Kehollinen. Vähän niin kuin joku olisi riisunut kaiken muun ja jättänyt jäljelle vain… hallitun impulssin.”

Lauri nyökkäilee, ei ehkä ymmärrä täysin, mutta pitää sävystä.

Lauri:
“Aika hyvä analyysi. Sä oot kyllä uskomaton välillä. Tässäkin ympäristössä näytät siltä että kuulut enemmän seinälle kuin yleisöön.”

Katja naurahtaa, kallistaa päätään. Antti hymähtää — hitaasti, viivytellen. Hän tarttuu nyt keskusteluun, virallisemmin, julkisesti.

Antti:
“Hän osaa kyllä valita tilansa. Olla osa tilaa, ja silti hallita sitä. Se on harvinainen taito. Vaatii… kurinalaisuutta. Ja oikeanlaista ohjausta.”

Lauri vilkaisee Anttiin, hymyilee ystävällisesti mutta ehkä hieman ihmetellen.

Lauri:
“No, Katja on kyllä siitä harvinainen, että se tietää mitä tekee. Ja saa sen näyttämään vaivattomalta.”

Antti:
“Tai ehkä hän saa sen näyttämään siltä, että se on hänen oma päätöksensä.”

Hiljaisuus. Katja siemaisee kuohuviiniään, katse viipyilee taulussa mutta korvat kuuntelevat vain sanoja. Tämä peli ei ole Lauriin kohdistuva, mutta Lauri seisoo nyt sen keskellä — tietämättömänä.

Lauri:
“Mutta hei — tuolla perällä on joku performanssityyppinen teos. Näytti että siellä tapahtuu jotain livenä. Mennäänkö katsomaan?”

Antti:
“Minä taidan jäädä vielä tähän. Joku tässä teoksessa kutsuu jäämään vähän pidemmäksi aikaa.”

Katja kääntyy Laurin puoleen — ja katsoo samalla Anttia.

Katja:
“Mennään vaan, mutta… minä tulen hetken päästä. Otan vielä pari kuvaa tästä.”

Lauri:
“Selvä. Mä haen meille kaksi paikkaa sieltä videoseinän luota.”

Lauri suukottaa Katjaa ohimolle ja lähtee.

Heti kun hän on kääntynyt selin, Antti laskee katseensa hitaasti Katjan hameeseen. Sanoja ei tarvita.

Antti:
(hiljaa)
“Sanoinhan, että piikit jäävät muistiin. Tulet vielä näkemään, missä sinut ripustetaan.”

Katja hengittää hitaasti sisään. Hänen sormensa puristuvat tiukemmin lasin ympärille.

Katja seisoo hiljaa taulun edessä, kuohuviinilasi melkein tyhjänä, kun hän astuu sisään.

Korkeat korot napauttavat lattiaa vaimeasti. Pitkä, sulava siluetti liikkuu ihmisjoukon halki vaivattomasti, itsevarmasti. Joku mies pysähtyy tuijottamaan. Joku toinen kompastuu, melkein kaataa lasinsa.

Saara.

Satiinikangas liukuu hänen yllään kuin valo vedessä. Punaista, mutta hillittyä. Huomionhakuista, mutta moitteettoman tyylikästä. Katja tunnistaa sen heti — se on se erään italialaisen suunnittelijan malli, jota hän itsekin harkitsi kerran. Ja päätti, ettei ollut tarpeeksi pitkä siihen.

Antti ei hätkähdä. Hän tietää täsmälleen milloin Saara astuu hänen näkökenttäänsä. Hänen hymynsä syvenee juuri ennen kuin hän kääntyy.

Antti:
“Aivan kuin olisit astunut suoraan taulusta. Vaikutat lavastetulta — täydellisellä tavalla.”

Saara:
(naurahtaa)
“Hyvin lavastettu nainen ei tarvitse taustaa. Kiitos, että pyysit mukaan.”

He vaihtavat kevyen poskisuudelman. Katja katsoo kohtauksen syrjästä, lasinsa takaa. Ei mitään, mitä hän voisi moittia. Mutta silti jokin kiristyy hänen pallean alla.

Katja:
(hymyilee ystävällisesti)
“Ihana mekko. Sopii sinulle täydellisesti.”

Saara:
(kohteliaasti, vilkaisee Katjaa ylhäältä alas, arvioiden mutta lämpimästi)
“Kiitos. Mutta sinä kyllä käännät päitä enemmän kuin kukaan täällä. Se on varmaan se yhdistelmä — äly ja vaara.”

Katja:
(hymähtää)
“Tai ehkä vaan aliarviointi. Se on tehokas naamio.”

Antti:
(kevyesti, leikkisästi)
“Joillekin meistä naamiot ovat vain alku — ja joidenkin kohdalla koko esitys.”

Saara:
“Ja te kaksi selvästi tiedätte kumpi on kumpi?”

Katja:
(ottaa vielä siemauksen kuohuvasta)
“Minä epäilen, että te kaksi olette harjoitelleet tätä sanailua jo ennen minua.”

Saara:
“Vai ennen sinua? Entä jos minä tulin jälkeen?”

Katja ei vastaa heti. Antti katsoo heitä molempia, kuin maestro tarkkailemassa kahta soitinta virityksensä alussa.

Antti:
“Ajankohdalla ei ole väliä, kun asetelma toimii.”

Saara:
“Hienosti sanottu. Miellyttävää nähdä, että et ole menettänyt kykyäsi pitää naruja käsissäsi, Antti.”

Katja:
(sävy neutraali, mutta painava)
“Se edellyttää, että narut pysyvät vapaaehtoisesti hänen käsissään.”

Saara:
(nauraa pehmeästi)
“Niinhän kaikki sanoo, aluksi.”

Hetken hiljaisuus. Antti antaa sen jäädä ilmaan, tarkoituksella. Kolme ihmistä, kolme aivan eri jännitettä — ja jokainen aistii ne.

Sitten Katjan puhelin värähtää. Lauri.

Tekstiviesti:
“Tuletko pian? Täällä alkaa kohta joku outo valoshow. Ja sain meille istumapaikat.”

Katja vilkaisee näyttöä ja sitten Anttia. Hän tietää, ettei tämä ole suora lupa poistua. Hän odottaa sen silmäyksen, joka joko päästää tai pidättää.

Antti nostaa kulmiaan kevyesti. Katse kuin huomaamaton keinuva portti — voit mennä. Mutta et ole vielä vapaa.

Katja:
(kääntyy Saaraan)
“Ehkä me jatketaan keskustelua myöhemmin.”

Saara:
“Toivon niin. Sinussa on kiinnostavaa… särmää.”

Katja:
“Hankauspintaa. Sitä sanotaan myös vaaralliseksi.”

Saara:
(silmissä pilke)
“Tai houkuttelevaksi.”

Katja kääntyy ja kävelee poispäin, lasin rippeet yhä kädessään, sydän napakasti lyöden. Mutta hänen lantionsa ei horju. Hän ei tiedä kumpaa tahtoi enemmän — voittaa Saaran vai Antin.

Antin asunto, myöhäinen ilta.

Katja astuu sisään takkinsa riisuen, silmissä vielä hetki päivän valosta. Hänen äänensä on rento mutta varautunut.

Katja:
“Toivottavasti en tullut keskeyttämään mitään.”

Antti ilmestyy eteisestä, silmissään tuttu arvoituksellinen katse. Hänen paitansa on hieman rennosti auki kaulasta. Hän hymyilee.

Antti:
“Tulithan juuri silloin, kun piti. Täällä ollaan jo melkein kaivattu sinua.”

Katja ehtii avata suunsa kysyäkseen, mitä se tarkoittaa — kunnes Saara ilmestyy olohuoneen puolelta. Hänellä on yllään jotain kevyttä ja pehmeää, joka voisi olla Antin kauluspaita tai oma kashmirneule. Ilme on kirkas, mutta tarkkaileva.

Saara:
“Hei, Katja. Kiva nähdä sinua taas. En tiennyt että sinäkin olet tulossa… mutta mukava yllätys.”

Katja nyökkää, hymyilee lyhyesti. Hänen kehonsa jännittyy — ei vihasta, vaan jostain monimutkaisemmasta. Hän vilkaisee Anttia, joka on nyt heidän välissään, mutta ei kenenkään puolella. Tai ehkä molempien.

Katja:
“En tiennyt, että täällä on seuraa.”

Antti:
“En halunnut sulkea pois mahdollisuuksia.”

Saara naurahtaa pehmeästi ja istuutuu sohvalle. Hänen asentonsa on huolettoman avoin — sellaisen naisen, joka tietää, että hänen ei tarvitse kilpailla, jos hän ei halua.

Saara:
“Me puhuttiin äsken siitä yhdestä näyttelyn teoksesta. Siitä, joka oli vain punaisia raitoja valkoisella. Antti sanoi, että se muistutti häntä sinusta.”

Katja:
(hieman skeptisesti)
“Minusta? Miten niin?”

Antti kääntyy katsomaan Katjaa. Hän ei epäröi.

Antti:
“Koska siinä on voimaa, vaikka se ei yritä miellyttää. Se ei selitä itseään. Se vain on. Ja se pakottaa katsojan tuntemaan jotakin, tahtomattaan.”

Katja ei sano mitään hetkeen. Sitten hän kävelee hitaasti lähemmäs, istahtaa sohvan toiseen päähän. Hän on nyt vastapäätä Saaraa, Antti heidän välissään, mutta molempien vaikutuspiirissä.

Katja:
“Haluatko katsojan tuntevan jotakin, vai saada tottelemaan?”

Antti:
“Yksi johtaa toiseen.”

Hiljaisuus, jossa ei ole mitään tyhjää. Saara kallistaa päätään ja katsoo Katjaa kuin arvioisi jotain, ei kilpailijana vaan mahdollisena liittolaisena.

Saara:
“Täällä on vahva virta tänä iltana. Ei tarvitse olla kovin herkkä aistiakseen sen.”

Katja:
(tiivisti)
“Minä tunnen sen.”

Antti ottaa heidän molempien katseen vastaan kuin se kuuluisi hänelle. Hän ei kosketa kumpaakaan, mutta jokainen liike on kuin näkymätön kosketus. Hän nojaa eteenpäin ja ottaa viinilasin pöydältä, mutta pysähtyy hetkeksi.

Antti:
“Jos haluan jotain, minä en pyydä sitä. Minä luon tilan, jossa halu tulee todeksi. Ja te valitsette, astutteko sisään.”

Saara hymyilee, melkein ilkikurisesti.

Saara:
“Luulen, että olen jo astunut.”

Katjan katse käy Antin kädessä, hänen huulissaan — sitten Saaraan. Jokin muuttuu hänen kasvoillaan. Mustasukkaisuus väistyy jonnekin halun ja uhman väliin.

Katja:
“Minä en ole varma, olenko sisällä… vai seuraavaksi ovella.”

Antti:
“Sinä olet siellä missä haluan sinun olevan. Mutta katsotaan, mitä tapahtuu, kun päästän sinut vähän lähemmäs.”

Katja hengittää hitaasti. Saaran sormet leikkivät viinilasin jalalla. Antti seisoo yhä heidän välissään, mutta jännite on alkanut kiertyä kolmen välillä.

Vielä kukaan ei ole koskettanut ketään.

Mutta ilmassa ei ole enää kysymys siitä, tapahtuuko jotain vaan milloin.

Antti rikkoo hiljaisuuden:

”Käykää polvillenne ja riisukaa hitaasti toistenne yläosat.”

Molemmat kaunottaret tekevät työtä käskettyä. Saaran rinnat paljastuvat täydellisiksi, ainakin jos Katjalta kysytään, ovat ne ainoat mahdolliset täydellisen näköiselle naiselle. Katjan rinnat ovat kuppikokoa pienemmät, mutta erittäin kauniit nekin.

”Katja, avaa sepalukseni.”

Katja ojentaa kätensä, vetää vetoketjun auki ja eteen ponnahtaa lähes täydessä mitassa oleva turpea elin. Antti astuu lähemmäs naisten kasvoja. Kulli on nyt aivan Katjan huulten edessä.

”Sanoinko, että saat koskea siihen?” Antti kiusaa ja dominoi tarkoituksella. Katja ei sano sanaakaan, mutta ymmärtää vinkin, että lupaa ei ollut.

”Voit haistaa sitä”. Katja tekee kiihottuneena, mutta silti hiukan vastahakoisesti kuten käsky kävi. Tilanne on kuitenkin Katjan mielestä täysin erilainen, koska Saara on vieressä. Hän ei ole varma pitäisikö tuohon naiseen suhtautua kilpailijana vai rakastajana. Kauneudesta se ei ole kiinni. Hän on hyvin haluttava, mutta kuitenkin sama mustasukkaisuuden pistos ei vielä täysin jätä rauhaan.

”Saanko luvan,” Saara kysyy, ja luvan saatuaan ohjaa peniksen Katjan suuhun. Molemmat naiset katsovat Anttia silmiin, joka saa miehen huokaamaan syvään. Sama ärsytys tuntuu valtaavan Katjan mielen kuin silloin alkuaikoina kun hön tutustui Anttiin ja piti höntä ylimielisenä. Hän luuli jo päässeensä tuosta ärsytyksestä täysin eroon. Mutta nyt sille ei voinut mitään Tuossa tuo mies nyt oli: kahden upean naisen imettävänä sama itsevarma virne kasvoillaan ja kuvitteli saavansa kaiken mitä haluaa. Katja - kulli suussaan - tapitti edelleen Anttia suoraan silmiin. Hänen teki mielensä purra, mutta keskittyi silti tuottamaan nautintoa miehelle, joka omisti hänet. Saara halusi myös imeä Antin seivästä ja ohjeisti Katjaa nuolemaan palleja. Tämä kaikki saa Antin murahtamaan tyytyväisenä. Asiat ovat nyt niin kuin kuuluukin.

Antti (ääni matalana, mutta leikittelevänä):
”Minusta teidän pitäisi suudella.”

Katja hätkähtää, muttei kieltäydy.
Hän katsoo Anttia – oletko tosissasi? – ja sitten Saaraa.
Saaran katse ei painosta. Se vain on siinä, vakaa ja avoin.

Katja (ääni käheä, kuin puolustellen itseään):
”Miksi? Tekeekö se sinulle jotain? Eikö tämä riitä, että me ollaan molemmat tässä polvillaan ja otetaan sulta suihin? Eikö sulle mikään riitä?”

Antti (hymyillen):
”Ei kyse ole minusta. Kyse on siitä, mitä se sinussa avaa.”

Katja hengittää syvään. Hän siirtyy lähemmäs, istuu Saaran viereen.
Hänen kätensä tärisevät hieman – ei pelosta, vaan intensiteetistä.
Saaran sormet koskettavat hänen kättään. Pehmeästi. Kutsuvasti.

Saara (melkein kuiskaus):
”Et ole yksin siinä, mitä tunnet.”

Sitten Katja kallistaa päätään, epäröiden – ja painaa huulensa Saaran huulille.
Se ei ole hyökkäys, eikä pelkkä kokeilu.
Se on tunnustaminen: kyllä, minäkin haluan.

Antti katsoo heitä, liikahtamatta.
Hänen katseessaan ei ole mustasukkaisuutta. Vain omistajuutta. Antti ohjaa naiset makuuhuoneeseen ja seuraa itse perässä.
Saara istuu sängyn reunalle, vetää hiuksia pois kasvoiltaan.
Katja jää hetkeksi seisomaan, ja sitten istahtaa hänen viereensä.

Katja tuntee olonsa alttiiksi. Eikä vain alastomuuden takia. Hän on tässä nyt — taas kerran — tilanteessa, jonka käsikirjoituksen joku muu tuntuu kirjoittaneen hänen puolestaan. Ja silti… hän ei ole väkisin vedetty mukaan. Ei nyt, ei silloinkaan. Hän on tullut.

Ja se ärsyttää.
Hänessä myllertää. Katse Anttiin osuu — mies, joka katsoo heitä rauhallisella, miltei lempeällä hallinnalla. Saara, joka istuu hiljaa, mutta ei ole passiivinen. Hänen läsnäolonsa on… kaunis, mutta myös uhka. Uhka jollekin, mitä Katja ei osaa kunnolla nimetä.

Saara vilkaisee häntä. Katja näkee sen silmäkulmastaan ja kääntyy hitaasti. “Mitä sä mietit?” Saara kysyy. Ääni on pehmeä, mutta ei arka. Pikemminkin utelias — melkein kuin hänellä olisi oikeus kysyä.

Katja vetää henkeä. “Mietin, että Antti saa taas just mitä haluaa.”

Saara ei heti vastaa. Katse siirtyy Anttiin, sitten takaisin Katjaan. “Niin… ehkä saa. Mutta ehkä tämä ei ole vaan hänen tarinansa.”

Katja hymähtää. Hän ei ole varma onko vastaus ärsyttävä vai lohdullinen. “Se on silti vähän raivostuttavaa. Miten joku voi… järjestellä ihmisiä näin?”

Antti ei puutu keskusteluun. Hän seisoo yhä rauhassa, mutta Katja tuntee miehen katseen ihollaan. Siinä on jotain hyväksyvää — ei voitonriemua, vaan tietoisuutta. Hän tietää, missä Katja on — henkisesti, fyysisesti.

Saara siirtää kättään, niin että sormet osuvat Katjan ranteeseen. Kevyt kosketus. Ei kysyvä, ei lupaa anova — vain olemassa. “Mäkin tunsin noin. Aluksi,” hän sanoo hiljaa. “Mutta nyt… mä en ajattele, että hän saa kaiken. Mä ajattelen, että me valitaan, mitä me annetaan.”

Katja katsoo alas, seuraa katseellaan heidän ranteitaan. Hitaasti hän vastaa kosketukseen, siirtäen sormensa Saaran kädenselälle. Hänen katseensa kulkee käsien risteämästä ylös, Saaran kaulalle, poskelle — ja sieltä taas Anttiin.

Antti ei ole liikahtanutkaan, mutta hänen läsnäolonsa tuntuu painavana kuin painovoima.

“Silti,” Katja sanoo, “mä en ole varma, kumpaa mä haluan enemmän – pitää sua loitolla… vai vetää sut lähemmäs.”

Saara ei sano mitään. Hän vain hymyilee, ja nojautuu hieman lähemmäs, niin että heidän otsansa melkein koskettavat. Katjan sydän hakkaa. Se ei ole pelkoa, eikä enää vihaa. Se on jotain muuta. Jotain, mitä hän ei ollut suunnitellut.

Ja Antti seisoo yhä hiljaa — ei omien toiveidensa keskellä, vaan maailman, jota he kolme nyt rakentavat.

Saara asettelee pehmeästi ja rituaalinomaisesti Katjan sängylle polvilleen. Hän painaa kevyesti Katjan yläselästä patjaa vasten ja silittää kevyesti hänen takapuoltaan. Antti astelee lähemmäs. Saara ensin nuolee kostukkeeksi ja ohjaa sitten Antin peniksen Katjan sisään. Katjasta tuntuu, että Saaran naisellisessa huolenpidossa on jotain erityisen kiihottavaa, mutta eri tavalla kuin Antin dominoivassa tyylissä. Antti kiihdyttää vauhtia samalla kun Saara hyväilee kevyesti Katjan klitorista.

”Ah… aiotko nussia meitä molempia?” Katja kysyy nyt jo äänessään paljon enemmän kiimaa kuin mustasukkaisuutta. Antti ei vastaa vaan myhäilee tyytyväisenä tilanteeseen. Omaksi yllätyksekseen Katja on niin kiihottunut, että tuntee orgasmin lähestyvän. Naimisen irstas litinä ja Saaran hellä mutta taitava ja määrätietoinen sormien liike johtaa laukeamiseen, jollaista Katja ei muista ihan heti saaneensa. Katjan kiihkeä huohotus muuttuu täydeksi huudoksi ja hallitsemattomaksi kouristeluksi. Vain Antin ja ja Saaran kädet hillitsevät Katjan levotonta nytkähtelyä. Antti ei kestä Katjan pillun lihasten voimakkaita sykähdyksiä vaan laukeaa syvälle Katjan pillun uumeniin vetäen samalla voimakkaasti käsillään Katjan lanteista päästäkseen vielä syvemmälle. Antti on vähintään yhtä äänekäs kuin Katja ampuessaan siemenensä Katjan sisään.

”Olet niin kaunis kun nautit ja saat orgasmin” Saara kuiskaa Katjan korvaan leveästi hymyillen ja samalla silittäen Katjan hiuksia.

Antti vetää peniksensä ulos Katjan pillusta ja samalla spermavana valuu sängylle.

Mustasukkaisuus on nyt tipotiessään kun Katja ohjaa päättäväisesti Saaran selälleen ja levittää hänen jalkansa. Katja suutelee silmät kiiluen Saaran häpyhuulia ja saa hänet vuorostaan täyttämään huoneen naisellisella voihkinnalla. Katja ei ole ennen nuollut naista. Hän ei ole ennen ollut naisen kanssa.

Se ei ole mikään shokki. Ei mikään suuri kielletty salaisuus. Se on vain tosi asia, hiljainen totuus, joka on aina leijunut jossain taka-alalla. Hän on ajatellut sitä ennenkin — ohimennen, uteliaasti, ehkä jopa kiihottuneesti — mutta se ei ole koskaan tuntunut… mahdolliselta. Tai tarpeelliselta.

Ja nyt se tuntuu molemmalta.

Halu ei ole epämääräistä. Se on läsnä. Se kihelmöi ihon alla, se polttaa katseessa, jonka hän vaihtaa Saaran kanssa. Eikä se tunnu väärältä. Ei oudolta. Vain vieraalta. Kuin kävelisi kohti jotain, jonka tiesi olevan olemassa, mutta jota ei ollut koskaan astunut sisään.

Mutta entä jos en osaa? Entä jos teen jotain väärin? Entä jos minusta näkyy se, että en ole ollut tässä ennen?

Se pelko ei ole järjen asia. Eikä edes häpeän. Se on haavoittuvaisuutta. Tahtoa olla haluttu ja hyväksytty — ilman että näyttää, kuinka epävarma on. Ja silti: halu on niin voimakas, ettei hän voi kääntyä pois.

Katja nuolee Saaran klitorista saaden aikaan voimakkaita valituksen ääniä. Saaran on vaikea uskoa, ettei Katjalla ole kokemusta tällaisesta, fakta jonka hän saa myöhemmin kuulla. Katja nostaa Saaran toisen jalan olalleen ja ohjaa nyt vuorostaan Antin peniksen Saaran sisälle. Katja katsoo Saaraa syvälle silmiin, hieroo toisella kädellä hänen täydellisiä rintojaan ja toisella painaa häpykummun kohdalta. Saara voihkii kiihtyvästi ja voimakkaasti. Hänen äänensä on feminiininen ja pehmeän tyttömäinen - Antin ja Katjan mielestä äärettömän kiihottava. Katjan tekee mieli suudella tuon äänen lähdettä: pehmeitä, täyteläisiä huulia. Katja ei enää epäröi.

Hän tietää mitä haluaa, ja juuri nyt se on Saaran huulet, läheisyys, se hengityksen rytmi joka kulkee heidän välillään. Katseet eivät enää kysy lupaa – ne tunnistavat. Ja kun Katja kallistaa päätään hieman ja sulkee välimatkan, se tapahtuu täysin luonnollisesti. Välttämättä.

Saaran huulet tuntuvat pehmeiltä, mutta suudelma ei ole pehmeä. Se on täsmällinen, haluava. He hengittävät samaan tahtiin, huulet liikkuvat yhteen kuin ne olisi suunniteltu kohtaamaan.

Katja vie toisen kätensä Saaran poskelle, sormet liukuvat leukalinjaa pitkin korvan taakse. Saara vastaa suudelmaan, eikä siinä ole enää mitään varovaista. Se ei ole hetken herkkä kokeilu, vaan liike, johon molemmat ovat jo syvällä sitoutuneet.

Heidän vartalonsa painautuvat toisiaan vasten, iho ihoa vasten. Katja tuntee Saaran lämmön, hänen muotonsa, sen miten toisen keho vastaanottaa hänet kuin olisi odottanut tätä hetkeä jo pitkään.

”Olet kaunein nainen, jonka olen koskaan nähnyt,” Katja kuiskaa Saaran korvaan hieroen hänen klitoristaan. Saara vikisee nyt tuntien lähestyvän orgasmin. Antti liikkuu rytmikkäästi Saaran sisällä. Hän tarttuu Katjaa hiuksista ja vetää hänet lähemmäs katsomaan kliimaksin hetkeä. Makuuhuone on tulvillaan puhdasta kiimaa. Tuo kiima kiiltää kaikkien kolmen silmissä. Sisimmässään Antti tuntee outoa tyyneyttä. Ei voitonriemua. Ei vallan tunnetta, vaikka hän tietää katsovansa näkyä, jota monet pitäisivät hallinnan huipentumana: kaksi kaunista naista, joista toinen vielä hetki sitten kamppaili epävarmuuden ja kilpailun välillä, nyt toisen huulilla, vapaaehtoisesti, halusta. Hänen silmiensä edessä.

Mutta se, mikä Anttia liikuttaa, on jotain hiljaisempaa. Hän näkee Katjan kasvoilla muutoksen, lähes näkymättömän – ei vain halun, vaan avautumisen. Katja ei pelaa nyt hänen peliään, ei yritä hallita vaikutelmaa tai testata, onko hän turvassa. Hän antaa. Ja se on Antista kauneinta, mitä ihmisessä voi nähdä: hetki, jolloin joku lakkaa pitelemästä itseään kasassa. Saara laukeaa kauniisti valittaen. Antti tulee jo toistamiseen. Tällä kertaa Saaran sisälle, häpyhuulille, häpykummulle ja Katjan suuhun. Saara vetää Katjan päättäväisesti lähemmäs suudelmaan, jossa sperma vaihtaa suusta suuhun. Molemmat naiset katsovat Anttia kiusoitellen ja leikitellen. Antin mielestä naisten vetovoima on jotain käsittämättömän lumoavaa, seksikästä ja irstasta.

Aamulla
Katja, Antti ja Saara istuivat rauhallisella aamupalapöydällä. Auringonsäteet siivilöityivät verhojen läpi ja täyttivät huoneen pehmeällä valolla. Kolmikon välille oli laskeutunut hiljainen, mutta latautunut tunnelma – jokaisella oli omat ajatuksensa, ja silti he olivat yhdessä.

Antti katsoi Katjaa, ja hänen katseessaan oli se tuttu omistava lempeys, joka sai Katjan suupielet kohoamaan hiukan, vaikka hän yritti näyttää rauhalliselta.

Yhtäkkiä puhelin soi. Katja vilkaisi näyttöä, ja näki Laurin nimen. Hengitys hieman tiivistyi.

Katja (hiljaa):
— Laurin puhelu…

Saara hymyili rauhallisesti, ei lainkaan mustasukkaisena, vaan pikemminkin kiinnostuneena. Antti puolestaan nyökkäsi hiukan Katjalle.

Antti (matalalla äänellä):
— Vastaa, olen tässä.

Katja otti puhelun vastaan, ääni vielä hieman varautunut.

Katja (puhelimeen):
— Hei, Lauri. Nyt aamupalaa täällä…

Laurin ääni kantautui kaiuttimesta:
— Hei, mä ajattelin vaan nähdä, miten sun päivä alkaa. Kaipaan sua.

Katja vilkaisi nopeasti Anttia ja Saaraa, jotka molemmat katselivat häntä rauhallisin, mutta tarkoin seuraavin katsein.

Katja (hymyillen hieman ujosti):
— Mä olen täällä, mutta asiat on vähän monimutkaisia tällä hetkellä.

Antti (kevyesti hyväillen Katjan kättä):
— Kaikki on kuten pitää, Lauri. Katja on meidän kanssa, ja me pidämme hänestä huolta.

Saara lisäsi lempeästi, mutta määrätietoisesti:
— Me kaikki yhdessä.

Katja tunsi poskiensa lämmenneen, mutta myös jotain syvempää rauhaa ja voimaa. Hän nyökkäsi varovasti puhelimessa.

Katja (pehmeästi):
— Kiitos, että soitat. Puhutaan myöhemmin, jooko?

Laurin ääni:
— Joo, odotan sitä. Jutellaan myöhemmin.

Puhelu loppui. Katja laski puhelimen pöydälle, katsoi Anttia ja Saaraa.

Katja (hiljaisesti):
— Tämä on vaikeaa, mutta… en halua valita.

Antti hymyili pehmeästi, Saara nojautui vähän lähemmäs.

Antti:
— Meillä on omat sääntömme, Katja. Ja sinä olet vapaa niissä. Mutta muista, kuka pitää huolen, kuka kantaa vastuun.

Saara:
— Ja se on meidän kolmen välillä, ilman ulkopuolisia häiriöitä.

Katja hengitti syvään, tuntien voimakkaan yhteyden.

Katja:
— Olen tässä. Ja tämä on juuri nyt minun paikka.

Kolmikon katseet kohtasivat. Sanat eivät olleet tarpeen — he tiesivät, että luottamus ja suostumus olivat kaiken ytimessä, vaikka maailma ympärillä olisi kuinka monimutkainen.

Auringonsäteet lankeavat laiskasti keittiön pöydälle, jossa murustunut croissant kertoo jo syödystä aamiaisesta. Katja nojaa kyynärpäillään pöytään, huulet kiinni kahvikupin reunassa, ja vilkaisee silloin tällöin Anttia, joka seisoo ikkunan ääressä avaamassa ikkunaa raolleen.

Saara laskee veitsen lautaselleen ja nousee pöydästä.

Saara
(venytellen)
“Mun laukku jäi jonnekin… ehkä makuuhuoneeseen. Käyn katsomassa.”

Antti
(kevyesti, olkansa yli)
“Jos näet samalla sen mustan vyön, se taisi päätyä johonkin luovaan paikkaan.”

Katja
(hymähtää)
“Luovuus oli kyllä sana, joka tuli mieleen viime yönä…”

Saara
(suunpieli nykien)
“Katson löytyykö se inspiraation lähdekin samalla.”

Hän katoaa hämärälle käytävälle. Antin makuuhuoneessa on vielä yön lämpöä. Lakanat rypistyneet, toinen tyyny lattialla. Saara astelee hiljaa, noukkii laukun ikkunalaudalta ja kääntyy jo lähteäkseen – kun katse osuu kirjoituspöydän vieressä lojuvaan, puoliksi suljettuun kirjekuoreen.

Valkoinen, kulmistaan nuhjaantunut. Ei osoitetta. Mutta sen päällä jokin tutunoloinen symboli, huolellisesti mustalla musteella piirretty – kolmen kehän rykelmä, joiden keskelle piirtyy suljettu silmä. Tatuointi? Leima?

Hänen selkänsä suoristuu vaistomaisesti.

Ja sitten, aivan kuin jokin vetäisi katsetta alemmas, hän huomaa sen. Sängyn alla, hieman sisempänä. Pienen mustan laatikon. Lukollinen, metallinen, matta ja kulmistaan kulunut. Ei vahingossa jäänyt, ei unohtunut. Kätketty.

Hetki pitenee. Käsi pysyy poissa laatikosta, mutta katse ei.

Kaksi asiaa, molemmat piilotettuja. Molemmat huolellisesti jätettyjä. Ei sattumaa.

Saara seisoo hiljaa sängyn vieressä. Hänen sormensa hipaisevat symbolilla merkittyä kirjekuorta. Hän ei avaa sitä. Ei vielä.

Ehkä Antti ei olekaan ollut aivan avoin kaikesta.