Hiljainen ilta. Yhteinen koti.

Olohuoneessa on pehmeä valaistus. Kirjat, viltti, puoliksi juodut teekupit. Katja ja Lauri makaavat sohvalla, heidän jalkansa lomittain, Laurin käsi Katjan lantiolla. Ulkona sataa. Katja kuuntelee ääntä – se osuu ikkunaan tasaisesti, kuin sydämenlyönti.

Laurin hengitys on syvää ja rauhallista. Hän kääntyy kyljelleen ja katsoo Katjaa lempeästi. Hän koskettaa Katjan poskea. Katja sulkee silmänsä hetkeksi ja painaa otsansa hänen rintaansa vasten.

Lauri (hiljaa):
”Sä oot ollut tänään poissa. Mielessäsi jossain.
Onko kaikki okei?”

Katja (avaten silmänsä, hymähtäen pehmeästi):
”Kaikki on hyvin. Mä vaan… mietin asioita. Tiedäthän. Tavallisia.
Työjuttuja.”

Lauri ei sano heti mitään. Hän vain silittää Katjan hiuksia, hyväilee hänen päätään. Katja tuntee sormien tutun rytmin, kuin turvallisen kaavan. Se on rakastavaa. Hellää. Turvallista.

Liian turvallista?

Katja (hiljaa, melkein itselleen):
”Tämä on kaunista, eikö olekin?”

Lauri:
”On. Sä olet kaunis.”

Katja hymyilee ja siirtyy lähemmäs. He suutelevat. Suudelma on lämmin, rakastava, tuttu. Kun Lauri vetää hänet syliinsä ja liu’uttaa kätensä hänen selkäänsä pitkin, Katja vastaa. Hänen kehonsa tekee kaiken oikein. Mutta jokin sisällä ei liiku.

He rakastelevat hitaasti. Pehmeästi. Kuin tanssi, jonka he osaavat ulkoa. Lauri katsoo häntä silmiin, kuiskaa hänen nimeään ja kysyy onko kaikki hyvin. Katja pitää häntä käsivarsillaan, antaa kaiken mitä osaa antaa.

Mutta jokin jää antamatta. Ja jokin jää saamatta.

Kun Lauri nukahtaa myöhemmin, Katja jää selälleen makaamaan. Katto näyttää etäiseltä. Sade jatkuu.

Katjan ajatukset:
Miksi kaipaan jotain muuta, kun minulla on kaikki tämä?
Rakkautta, turvaa, toistoa… ehkä juuri sitä.
Ehkä kaipaan, että joku näkisi minussa jotain vaarallisempaa.
Tai veisi minut sinne, missä en itse uskalla olla itselleni rehellinen.

Hän kääntyy katsomaan Lauria. Hän rakastaa tätä. Aidosti. Syvästi.

Keskipäivä.

Katja oli “unohtanut” koneensa Antin luokse edellisen päivän työpajan jälkeen. Tai niin hän oli ainakin selittänyt Laurille, kun tämä oli ihmetellyt miksei Katja ollutkaan palannut lounaalle, kuten oli ollut puhe.

“Antilla on se mun muistitikku,” Katja oli sanonut kevyesti. “Ja koneenkin unohdin sinne, oon nyt täällä pari tuntia viimeistelemässä juttuja. Mä tuun kyllä myöhemmin, en katoa.”

Lauri oli naurahtanut. Hän luotti – ehkä liikaakin.

Mutta nyt, kesken päivän, Katja makasi Antin sängyllä. Hänen paitansa oli puoliksi auki, hiukset olivat hieman sekaisin. Hän hengitti pinnallisesti, iho punoitti vielä. Antti seisoi sängyn vieressä, kädessään vesilasi, jonka hän laski yöpöydälle, katsellen samalla Katjaa kuin olisi arvioinut maisemaa, joka oli juuri tullut hänen omakseen.

Katjan puhelin värähti. Näytössä vilkkui: Lauri soittaa (videopuhelu).

Katjan vartalo jännittyi silmin nähden. Hän kohottautui istumaan, mutta ei vielä tehnyt mitään. Häpeä iski kipeästi vatsanpohjaan.

Antti otti puhelimen ennen häntä. Hän katsoi ruutua, sitten Katjaa.
“Tällä kertaa ei valehdella. Vastaa.”

“Antti, ei—”

Mutta Antti oli jo painanut vastaa-nappia ja ojentanut puhelimen Katjalle.

“Hei rakas,” Laurin ääni kantautui kamerasta iloisena. Hän oli selvästi ulkona, ehkä lounaalla. Aurinko siivilöityi hänen hiuksiinsa. “Ajattelin yllättää, sanoit että sulla on tauko just tähän aikaan.”

Katja kohotti puhelimen kasvojensa eteen. Hän hymyili, mutta se oli väkinäisen levollinen.
“Hei. No olipas yllätys. Mä oon… vielä täällä Antilla, muistitikun kanssa oli jotain häikkää.”

Laurin ilme ei muuttunut.
“No ei se mitään. Mä vaan halusin nähdä sut. Sun ääni piristää mua.”

Katja yritti hymyillä. Samalla hetkellä Antti istui hänen viereensä, aivan hiljaa, ja laski kätensä hänen reidelleen.

Katja ei katsonut häneen, mutta hänen kehonsa jännittyi pienesti. Antti liu’utti kättään hitaasti ylös reittä pitkin, kunnes oli juuri sen verran vaarallisilla rajoilla, että Katja henkäisi lähes ääneti.

“Missä vaiheessa oot työn kanssa?” Lauri jatkoi, huolettomana.
“Niin, onko Antista ollut apua?”

Antti painoi sormen Katjan nivusen reunalle, levitti jalkoja väkisin ja pysähtyi siihen. Katja puri huultaan.
“On… joo. Se auttoi kyllä… enemmänkin kuin osasin odottaa.”

Antti painoi varovasti kielen Katjan häpyhuulille– ja tunsi välittömästi lämmön ja kosteuden.

Hän kuiskasi Katjalle, aivan niin hiljaa että vain tämä kuuli:
“Sano, että kaipasit häntä.”

Katja nielaisi. Syyllisyys poltti, mutta Antin kieli liikkui kevyesti hänen herkällä alueella ja häntä kiihotti.

“Mulla… on ollut vähän ikävä,” Katja sanoi lopulta, katse Laurin silmissä, vaikka hänen sisimpänsä oli toisessa maailmassa.

Laurin kasvoilla kävi lämmin reaktio.
“Mullakin sua. Hei, mun pitää mennä, mutta nähdään tänään. Oot ihana.”

Puhelu päättyi.

Hetkeksi Katja jäi istumaan hiljaa, puhelin kädessään. Hengitys kävi vielä raskaana.

Antti katsoi häntä.
“Sä olit sen oma tyttöystävä vielä äsken. Ja silti sä kastuit mulle, niin että sormet liukui läpi kuin öljyyn upottais.”

Katja ei sanonut mitään. Katse painui alas.

Antti kumartui hänen ylleen, veti hänet hitaasti sängylle takaisin ja kuiskasi:
“Se ei tee susta huonompaa. Se tekee susta minun. Koska kukaan muu ei saa sinua tällä tavalla. Ei näin kokonaan.”

Ja taas Katja ei vastustanut.

Ravintola, neljän hengen pöytä, pehmeä iltavalo.
Katja istuu Laurin vieressä, vastapäätä Anttia. Antin seuralaisella Saaralla on viinilasi kädessään, hän istuu Antin oikealla puolella.

Lauri
(puhuu samalla kun taittelee ruokalistaa)
“En muista koska viimeksi oltaisiin oltu näin… siististi pukeutuneita yhtä aikaa.”

Katja
(hymyää vinosti)
“No, kai se joskus pitää. Ravintola, oikeat ruokailuvälineet ja kaikki.”

Antti
(naurahtaa matalasti)
“Onhan se välillä virkistävää. Usein keskustelut tapahtuvat nykyään Zoomissa tai sähköpostiketjuissa. Harvoin kukaan edes istuu kunnolla alas.”

Saara
“Tai jos istuu, niin kaikki vilkuilee puhelintaan. Täällä melkein tuntuu kuin olisi aikakoneessa. Kynttilät ja kangasservetit.”

Katja
“Ja ruoka, jota ei tuotu pahvilaatikossa kotiovelle.”

Lauri
“Okei, nyt kuulostaa siltä että me kaikki tarvittiin tämä. Sosiaalinen jälleensyntymä.”

Saara
(nojaa hieman pöytään, viinilasi käsissä)
“Mun työpäivät on välillä pelkkää taistelua tilan ja budjetin välillä. Kerran asiakas sanoi haluavansa ’katedraalin tunnelmaa’, mutta antoi kaksi viikkoa ja kolme tonnia budjetiksi.”

Antin deitti Saara on sellainen nainen, joka jää mieleen hiljaisesti. Hän ei pyri olemaan huomion keskipiste, mutta usein huomio silti kääntyy häneen – ei pelkästään ulkonäön, vaan läsnäolon vuoksi. Hänessä on levollinen itsevarmuus, joka ei perustu esittämiseen vaan siihen, että hän tietää paikkansa maailmassa. Hän ei pelkää hiljaisuutta, vaan käyttää sitä harkiten, kuin arkkitehti, joka jättää tyhjän tilan puhuttamaan. Hänellä on sirot, mutta selvästi vahvat piirteet: korkeat poskipäät, tarkasti piirtyvä leukalinja, ja huulet, jotka eivät ole erityisen täyteläiset, mutta joissa on hillitty kauneus, jonka huomaa vasta toisella tai kolmannella katsomalla. Meikki on huomaamaton, melkein kuin hän ei käyttäisi sitä lainkaan, vaikka huolellisuus paljastuu sävytetyssä huulivoiteessa ja siististi siistityissä kulmissa. Saaran olemuksessa yhdistyy arkkitehdin tarkkuus ja vaivaton naisellisuus. Katse on terävä ja havainnoiva, kuin hän näkisi tilan muodot ja dynamiikat ihmisissäkin. Hänen silmänsä ovat vaaleanvihreät, ja niiden rauhallinen intensiteetti paljastaa, että hän miettii usein enemmän kuin sanoo.

Antti
“Arkkitehtuuri on varmaan ainut ala, jossa ihmiset haluavat suurta näkyvyyttä ja pienen jalanjäljen – samaan aikaan.”

Saara
(nauraa)
“Ja samaan aikaan pitää olla vastuullinen, esteetön, ajaton ja inspiroiva. Ilman että kukaan oikeasti osaa sanoa mitä niillä tarkoittaa.”

Katja
“Kuulostaa vähän kirjoittamiselta.”

Antti
(katse viipyy Katjassa aavistuksen liian pitkään)
“Niin. Ja joskus arkkitehtuuri ja kirjoittaminen lähentyvät toisiaan – rakennetaan näkymättömiä tiloja, joihin toiset astuvat sisään.”

Lauri
(kohottaa kulmiaan, leikkisästi)
“Nyt kuulostaa jo siltä, että kohta joku lainaa Foucault’ta.”

Katja
“Älä provosoi. Se voi oikeasti tapahtua.”

Saara
(naurahtaa)
“Jos niin käy, lupaan kävellä ulos.”

Antti
“Hyvä arkkitehti tietää milloin poistua tilasta.”

Lauri
“Tai ainakin missä ovet ovat.”

(Hetkellinen hiljaisuus. Katja ottaa siemauksen viinistään. Antti katsoo hetken hänen kättään lasilla – aivan lyhyesti. Katja ei vastaa katseeseen, mutta hymyilee itsekseen.)

Katja
“Mutta ihan totta – tämä on ollut mukavaa. Olen iloinen että tulin.”

Saara
(minimalistinen hymy, vilkaisee Anttia)
“Niin minäkin. On harvinaista, että keskustelu pysyy kevyenä mutta ei tyhmänä.”

Lauri
“Se on kyllä harvinaista. Useimmiten keveys on yhtä kuin sisältövaje.”

Antti
“Tai sitten kyse on vain rytmistä. Hyvä keskustelu hengittää.”

Katja
(katse osuu Anttiin nopeasti, kuin nykäyksellä)
“Aivan niin.

Saara
(nojaa kevyesti kyynärpäillään pöytään)
“Te tiedättekö muuten paljon kaupunkisuunnittelusta? Mä vietin viime viikolla kolme päivää vääntäen erään kunnan virkamiehen kanssa siitä, saako uuden päiväkodin pihaan rakentaa ‘liikaa varjoa’.”

Katja
(naurattaa häntä heti)
“Anteeksi mitä?”

Saara
“Siis varjoa. Se tarkoitti käytännössä sitä, että rakennus olisi hänen mielestään liian korkea ja piha jäisi liian pitkään ilman suoraa auringonvaloa.”

Lauri
“Ehkä se virkamies oli kasvi?”

Antti
“Tai aurinkopaneeli.”

Saara
(virnistää)
“Tai sitten se oli vain joku, joka halusi kieltää koko projektin mutta ei saanut suoraa käskyä ylhäältä. Niinpä me käytiin sitten valo-simulointeja läpi ja piirrettiin kalvoja, joissa näkyi missä varjot liikkuu eri kellonaikoina.”

Katja
“Kuulostaa tosi… konkreettiselta, mutta samalla ihan absurdilta. Niin kuin yrittäisi suunnitella säätä.”

Saara
“Just niin. Mutta se on sitä arkea. Puolet ajasta piirrän, puolet ajasta neuvottelen. Ja sitten loput mietin miten säästää rahaa purkamatta kaikkea kaunista pois.”

Antti
“Kompromissien estetiikkaa.”

Saara
(kohottaa lasiaan)
“Nimenomaan. Tervetuloa todellisuuteen.”

Lauri
(katsellen ympärilleen ravintolassa)
“Rakennatko sä muuten koteja vai julkisia tiloja?”

Saara
“Enimmäkseen julkisia. Kouluja, kirjastoja, joskus pienempiä kulttuurikeskuksia. Kotiarkkitehtuuri on oma maailmansa. Ja täynnä… tunteita.”

Katja
“Tarkoitatko asiakkaiden tunteita vai omiako?”

Saara
“Hyvä kysymys. Molempia. Mutta erityisesti sitä, että jokaisella on käsitys siitä miltä kodin pitäisi tuntua. Ja ne käsitykset on täynnä perintöä, kulttuuria, somea, lapsuuden muistoja, joskus traumoja. Siinä missä koulun voi suunnitella toimivaksi, koti halutaan suunnitella täydelliseksi.”

Katja
“Ja täydellisyys on…?”

Saara
“Yksilöllinen illuusio. Se muuttuu koko ajan. Ja silti kaikki haluaa sen.”

Antti
(hieman viivästetty vastaus, rauhallisesti)
“Aika hyvä kuvaus myös ihmismielestä.”

(Hetkeksi tulee hiljaisuus. Katja vilkaisee Anttia nopeasti. Saara huomaa, mutta ei sano mitään. Hän vain siirtää katseensa lasiinsa.)

Lauri
(pureksii leipää, puhuu suupieli nykien)
“Tämä keskustelu ei ollut yhtään sitä mitä odotin, mutta en valita.”

Katja
“Hauskaa, miten tiloista puhuessa päätyy aina johonkin eksistentiaaliseen.”

Saara
“Ne liittyy toisiinsa enemmän kuin moni tajuaa. Ihmiset rakentaa tiloja ja tilat rakentaa ihmisiä. Meidän koko arki on muotoiltu jonkun toisen ajatuksista – mihin istut, mitä näet ikkunasta, kuinka lähellä olet toista ihmistä. Kaikki on valittu tai jätetty valitsematta.”

Antti
“Ja sieltä löytyy myös valta.”

Katja
(ottaa pienen kulauksen viinistä, katse osuu hetkeksi Anttiin)
“Jotkut vain osaavat käyttää sitä enemmän kuin toiset.”

Antti
”En tiedä siitä, mutta mun rakko on ottamassa vallan minusta. Vessat tais olla tuolla perällä. Käyn piipahtamassa”.

Katja
”Mulla on sama vika. Oota tuun samaa matkaa.”

Antti ja Katja poistuvat.

Antti vetää Katjan viereiseen siivouskomeroon. Ja käskee polvistumaan. Sepalus auki ja lähes täydessä valmiudessa oleva kulli ponnahtaa vasten Katjan meikattuja kasvoja. Katja imee ja nuolee halukkaasti ja ilman estoja, kiitollisena siitä, että saa olla tässä Antin kanssa. Pitkään ei tarvitse ottaa suihin, koska Antti kuulostaa olevan lähellä laukeamista. Vielä kevyt ote palleista maalatuilla kynsillä samalla kuin toisella ködellä runkkaa kyrpää, jonka terska on suussa. Antin korahdellessa spermansa Katjan suuhun, katsekontakti ei katkea missään vaiheessa, edes silloin - erityisesti silloin - kun Katja nielee joka pisaran. Onhan tärkeää olla siisti, kun ollaan kerran siivouskomerossa. Vielä viimeinen suudelma ja sitten takaisin tuplatreffien pariin.

”Ennen kuin mennään takaisin, niin laita tämä sisääsi.” Antti roikottaa vaaleanpunaista kiekuraa, joka on toisesta päästä pienen munan muotoinen ja toisessa päässä on eräänlainen häntä.

”Lovense lush 3 -malli. Tämä on kuuliaisuustesti. Minä ohjailen sinua lopun treffien ajan. Laita tämä sisääsi, onko selvä?”

Katja nyökkää kasvoillaan ilme jännittyneisyyttä, kiihotusta ja häpeää.

Saara: “…me katsottiin yhtä kolmion puolikuntoista töölöläistä, ja siinäkin pyydettiin yli seitsemänsataa tonnia. Siis oikeasti?”

Lauri: “Se on ihan hullua. Ja sitten kun kysyy yhtiövastiketta, myyjä ei edes tiedä onko tulossa putkiremontti vai ei. Klassikko.”

Katja nauraa mukana. Hänen kehonsa on ryhdikäs, kädet sirosti viinilasin varrella, katse kirkas ja kiinnostunut. Mutta hänen alapäässä värisee hienovaraisesti — ja vain yhdestä syystä.

Antti ei ole katsonut Katjaan suoraan yli kymmeneen minuuttiin. Hän nojaa taaksepäin, puhelin pöydällä puolittain piilossa. Sormi lepää näytöllä. Hän tietää täsmälleen, mitä tekee.

Hän vilkaisee näyttöä.

(taso 1 – värinä käynnistyy)

Katjan selkä suoristuu huomaamattomasti. Hänen silmissään välähtää jokin pieni epärytminen nykäys, joka katoaa saman tien.

Katja: “…niin, ja sitten ne väittää että ‘kaksi huonetta ja keittiö’ olisi avara. Miten niin avara? Siellä ei mahdu edes kääntymään ilman että törmää seiniin.”

Saara: “Haha, aivan! Siinä on kyllä yksi kiinteistövälittäjien supervoima. Kääntää 38 neliötä ‘inspiroivaksi loft-tyyliseksi ratkaisuksi.’”

Antti: (hymyilee Katjan suuntaan, kuin ohimennen) “Mutta eikö neliömäärä ole suhteellista, jos tietää täsmälleen, mitä tilassa haluaa tehdä?”

Katja tajuaa sävyn heti. Hänen poskensa punertuvat kevyesti, mutta hän nauraa mukana. Lauri ei huomaa mitään — hän keskittyy puhumaan tonttimaasta ja korjauskustannuksista.

(taso 2 – värinä syvenee hetkeksi)

Katjan reidet painuvat huomaamatta tiiviimmin yhteen. Hän hengittää hieman syvempään, mutta pitää kasvonsa rentoina. Antin katse käy taas nopeasti puhelimessa — pieni liike, joka jää muilta huomaamatta.

Katja: (hymyillen, mutta silmissä kiilto) “Toisaalta… joskus pienikin tila voi yllättää, kunhan se on oikeassa käytössä.”

Antti kallistaa päätään hieman. Palkitsevasti. Katja tietää osuneensa. Se katse kertoo kaiken — ja samalla antaa hänelle syvemmän värinän.

(taso 3 – lyhyt impulssi, sitten pois)

Katja siemaisee viiniään hitaasti. Hän on aivan kuin kuka tahansa muu nainen pöydässä — paitsi että hänen sisällään humisee jatkuva sähköinen muistutus siitä, että hän ei ole täällä omillaan.

Saara: “Mutta siis oikeasti — sun puku on upea, Katja. Ihan kuin suoraan jostain muotinäytöksestä.”

Katja: (hymyilee hillitysti) “Kiitos. Se valittiin huolella.”

Antti: (pehmeästi, puoliääneen) “Hyvin valittu. Korostaa kaiken oikean.”

Katjan katse käy hänessä nopeasti. Hän yrittää piilottaa henkäyksen naurahdukseen samalla kun puree punaista ja turvonnutta alahuultaan tahattoman seksikkäästi.

Lauri: “Hei, pitäisikö meidän siirtyä vielä johonkin yömyssylle? Mun tekee mieli negronia.”

Antti vilkaisee Katjaa. Näkee hienoisen hien hänen ohimollaan, jännittyneen mutta alistuvan kehon.

Antti: “Minä jään kyllä mieluummin vielä hetkeksi tähän. Viihtyisä pöytä, hyvä seura.”

Katja ei sano mitään. Hän ei tarvitse sanoja juuri nyt.

Kolme kuukautta myöhemmin…

Tilaisuus – Katjan säteily

Salin valaistus on pehmeä, mutta silti jokin Katjassa saa valon keskittymään häneen. Ei siksi, että hän tekisi itsestään numeron — vaan siksi, että hänen olemuksensa pakottaa huomiota. Tummanvihreä, selästä avoin mekko korostaa hänen siroa mutta jäntevää vartaloaan. Hiukset on kammattu kevyelle laineelle, huulilla hentoa kiiltoa. Hän ei kanna itseään kuin kaunotarta, mutta jokainen katse salissa tuntuu silti jäävän häneen jumiin.

Keskustelu hänen ympärillään ei ole enää pelkkää puhetta.

”Sinä olet… sanoinkuvaamattoman kaunis,” sanoo eräs nuori yrittäjä melkein hengästyneenä, unohtaen hetkeksi mitä oli kysymässä.

Katja hymyilee kohteliaasti, ei säikähdä eikä innostu.
”Kiitos,” hän sanoo, eikä lisää mitään. Hän ei tarvitse muuta.

Toinen, harmaantunut hallitusammattilainen liittyy ryhmään ja vilkaisee Katjaa ensin pitkään, sitten kääntyy toisen miehen puoleen ja sanoo puoliääneen:
”Hän näyttää siltä kuin kuuluisi elokuvaan, ei paneelikeskusteluun.”

”Tai molempiin,” toinen vastaa.

Katja huomaa kommentin, muttei reagoi. Hän ottaa vesilasin tarjoilijalta, ojentaa kiitokseksi hymyilyn, joka saa tarjoilijan posket punehtumaan.

”Tiedän ettei ulkonäkö saisi olla aihe, mutta…”
Nuori nainen, ehkä viestinnän opiskelija, sanoo hieman ujosti.
”… sinä olet aidosti — henkeäsalpaava. Sellainen, joka saa meidät muut näyttämään kuvauksilta valvomattomista öistä.”

”Minäkin valvon,” Katja vastaa pehmeästi. ”Erona on, etten näytä siltä aamulla.”

Lauri ilmestyy viereen, hieman liian ajoissa, kuin aavistaen tilanteen kehittymisen. Hän hymyilee mutta silmissä on levottomuutta.
”En oikeastaan ihmettele, että sinua kehutaan noin koko ajan,” hän sanoo. ”Sä näytät tänään… ihan helvetin hyvältä, Katja.”

Katja naurahtaa hiljaa, vähän viileästi.
”Niin, se tuntuu olevan teema.”

Hän ei ole kylmä, mutta jokin hänessä pitää etäisyyttä yllä. Hän seisoo lähellä, mutta ei kenenkään rinnalla.

Antti seisoo vastapäisellä seinustalla, vailla seuraa. Hän ei katso suoraan, mutta tietää, miten moni on pysähtynyt Katjan ympärille — ja miksi. Hän ei ole mustasukkainen. Hän on hiljaisesti varma.

Katjan selän linja, hartioiden asento, tapa jolla hän kallistaa päätään keskustelussa — kaikki on hänelle tuttua jo nyt. Katja ei ole mikään kenenkään koriste, vaikka kaikki puhuvat hänestä niin kuin olisi. Ja ehkä juuri siksi Antti näkee sen, mitä muut eivät.

Hän ei edes hymyile. Hän vain ajattelee:
Kaikki nuo miehet puhuvat siitä, miltä sinä näytät. Mutta minä tulen olemaan se, joka saa päättää, milloin riisut sen kaiken pois.

Aamulla

Katja heräsi ensimmäisenä. Aamuaurinko siivilöityi verhojen raosta huoneeseen pehmeinä juovina. Hän makasi hetken paikoillaan ja katseli, kuinka Antti nukkui hänen vieressään, hartiat kohoillen rauhallisesti hengityksen tahdissa. Katja liu’utti varovasti sormenpäätään Antin vatsaa pitkin ja hiipi sitten keittiöön – yhä alastomana, aivan kuin olisi tehnyt niin koko elämänsä. Hän liikkui hiljaa, huomaamatta, vaistomaisesti varoen herättämästä. Mutta hän tiesi kyllä, ettei mikään ollut Antille miellyttävämpää kuin nähdä hänet juuri noin: alastomana, kahvinkeittoon keskittyneenä, hiukset sekaisin ja iho yhä lämpimänä unesta.

Hän kuuli takanaan liikettä. Antti oli havahtunut ja istui nyt tuolilla, yllättävän valppaana. Hänen katseensa oli tyyni, mutta sen alla väreili jotakin, jonka Katja tunnisti hyvin. Ilme oli vakava – sellainen, jota ei kannattanut tulkita väärin.

”Tule takaisin tänne, kulta,” Antti sanoi. Ääni oli matala, juuri heränneen karhea.

Katja otti kahvikupin mukaansa ja käveli takaisin huoneeseen. Hän pysähtyi hetkeksi matolle, käänsi katseensa ja antoi pienen, viattoman hymyn. Sitten hän pudotti sokeripalan lattialle – aivan tahallaan. Hymy oli liian nopea, liian kirkas. Hän tiesi sen itsekin.

Antti ei sanonut mitään. Hän vain katsoi. Pitkään.

”Sinä pikku brat,” hän sanoi lopulta, ääni pehmeä mutta sen alla jännitettä.

Hän nousi hitaasti, asteli Katjan luo ja nosti tämän leukaa sormellaan niin, että heidän katseensa kohtasivat.

”Tiedät kyllä, että tuollaisesta seuraa rangaistus.”

Hänen otteensa lantiolla oli napakka, ja Katja antoi ohjata itsensä viereiseen huoneeseen. Hän tiesi, mitä tuleman piti. Hän oli saanut rangaistuksia ennenkin. Penkki, jota he käyttivät, kantoi nimeä Submission Horse – bareback. Se oli tukevaa, niitein koristeltua nahkaa, alistamiseen suunniteltu. Siinä ei ollut mitään pehmeää. Siihen kontilleen asettuminen tarkoitti antautumista – ja juuri sitä Katja nyt teki. Ehkä hieman liiankin innokkaasti. Katseessa oli jotain helpottunutta, ehkä jopa odottavaa. Hän oli pääsemässä heti vastuuseen. Se jännitys, joka alkoi nousta hänen sisällään, oli sekä palkinto että rangaistus. Epävarmuus teki siitä juuri oikeanlaista kidutusta.

Mutta Antti näki hänen ilmeestään, että hän oletti pääsevänsä helpolla. Että koska rangaistus tuli heti, se olisi kevyt. Se sai miehen hymyn nytkähtämään hieman.

Katja ojensi kätensä kahleisiin.

”Laske ääneen,” Antti sanoi samalla kun otti hyllyltä ensimmäisen kurinpitovälineen – läimäyttimen.

”Tiedäthän, ettei kyse ole pelkästään sokerin tiputtamisesta? Kyse on rajojen ylittämisestä. Ja taisit nauttia eilisistä kehuistasi vähän liikaa.”

Antti ajatteli, että Katjan lantio on luotu liikkumaan hänen kulliaan vasten. Pyöreä perse, jota voisi pitää molemmin käsin kiinni, vetää itseään vasten ja nussia kovaa. Ja näin hön aikoi myös tehdä. Siinä ei ole mitään hillittyä.

Katjan reidet olivat voimakkaat, mutta säilyttivät pehmeytensä — naiselliset, elinvoimaiset. Kun Antti levitti ne käsillään, hän näki juuri sen, mitä halusikin: kehon, joka oli valmis, mutta asennossa, joka kertoi alistumisesta. Katja näytti janoiselta, lutkalta — mutta hänen katseensa muistutti, ettei hän ollut kenen tahansa. Hän oli hänen.

Ja silti — hän katsoi Anttia kuin nainen, joka voisi edelleen komentaa huoneellisen miehiä.

Juuri siksi Antti halusi hänet siihen penkille.

Läimäytys osui pakaraan terävänä. Katjan ulvahdus oli kirkas, eikä yhtään teeskennelty.

”Käskin laskea ääneen.”

”Kaksi.”
Ääni oli hieman karhea. Mutta vakaampi kuin Antti oli odottanut. Hän piti siitä.

”Uuh… kolme.”

”Kovempaa.”

”…neljä.”

Punainen väri alkoi levitä Katjan pakaroihin sitä mukaa kun iskut jatkuivat. Tässä asennossa Antti näki, kuinka pillun huulet turposivat ja kostuivat. Hän oli arvannut, että Katja nautti tästä. Ja juuri siksi hän pysähtyi hetkeksi.

”Mitä sanotaan?”

”…ynh… kiitos.”

”Hyvä tyttö.”

Hän läimäytti uudelleen. Nyt toiselle pakaralle. Katjan iho reagoi — punastui, jännittyi, värähti hänen kämmenensä alla. Antti ei olisi voinut toivoa toisenlaista reaktiota, vaikka olisi yrittänyt.

”Viisi.”

Tämä ei ollut enää pelkkää kurinpitoa. Tässä oli viesti. Ja Katja ymmärsi sen.

Antti kumartui hänen korvansa tasolle. Hänen äänensä oli lämmin, mutta painava. Siinä ei ollut yhtään keveyttä, ei mitään turhaa.

”Oletko märkä jo?”

Katja hengitti syvään. Häpeän ja ylpeyden välimuoto kävi nopeasti hänen kasvoillaan.

”Olen.”

”Miksi?”

”Koska… minä pidän tästä.”

”Pidätkö siitä, että minä määrään?”
Antti käänsi Katjan leukaa sormillaan, pakottaen hänet katsomaan itseään silmiin.

”Pidän.”

”Pidätkö siitä, ettei sinulla ole mitään valtaa täällä minun kanssani?”

”Pidän.”

”Haluatko olla minun seksiorjani. Esine, jolle voin tehdä mitä huvittaa?”

Katjan katse oli nyt täysin avoin. Siinä ei ollut enää mitään, mikä yrittäisi piiloutua.

”Haluan.”

”Hyvä tyttö.”

Antti painoi kämmenensä Katjan rintakehälle. Hänen ihoaan vasten. Hän tunsi sykkeen. Se löi kuin patarumpu.

”Ja nyt… pysyt siinä. Et liiku. Et yritä miellyttää. Et tee mitään, mitä en ole sinulle antanut.”

Katja nyökkäsi. Hän oli täysin siinä tilassa, jonka vain he kaksi tunsivat.

Antti veti sormensa hitaasti pitkin paljasta ihoa alaspäin, mutta pysähtyi Katjan lanteille. Hän katsoi, miten jännitys teki tämän hengityksestä kevyttä ja pinnallista. Ja vasta kun näki Katjan olevan juuri siinä — odotuksessa, jännittyneenä ja täysin läsnä — hän antoi kosketuksen jatkua.

Palkinnoksi Antti työnsi kaksi sormea Katjan sisään ilman varoitusta, johon hän reagoi ulahtamalla. Normaalisti Antti varmistelisi riittävän kosteuden, mutta tällä kertaa Katja oli valunut jo jonkin aikaa reisiä pitkin. Antti aloitti sormettamisen. Katja oli niin kiimainen, ettei pitkään tarvinnut jatkaa, kun huoneen täytti nautinnollinen valitus ja loiske. Squirttaus tuli yllättäen. Läimäisy pakaralle, joka oli aivan punainen jo edellisestä rangaistuksesta.

”kuka antoi sulle luvan tuohon?!”

Antti tarttui Katjan hiuksista kiinni voimakkaalla otteella ja piti siinä tiukasti, vaikka hän oli jo valmiiksi avuttomassa tilanteessa. Katja silmät kiiluen ja aivan kiimasta sekaisena.

”Anteeksi,” hön sanoi, kujeilevasti.

”Et taida tarkoittaa tuota. Jatkossa pyydät luvan, jos haluat tulla.”

”Voin näyttää kuinka pahoillani olen”, Katja sanoi samalla kun yrittää napata edessään puolitangossa seisovaa kullia suuhunsa. Antti antoi sen heilua Katjan kasvojen edessä ja läimäytti sillä poskea. Hön antoi Katjan imeä terskaa, nuolla sitä ja ottaa kyrvän syvemmälle suuhun. Antin mielestä Katja oli kauneimmillaan kullli suussaan. Hön määräsi tahdin, koska Katjan kädet olivat kahleissa. Hän työnsi hitaasti, mutta päättäväisesti kohti kurkkua, joka sai Katjan korahtelemaan ja yskimään. Se ei estänyt häntä imemästä päättäväisesti, koska kyseessä oli kunnia-asia. Antti veti yhdellä pikaisella liikkeellä syljestä limaisen kullinsa Katjan suusta, joka sai hänet huohottamaan. Mies asteli taakse kohti odottavaa alapäätä. Sitä ei sopinut laiminlyödä. Kun Antti katseli turvonnutta pillua takaapäin, hän ei malttanut olla nuolematta tuota puhdasta valuvaa kiimaa. Katja sai melkein orgasmin pelkästä kielen ensikosketuksesta. Antti kiusasi klitorista. Näykki häpyhuulia. Hieroi. Sormetti ja nuoli.

Saanko tulla,” Katja aneli.

”Et vielä,”
Antti vastasi lyhyen harkinnan jälkeen. Seuraavaksi hän laittoi liukastetta sormeensa ja työnsi sen Katjan pyllyyn omistavasti. Antti teki mitä halusi. Katja pääsi vihdoin kahleista ja seuraavana suuntana oli makuuhuoneen sänky. Siellä sama meno jatkui.

Katjan jalat kietoutuivat Antin vyötärölle, kynnet painautuivat hänen selkäänsä. Katja hengitti raskaasti, katse kiinni Antissa — nälkäinen, villi, lähes uhmakas.

”Sinä… sinä katselit minua koko illan,” Katja huohottaa.
”Tiesin että haluat minut.”

Antti ei vastannut heti. Hän työnsi kullinsa syvemmälle, tarkoituksella, niin että Katjan huulilta karkasi valittava ääni. Sitten hän otti Katjan leuan hellästi mutta määrätietoisesti käsiinsä ja pysäyti liikkeensä.

”Niin, minä katselin. Kaikki katselivat.”

Katja yritti liikauttaa lantiotaan uudelleen, mutta Antti piti häntä paikallaan, kontrollissa.

”Sä olit upea. Uskomattoman kaunis,” Antti jatkoi, ääni matalana, hitaana. ”He kaikki näkivät sen. Ja sä tiesit sen. Sä nautit siitä.”

Katjan silmissä välähti jotain — sekoitus ylpeyttä ja epävarmuutta.

”Entä sitten?” hän kuiskasi.

Antti hymähti. Työntyi uudelleen, mutta hitaasti, pitkitellen, piti Katjan katseen omassaan.
”Entä sitten? Sitten se, että se ei ole ongelma, Katja. Ongelma on se, että sinä luulit hallitsevasi sitä huonetta. Sitä tilannetta. Ihmisiä.”

Katjan suu jäi auki, mutta sanat katosivat, kun Antti tarttui häntä hiuksista ja kallisti hänen päänsä taakse. Katse pakeni kattoa kohti, mutta ääni oli hauras, altis:

”Minä vain… olin oma itseni.”

”Niin olit,” Antti sanoo. ”Ja se oma itsesi kuuluu minulle.”

Liike kiihtyi taas. Lihakset jännittyivät, sänky narisi, mutta kaiken läpi Antin ääni pysyi matalana ja painavana.

”Minä annan sinun loistaa. Minä haluan sinun olevan jumalatar muille. Mutta minä myös muistutan, ettet sinä omista sitä kruunua itse.”

Katja värähti hänen allaan. Hengitys muuttui epätasaiseksi. Hänen kätensä takertuivat Antin käsivarsiin, kuin turvapaikkaa hakien.

”Miten… sinä aiot muistuttaa?” hän saa sanotuksi.

Antti pysähtyi uudelleen, vain hetkeksi. Kumartui aivan hänen korvalleen.

”Tällä kertaa annan sinulle anteeksi. Koska se oli kaunista. Mutta seuraavalla kerralla… minä riisun sinut siltä jalustalta kaikkien edessä. Yhdellä sanalla.”

Katja nykäisi terävästi henkeä. Hänen silmänsä avautuvat hitaasti, laajentuneina, mutta ei pelosta.

Hän kuiskaa:
”Tee se. Jos se saa sinut tuntemaan minut omaksi.”

Antti hymyili — mutta ei lempeästi. Vaan kuin mies, joka juuri sai vahvistuksen siitä, että toinen tietää, missä tämän paikka on.

”Hyvä tyttö,” hän sanoi, ja jatkoi, nyt ilman armoa.

Sängyn alla lattia narahti rytmissä. Katjan kynnet repivät lakanat. Hänen äänensä muuttui huudoksi, mutta ei vastustuksesta — vaan siksi, että juuri siinä hetkessä hän on kaikkea mitä haluaa olla: haluttu, omistettu, nähty.

Katja sai tuntea seuraavaksi juhlakunnossa olevan elimen upotettavan yhdellä työnnöllä pohjaan asti. Antti nussi nyt Katjaa estoitta ja kovaa. Pillu värisi kalun ympärillä rajusti kun Katja ulisi, valitti ja kysyi:

”Ole kiltti ja anna minun tulla!”

”Saat tulla.”

Samalla Antti antoi itselleen luvan tulla Katjan sisään. Hän huusi ja korahteli miehekkäästi. Hänen lastinsa liikkeellelähdöstä tuntui kuluvan minuutteja toimituksessa. Niin täydellinen oli tuon herkkupillun tyhjentävä vaikutus. Molemmat lysähtivät voimattomana sängylle.

Ja Antti tietää: tämä nainen tulee vielä loistamaan kirkkaammin kuin kukaan — mutta aina hänen käskystään.