Aurinko paistoi kirkkaana kaupungin ylle, kun hälytykset alkoivat soida. Useita panssaroituja kuljetusajoneuvoja syöksyi samaan aikaan eri puolille keskustaa. Kaupungin puolustusjärjestelmät eivät ehtineet reagoida, mutta joku muu ehti.

Sininen ja punainen välähdys halkoi taivaan.

Kara Zor-El laskeutui kadulle niin kevyesti, että asfaltissa ei näkynyt pienintäkään halkeamaa. Hän vilkaisi ympärilleen, arvioi tilanteen sekunnin murto-osassa ja hymyili.

“Tämä ei taida kestää kauan.”

Ensimmäinen ajoneuvo ampui energia-aseillaan. Säteet kimposivat hänen rinnastaan kuin sadepisarat teräspatsaasta. Kara tarttui ajoneuvoon yhdellä kädellä, nosti sen ilmaan ja pyöräytti sen varovasti läheiselle tyhjälle aukiolle. Ovet repesivät irti, ja aseistetut miehet katsoivat häntä epäuskoisina.

Toinen ryhmä yritti paeta helikopterilla.

Kara nousi ilmaan heidän edelleen, tarttui koneen nokkaan ja pysäytti sen kuin se olisi ollut leija. Hän laski sen turvallisesti kadulle.

Kolmannen ryhmän raskas taistelurobotti ampui sarjan ohjuksia. Kara huokaisi, lensi niiden läpi nopeammin kuin silmä ehti havaita ja murskasi robotin yhdellä tarkasti kohdistetulla iskulla.

Muutamassa minuutissa kaikki näytti olevan ohi.

Tai niin ainakin näytti.

Yhden panssaroidun ajoneuvon sisältä kuului hidas taputus.

“Odotimme juuri tätä.”

Varjoista astui esiin Metallo. Hänen rintakehässään hehkui vihertävä valo.

Kara pysähtyi.

Hymy katosi hänen kasvoiltaan.

“Ei…”

Metallo avasi rintapanssarinsa.

Sen keskellä sykki kirkkaanvihreä kryptoniittisydän.

Pelkkä säteily tuntui välittömästi.

Karan hengitys muuttui raskaaksi.

Hän horjahti ilmassa ja laskeutui vaistomaisesti maahan.

“Et näytä enää yhtä itsevarmalta.”

Kara puristi nyrkkinsä.

Hän yritti nousta takaisin ilmaan.

Jalat eivät totelleet.

Metallo otti askeleen lähemmäs. Jokainen metri toi kryptoniitin vaikutuksen voimakkaammaksi. Karan kuulo sumeni. Näkö alkoi sumentua reunoilta.

Hän yritti käyttää lämpökatsettaan.

Punainen välähdys ilmestyi silmiin vain hetkeksi ennen kuin sammui kokonaan.

“Mahdotonta…”

Metallo nauroi.

“Sinun voimasi ovat uskomattomat. Mutta ne eivät ole ehtymättömät.”

Kara yritti vielä kerran nousta.

Polvet pettivät.

Hän putosi toiselle polvelle ja joutui ottamaan kädellään tukea maasta. Hengitys muuttui katkonaiseksi, ja jokainen lihas tuntui raskaalta kuin lyijy.

Aiemmin luoteja väistäneet ja hänen voimilleen täysin avuttomat sotilaat alkoivat lähestyä varovasti.

Heidän ilmeissään ei enää ollut pelkoa.

Vain varovaisuutta.

“Kryptoniitti toimii”, yksi heistä sanoi hiljaa.

Kara kohotti katseensa.

Hän tiesi, ettei kyse ollut rohkeuden puutteesta. Hänen tahtonsa ei ollut murtunut. Mutta hänen kehonsa ei enää vastannut siihen. Jokainen yritys nousta tuntui vievän viimeisetkin voimat.

Metallo seisoi muutaman metrin päässä ja piti etäisyyden juuri sellaisena, että vihreä säteily teki tehtävänsä.

Kara puristi vielä kerran nyrkkinsä.

Sormet vapisivat.

Hän sai itsensä hetkeksi puoliksi ylös, mutta maailma alkoi pyöriä. Tasapaino petti, ja hän vajosi takaisin kadulle, hengittäen raskaasti.

Hetkeä aiemmin hän oli pysäyttänyt ohjuksia paljain käsin.

Nyt hän ei kyennyt edes nousemaan seisomaan.

Metallo ei näyttänyt kiirehtivän.

“Siinä se on kryptoniitin todellinen voima”, hän sanoi rauhallisesti. “Se ei tee minusta vahvempaa. Se vain tekee sinusta tavallisen.”

Kara nosti katseensa vielä kerran vastustajaansa kohti.

Vaikka hänen voimansa olivat lähes kadonneet ja hän oli jäänyt avuttomaksi kryptoniitin vaikutuksen alle, hänen ilmeestään ei kadonnut päättäväisyys. Hän tiesi, että niin kauan kuin hän pystyi ajattelemaan, peli ei ollut vielä lopullisesti menetetty. Mutta juuri sillä hetkellä taistelun aloite oli siirtynyt täysin hänen vihollisilleen.

Kryptoniitin vihreä hohde värjäsi asfaltin sairaalloisen kalpeaksi.

Kara Zor-El hengitti raskaasti. Jokainen yritys nousta päättyi samaan lopputulokseen: kädet pettivät alta ja voimat katosivat lähes ennen kuin liike ehti alkaa.

Askeleita.

Ensin raskaita sotilassaappaita.

Sitten metallinen, tasainen ääni.

Ja lopuksi kevyet, rauhalliset kengänkopinat.

Metallo pysähtyi muutaman metrin päähän. Hänen vierelleen asettui kolme sotilasta. Heidän takanaan seisoi siistiin tummaan pukuun pukeutunut, nimeämätön mies, joka piti käsiään selän takana kuin olisi tarkkaillut liikeneuvottelua eikä taistelukenttää.

Yksi sotilaista virnisti.

“Tuossako on se maailman pelastaja?”

Toinen pudisti päätään.

“Odotin enemmän.”

Kolmas kumartui hieman lähemmäs.

“Missä se itsevarma hymy on nyt?”

He nauroivat ääneen.

Kara nosti katseensa. Hänen ilmeensä oli vihainen, mutta hänen kehonsa ei totellut. Kryptoniitin säteily tuntui puristavan jokaisen lihaksen lyijynraskaaksi.

“Kun tämä loppuu…” hän sanoi käheästi. “Te kadutte.”

Sotilas nauroi.

“Kuulitko? Hän uhkailee vieläkin.”

Metallo astui hänen taakseen.

Yhdellä nopealla liikkeellä hän tarttui Karaa hiuksista ja pakotti tämän kohottamaan päätään.

“Katso heitä”, Metallo sanoi kylmästi. “He eivät enää pelkää sinua.”

Kara puristi leukansa yhteen.

Hiuspohjaa vihloi, mutta hän ei päästänyt ääntäkään.

Pukuun pukeutunut mies katseli näkyä rauhallisesti.

“Mielenkiintoista”, hän totesi hiljaa. “Niin paljon voimaa… ja silti yksi mineraali riittää riisumaan kaiken pois.”

Yksi sotilaista astui aivan Karan eteen.

Hän kopautti saappaansa kärkeä asfalttiin.

“Näytäpä vähän nöyryyttä.”

Kara tuijotti häntä sanomatta sanaakaan.

Sotilas vaihtoi katseen tovereihinsa.

“Hän ei taida ymmärtää.”

He tarttuivat Karaan käsivarsista. Kryptoniitin heikentämänä hän ei kyennyt rimpuilemaan tehokkaasti, vaikka yritti vetää itseään irti. Sotilaat painoivat hänen päänsä alas saappaan tasolle.

“Siinä.”

“Heh, katsokaa tätä.”

Pakotettuna Kara joutui koskettamaan sotilaan saapasta huulillaan. Sotilaiden nauru kaikui tyhjällä kadulla.

“Maailman mahtavin sankari.”

“Ei näytä enää kovin pelottavalta.”

“Ehkä hän oppii vähän käytöstapoja.”

”Me opetamme niitä hänelle pian”

”Opetamme yhtä jos toista”

Karan kasvot punehtuivat raivosta enemmän kuin häpeästä.

Hän yritti vetää päätään pois, mutta Metallon ote hiuksista kiristyi.

“Paikallasi”, Metallo murahti.

Kara jäi liikkumattomaksi vihreän hohteen keskelle, kykenemättä tekemään muuta kuin kohtaamaan vihollistensa ivalliset katseet ja odottamaan tilaisuutta, jota ei vielä ollut tullut.

Metallon sormet irtosivat viimein Karan hiuksista.

Kara Zor-El jäi polvilleen, hengitys raskaana. Kryptoniitin säteily piti hänen voimansa poissa, eikä hän saanut käsiään lakkaamaan vapisemasta.

Sotilaat vetäytyivät muutaman askeleen, yhä virnuillen.

“Tästä tulee hyvä päivä”, yksi heistä sanoi.

Tummaan pukuun pukeutunut mies ei kuitenkaan näyttänyt jakavan heidän riemuaan. Hän avasi siistin nahkaisen salkun ja nosti esiin metallisen laitteen, joka oli suunnilleen kirjan kokoinen. Sen pinnalla vilkkui riveittäin vihreitä ja sinisiä merkkivaloja.

Metallo kääntyi hänen puoleensa.

“Onko se valmis?”

Mies nyökkäsi.

“Viimein.”

Hän piteli laitetta käsissään lähes ylpeänä.

“Vuosien työ. Pelkkä kryptoniitti tekee kryptonilaisesta heikon. Se ei muuta hänen tahtoaan.”

Hän vilkaisi Karaa.

“Mutta tämä… vaikuttaa aivan eri tasolla.”

Kara nosti katseensa.

“Mikä… se on?”

“Tutkimukseni huipentuma.”

Mies puhui rauhallisesti, lähes luennoiden.

“Kryptoniitin säteily avaa hetkellisen mahdollisuuden vaikuttaa kryptonilaisen hermostoon. Yksinään sillä ei saavuteta juuri muuta kuin fyysinen heikkous.”

Hän nosti laitteen hieman ylemmäs.

“Yhdessä tämän kanssa voidaan häiritä niitä aivojen toimintoja, jotka säätelevät päätöksentekoa, impulssien hallintaa ja vastustamista.”

Metallo hymyili.

“Mitä?”

“Tahdonvastainen toiminta käy vaikeammaksi. Kohde alkaa hyväksyä ehdotuksia aiempaa helpommin, epäröi vähemmän totella ja käyttää enemmän energiaa käskyjen kyseenalaistamisen sijasta.”

Kara puristi nyrkkinsä.

“Ei…”

“Kyse ei ole täydellisestä mielenhallinnasta”, tiedemies korjasi tyynesti. “Persoonallisuus ei katoa. Muistot eivät katoa. Mutta vastarinta heikkenee merkittävästi niin kauan kuin vaikutus on aktiivinen.”

Sotilaat vaihtoivat katseita.

“Kuulostaa kätevältä.”

Metallo astui jälleen lähemmäs.

“Ajattele sitä, Kara. Sinä tiedät täsmälleen, mitä tapahtuu. Mutta huomaat vähitellen, että vastustaminen tuntuu yhä vaikeammalta.”

Kara katsoi vuoroin Metalloa ja tiedemiestä.

Hänen sydämensä hakkasi.

Ei pelosta heidän aseitaan kohtaan.

Vaan siitä, mitä he sanoivat yrittävänsä tehdä.

“En anna teidän…” hän aloitti.

Lause jäi kesken, kun kryptoniitin aiheuttama heikkous pakotti hänet jälleen haukkomaan henkeä.

Tiedemies sulki salkkunsa rauhallisesti.

“Hyvä. Fysiologiset arvot vastaavat laskelmia.”

Metallo nyökkäsi.

“Milloin voimme aloittaa?”

“Heti kun siirrämme hänet laboratorioon. Kenttäolosuhteet eivät riitä. Tarvitsen tarkemman ympäristön ja mittalaitteet.”

Kara kuuli jokaisen sanan.

Laboratorio.

He aikovat tehdä minusta koehenkilön.

Laboratorio oli rakennettu syvälle maan alle.

Terässeinät vaimensivat jokaisen äänen, ja kirkkaat valot heijastuivat kiillotetuista pinnoista. Keskellä huonetta Kara Zor-El istui vahvistettuun tutkimustuoliin kiinnitettynä. Kryptoniittia sisältävät suojakotelot oli sijoitettu tarkasti hänen ympärilleen niin, että niiden säteily piti hänen voimansa poissa, mutta ei vaarantanut hänen henkeään.

Hänen katseensa seurasi jokaista liikettä.

Metallo seisoi oven vieressä kädet ristissä.

Pikkutakkiin pukeutunut tiedemies puolestaan teki viimeisiä säätöjä koneeseen, jonka kaareva kehikko ulottui Karan pään ympärille. Sen pinnalla kulki himmeitä valojuovia, ja useat näytöt näyttivät jatkuvasti muuttuvia käyriä.

“Valmis”, tiedemies sanoi rauhallisesti.

Metallo nyökkäsi.

“Aloita.”

Koneesta kuului matala surina.

Kara tunsi ensin vain lievän paineen ohimoillaan.

“Se ei toimi”, hän sanoi uhmakkaasti.

Tiedemies vilkaisi mittareita.

“Ei vielä. Ensimmäinen vaihe on pelkkä kalibrointi.”

Surina voimistui hieman.

Karan otsa rypistyi.

Ajatukset tuntuivat yhä kirkkailta, mutta niiden väliin ilmestyi outo epäröinti. Se ei ollut kipua eikä varsinaisesti sekavuutta. Pikemminkin jokainen päätös tuntui vaativan hieman enemmän ponnistelua.

Hän puristi kätensä nyrkkiin.

Pysy rauhallisena.

Älä anna heidän nähdä mitään.

Hän huomasi yllätyksekseen, että ajatuksen ylläpitäminen tuntui tavallista työläämmältä.

Tiedemies tarkkaili näyttöjä.

“Juuri kuten ennustin.”

Metallo kohotti kulmaansa.

“Mitä tapahtuu?”

“Kognitiivinen vastustus kasvaa hitaammin kuin normaalisti. Hän pystyy edelleen arvioimaan tilanteen täysin oikein, mutta päätös toimia vastoin ulkoista vaikutusta vaatii jatkuvasti enemmän henkistä ponnistelua.”

Kara katsoi häntä vihaisesti.

“Sinä… et tiedä… mistä puhut.”

“Voi olla”, tiedemies vastasi tyynesti. “Tai sitten juuri nyt todistat teoriaani.”

Surina voimistui jälleen.

Kara sulki silmänsä hetkeksi.

Älä kuuntele.

Älä…

Ajatus katkesi.

Hän avasi silmänsä nopeasti.

Sisimmässään hän tunsi ensimmäisen todellisen pelon piston.

Jokin muuttuu.

Hän tiesi yhä täsmälleen, kuka oli.

Hän tiesi, ketkä olivat hänen vihollisiaan.

Hän tiesi, että heidän aikeensa olivat väärät.

Mutta samaan aikaan oman tahdon ylläpitäminen alkoi tuntua oudolla tavalla paljon raskaammalta, kuin jokainen vastalause olisi pitänyt työntää jyrkkään ylämäkeen. Samaan aikaan ajatus täydellisestä suostumisesta toisten tahtoon tuntui ajatuksena hyvältä. Kuin leijuisi pilvissä.

Tiedemies katsoi näyttöä tyytyväisenä.

“Persoonallisuus on ennallaan. Muisti ennallaan. Arvot ennallaan.”

Metallo vilkaisi Karaa.

“Mutta?”

“Mutta hänen kykynsä ylläpitää pitkäkestoista vastarintaa jatkaa heikkenemistä odotetusti.”

Kara puri hampaitaan yhteen.

Ei.

En anna tämän tapahtua.

Silti hän huomasi kauhukseen, ettei pelkkä ajatus enää tuntunut läheskään yhtä vahvalta kuin muutamaa minuuttia aiemmin. Hän ei silti ollut lakannut vastustamasta. Hän ei ollut vaihtanut puolta.

Mutta ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi, että hänen oma mielensä ei enää tuntunut olevan hänen hallinnassaan.

Laboratorion koneiston surina vaimensi kaiken muun.

Kara Zor-El tunsi ajatustensa kulkevan kuin paksun sumun läpi. Jokainen päätös tuntui kulkevan näkymättömän suodattimen läpi.

“Seisomaan”, tiedemies sanoi rauhallisesti.

Kara nousi.

Heti liikkeen jälkeen hänen sydämensä hypähti.

Miksi minä tein sen?

Hän oli yrittänyt vastustaa. Hän muisti yrittäneensä. Mutta käsky oli muuttunut toiminnaksi ennen kuin hänen tahtonsa ehti pysäyttää sen.

Tiedemies hymyili monitorien ääressä.

“Erinomaista. Hän tiedostaa ristiriidan täydellisesti, mutta toimeenpanokeskukset tottelevat ulkoista käskyä.”

Metallo tarkkaili Karaa hetken.

“Eli hän ei ole vaihtanut puolta.”

“Ei”, tiedemies vastasi. “Ja juuri se tekee tästä niin tehokasta. Hän vihaa jokaista käskyä, mutta hänen kykynsä estää oma toimintansa on lamautettu.”

Kara puristi hampaansa yhteen.

“Taiste…len vastaan…”

“Tiedän”, tiedemies sanoi lähes ihaillen. “Näytöt kertovat saman. Vastarinta on edelleen olemassa. Se ei vain enää määrää lopputulosta.”

Karan sisällä nousi epätoivo. Hän ei pelännyt kipua eikä kryptoniittia. Hän pelkäsi sitä, että hänen oma tahtonsa oli irrotettu hänen teoistaan.

Hän vannoi hiljaa itselleen, että jos hän saisi pienimmänkin tilaisuuden, hän rikkoisi laitteen, vapautuisi sen vaikutuksesta ja estäisi ketään joutumasta saman kokeen kohteeksi.

”Käy polvillesi”. Kara sai käskyn tiedemieheltä.

Hän pysähtyi hetkeksi, kauhistuneena omasta liikkeestään.

Ei…

Oikea polvi laskeutui maahan.
Vasen jalka seurasi.

Vasta sitten hän sai kehonsa pysähtymään.

Hän hengitti katkonaisesti.

“Minä… en halunnut tehdä tuota.”

Tiedemies hymyili.

“Juuri siksi koe onnistui.”

Kara tuijotti häntä epäuskoisena.

“Tämä ei ole mahdollista.”

“On kyllä.”

Tiedemies osoitti näyttöä.

“Persoonallisuutesi on edelleen olemassa. Muistisi ovat tallella. Moraalisi on tallella. Mutta toimintaa ohjaava prioriteettijärjestelmä on muuttunut.”

Metallo kohotti kulmaansa.

“Selitä.”

“Ennen hänen oma tahtonsa oli aina ensimmäinen. Nyt ulkoinen käsky käsitellään ensin.”

Kara pudisti päätään.

“Valehtelet.”

“Etkö?”

Tiedemies antoi uuden käskyn.

“Nosta oikea kätesi.”

Älä tee sitä.

Kara tunsi koko kehonsa jännittyvän.

Silti käsi nousi hitaasti ilmaan.

Ei hallitsemattomasti.

Ei nykäisten.

Vaan täsmälleen niin kuin käsky oli annettu.

Heti liikkeen päätyttyä hän tuijotti omaa kättään kuin se kuuluisi jollekin toiselle.

“Ei…”

Ääni särkyi.

“En tehnyt tuota.”

“Tietenkin teit”, tiedemies vastasi tyytyväisenä. “Mutta et omasta aloitteestasi.”

Hän kääntyi Metallon puoleen.

“Koe vahvistaa hypoteesin. Hänen mielensä tiedostaa jokaisen ristiriidan, mutta käyttäytyminen seuraa nyt ulkoisia ohjeita. Hän tekee täsmälleen sen, mitä hänelle käsketään. Pian ristiriitaa ei enää ole.”

Karan sydän hakkasi.

Hän yritti vakuuttaa itselleen, että kyse oli unesta tai harhasta.

Mutta jokainen liike, jonka hän oli juuri tehnyt vastoin omaa tahtoaan, tuntui kiistattoman todelliselta.

Ensimmäistä kertaa elämässään hän pelkäsi vähemmän vihollisiaan kuin sitä, ettei voinut enää luottaa omaan mieleensä.

”Käy nelinkontin”

”Pyllistä”

Kara teki ohjeen mukaan.

Laboratorion betonilattia hohti himmeästi kattovalojen alla. Kiillotetulle pinnalle oli jäänyt kosteita jälkiä, jotka heijastivat vihertävää valoa suuren laitteen merkkivaloista. Ilmassa leijui sähköinen surina, tasainen ääni, joka tuntui värähtelevän myös rintakehässä.

Kara Zor-El oli vajonnut nelinkontin lattialle ja poseerasi nyt perse pystyssä odottaen mitä tapahtuman pitää.

Hänen kätensä olivat levittäytyneet hartioiden levyisiksi, sormet painautuneina tiukasti betonia vasten. Käsivarsien lihakset jännittyivät äärimmilleen, kun hän yritti pitää itsensä ylhäällä. Polvet olivat lattiassa, ja jokainen hengenveto sai hänen hartiansa kohoamaan ja painumaan raskaasti.

Hänen kasvonsa olivat henkisen taistelun vääristämät. Kulmat olivat painuneet syvään ryppyyn, silmät puristuneet lähes kiinni ja leuka jännittynyt niin voimakkaasti, että poskilihakset erottuivat selvästi. Välillä hän puri hampaitaan yhteen, välillä hengitys karkasi hallitsemattomana huokauksena.

Vaalea tukka oli valahtanut kasvoille. Osa hiussuortuvista tarttui hikeen otsalla, osa roikkui poskien vierellä peittäen hetkittäin hänen ilmettään.

”Laita käsi jalkojesi väliin ja hiero itseäsi… hitaasti”

Kara ei voinut tehdä muuta kuin totella, vaikka mieli haroi vielä vastaan.

Hänen pukunsa kertoi taistelusta yhtä paljon kuin hänen asentonsa.

Sininen, vartalonmyötäinen puku oli valmistettu kryptonilaisesta materiaalista, joka oli tavallisesti lähes tuhoutumaton. Nyt sen pintaan oli tarttunut pölyä, nokea ja tummia tahroja laboratorion lattialta. Punainen viitta oli valahtanut hänen taakseen epäsäännöllisinä laskoksina, osa siitä jäi hänen polviensa alle, osa levisi lattialle kuin raskas kangas. Kultainen vyö oli edelleen paikoillaan, mutta viitan reunat näyttivät rispaantuneilta viimeisimmän taistelun jäljiltä. Rintakehän tunnus erottui yhä selvästi, vaikka sen ympärillä näkyi naarmuja ja likaa.

Hänen ympärillään kohosi massiivinen laite.

Paksut kaapelit johtivat metalliseen kehikkoon hänen takanaan. Kehikon sisällä sykkivät vihreät ja siniset valot vuorottelivat tasaisessa rytmissä. Näyttöruuduilla juoksi jatkuvasti mittauskäyriä ja symboleita, jotka välähtelivät jokaisen uuden pulssin myötä.

Jokaisen pulssin aikana Kara jännittyi.

Selkä kaartui hetkeksi, sormet puristuivat nyrkkiin ja koko vartalo vapisi kuin hän olisi kamppaillut näkymätöntä voimaa vastaan. Hetken kuluttua jännitys hellitti vain sen verran, että hän sai vedettyä muutaman raskaan henkäyksen ennen seuraavaa aaltoa.

Huoneessa vallitsi voimakas kontrasti.

Toisella puolella seisoi kylmä, järjestelmällinen teknologia: teräs, kaapelit, näytöt ja laskelmat.

Toisella puolella oli sankari, jonka tavallisesti rajattomat voimat oli sidottu. Hän oli nyt totaalisen haavoittuva, mutta hänen ilmeessään näkyi enää varjo siitä samasta päättäväisyydestä, joka oli tehnyt hänestä yhden maapallon suurimmista puolustajista.

Nyt tuo supersankari hieroi pilluaan, koska häntä käskettiin tekemään niin. Ja hän totteli. Kuin kiltti tyttö.

”Lisää vauhtia ja hiero klitorista, kuten kiimaisen superlutkan kuuluukin”.

Metallo oli astellut Karan taakse ja nosteli nyt punaista viittaa toisella kädellään. Hän siirsi sen sivuun ja repäisi supertytön trikoot pepun kohdalta rikki. Läimäisyn ääni aiheutti pienen kaiun huoneen nurkassa. Kara voihkaisi, mutta huomasi myös häpeän, agression ja epäuskon seassa uuden tunteen; hän alkoi nyt kiihottua tuntemastaan kohtelusta ja oman käden liikkeestä.

Laboratorion lattia tuntui kylmältä Kara zor-Elin käden alla. Hän pysyi vaivoin polvillaan, hengitys raskaana, kun kryptoniitin vihreä hohde piti hänen voimansa poissa. Toinen käsi teki työtään edelleen jalkojen välissä, saaden kiihotuksen kasvamaan ja kosteuden lisääntymään.

Raskaat saappaanaskeleet pysähtyivät aivan hänen eteensä.

Yksi sotilaista katsoi häntä hetken ja pudisti päätään.

“Vaikea uskoa, että sinä pysäytit kokonaisia armeijoita”, hän sanoi ivallisesti. “Nyt et pysty edes nousemaan omin avuin ja teet kaiken vain mitä käsketään.”

Kara kohotti katsettaan sen verran kuin jaksoi.

“Älä… totu tähän”, hän sanoi käheästi. “Tämä ei kestä ikuisesti.”

Sotilas hymähti.

“Ehkä ei. Mutta juuri nyt sinä et ole se, joka päättää.”

Kara puristi sormensa lattiaa vasten ja yritti nousta. Lihakset värähtivät ponnistuksesta, mutta kryptoniitin vaikutus pakotti hänet takaisin paikalleen.

Mies avasi housunsa sepaluksen ja pyöräytti käyrän ja suonikkaan peniksensä Karan kasvojen eteen. Kara näytti epäuskoiselta, pöyristyneeltä.

”Työnnä naamasi siihen… haista sitä”.

Kara teki niin kuin sanottiin, vaikkei halunnut, mutta halusi.

”Hyvä tyttö… Supertyttö”, mies naurahti ja otti hyvän asennon. Hän aikoi nauttia täysin siemauksin siitä mitä oli luvassa. Sotilaan jäykistyvä mulkku hieroi nyt Karan kasvoja kauttaaltaan, kiireettömästi.

”Aion nussia sinua suuhun ja ampua mällit rinnoillesi”, mies sanoi ja osoitti samalla Karan rinnassa kiiltävää S-kirjainta, kryptonilaista toivon symbolia. Mies tarttui Karaa hiuksista ja hyväili niitä kuin kallisarvoista palkintoa. Hän siirsi hiussuortuvan Karan kasvoilta sivuun. Mies katsoi häntä lähes myötätuntoisesti, mikä hämmensi hetkeksi tilannetta. Yhtäkkiä ote muuttui rajuksi ja mies sai Karan horjahtamaan.

”Avaa suu, huora. Aion työntää mulkkuni sinne, ymmärrätkö? Nyökkää, jos ymmärrät.”

Kara nyökkäsi ja avasi suunsa.

”Hyvä tyttö! Työnnä kielesi ulos.”

Kara teki ohjeistuksen mukaan ja sai palkinnoksi sotilaan tattimaisen terskan kielensä päälle. Mies läpsi toistuvasti peniksellään Karan kieltä ja nautti tilanteesta.

”Katso minua silmiin, kun imet mulkkuani.” Mies otti kaiken tilanteesta irti. Hän tarttui seuraavaksi Karaa hiuksista ja työnsi dominoivasti ja omistavasti kullinsa kertatyönnöllä Supertytön kurkkuun asti, saaden hänet yskimään ja korahtelemaan. Mies nauroi:

”Et ole tottunut syväkurkkuun, vai. Noh, totut kyllä tänä iltana siihen. Saat lukemattomia toistoja. Saat myös niellä spermaa niin paljon, ettet muuta ravintoa vähään aikaan tarvitse. Nyökkää jos ymmärrät”

Kara yritti nyökätä, mutta se oli vaikeaa syvällä kurkussa olevan jäykän kullin takia.

”Varokin, jos päästät sen suustasi. Pidä se siellä ja katso minua silmiin, lutka”

Kara katsoi kuuliaisesti miestä silmiin, kuola valuen ja silmät vetistäen. Metallo oli juuri saanut soviteltua vibraattorin Karan klitorikselle, joka teki nyt vääjäämättömästi työtään. Metallo ja pikkutakkinen mies katsoivat tilannetta haltioituneena. Sotilas alkoi lykkimään aisaansa pitkillä vedoilla kurkun pohjaan asti. Kurkusta pääsi rivoja ääniä, kun mies piti Karan takaraivosta ja tyydytti itseään rajummin. Kara yritti pysyä kyydissä mukana ja huomasi kiihottuvansa yhä enemmän.

”Muutin mieltäni”, mies sanoi.

”Aion laueta suuhusi ja kurkkuusi ja haluan sinun nielevän kaiken. Jos tiputat pisarankin, saat kärsiä, ymmärrätkö?”

Kara nyökkäsi ja jatkoi imemistä. Mies kiihottui tästä niin, että lisäsi vauhtia yhä edelleen, saaden kurkusta lisää ääntä. Supertytön suusta valui pitkiä limavanoja miehen kiveksille, jatkaen siitä matkaa lattialle. Spermat lähtivät liikkeelle valtavan miehekkään äänen saattelemana. Miehen lihakset jännittyivät koko kehon mitalta. Valkeaa spermaa syöksyi Karan kurkkuun ja kitalakeen. Sitä valui huulia pitkin leualle ja melkein tippui lattialle, mutta Supertyttö pelasti sen etusormellaan. Mies veti mulkkunsa ulos suusta ja sanoi:

”Avaa suusi ja näytä.”

Kara avasi suunsa, josta paljastuivat spermaiset hampaat, kieli ja kitalaki.

”Niele ne kaikki”

Kara nielaisi. Sen jälkeen hän otti spermaisen sormensa, nuoli sen puhtaaksi ja nielaisi uudestaan hymyillen kauniisti.

Näky oli irstas. Miehen unelma toteutui, kun hän silmät kiiluen pääsi nöyryyttämään polvillaan avuttomana olevaa Supertyttöä. Kara itse sen sijaan oli ajatuksineen jo niin sumussa, ettei enää osannut lainkaan kyseenalaistaa tapahtumien kulkua. Eikä hän tuntunut edes haluavan. Eikä hän myöskään pystynyt enää ajattelemaan sitä mitä oli vielä edessä.

”Kuka on superlutka?”

”aah… minä olen”