Tämä tarina perustuu 1980-luvun alun “Keravan noitapiirinä” tunnetun nuorten tyttöjen löyhän yhteisön muistiinpanoihin ja aikalaisten kertomuksiin. Tapahtumat ovat dramatisoituja. Kirjoitus sisältää tuohon aikaan vielä lailliseen ruumiilliseen kuritukseen liittyvää aineistoa eikä se sovi kaikille. Varsinaista seksiä tässä tarinassa ei ole. Joitakin kirjoitus voi hämmästyttää, joitakin järkyttää mutta joitakin myös kiihottaa. Siksi sillä on paikkansa seksinovellien joukossa.

Kaksoset Loukon ikkunan takana

— Mä en tunne mun varpaita enää.
— Tunnetpas.
— En tunne.
— Mistä sä sitten tiedät, että ne on siellä?

Jossu katsoi Annia epäuskoisena.

— Mitä?
— Jos et tunne niitä, mistä tiedät että sulla on varpaat?
— Oot sä tyhmä?
— En.
— Oot.

Anni yritti puhaltaa käsiinsä, mutta lapaset olivat suun edessä eikä siitä ollut juuri mitään hyötyä. Pakkasta oli kaksikymmentäkuusi astetta. Hengitys höyrysi. Lumi narskui niin kovaa kenkien alla, että jokainen askel tuntui kuuluvan Loukolle asti. Ja Loukon ikkunat olivat huurussa.

— Ei täältä näe mitään, Jossu valitti.
— Näkee.
— Mitä muka?
— Valoa.
— Hienoa. Tultiin tänne katsomaan lamppua.

Anni painoi lapasen ikkunaan ja pyyhkäisi varovasti huurua.

— Älä!
— Mitä?
— Ne näkee jäljen.

Lasiin oli jäänyt pieni kirkkaampi kohta. Molemmat tuijottivat sitä.

— Nyt me jäädään kiinni, Jossu kuiskasi.
— Ei jäädä.
— Ne näkee että joku on pyyhkinyt.
— Lumi peittää sen.
— Miten lumi tulee pystysuoraan ikkunaan?
— Tuulee.

Jossu pyöräytti silmiään.

— Nerokasta.

Silti hän siirtyi aivan Annin viereen. Kirkkaasta kohdasta näki sisään.

Loukon sisällä oli lämpimämpi. Sen näki melkein ilmasta. Tytöillä ei ollut ulkovaatteita. Joku istui vanhassa nojatuolissa. Toinen seisoi pöydän luona. Lamppu teki huoneesta keltaisen.
Jossun nenä oli melkein kiinni lasissa.

— Siellä on paljon niitä.
— Ketä?
— Tyttöjä.
— No ei siellä varmaan poikia ole.
— Ole hiljaa.

Anni työnsi päätään lähemmäksi.

— Siirry.
— Sä olet jo tässä.
— En näe sun läpi.
— Mene toiselle puolelle.
— Siellä on huurretta.

Jossu huokaisi ja antoi vähän tilaa. Sitten molemmat näkivät penkin. Ja tytön penkillä.
Jossu lopetti valittamisen kylmästä.

— Mitä ne tekee?

Anni siristi silmiään.

— En tiedä.

Tyttö oli vatsallaan penkillä ja kiinnitetty siihen nahkahihnoilla niin, ettei hän voinut noin vain nousta kesken kaiken.

— Se on sidottu, Jossu sanoi.
— Niin näyttää. Ja sillä on pylly paljaana.
— Miksi?
— Taas sä kysyt multa kaikkea.
— No keneltä mä kysyn?
— En minä tiedä niiden juttuja.
— Sä aina esität että tiedät.
— Enkä esitä.
— Esitätpas.

Sitten yksi sisällä olevista tytöistä astui penkin viereen kädessään pitkä ja ohut piiska.

Kaksoset hiljenivät. Jossu katsoi sitä pitkään.

— Mikä helvetti toi on?

Anni tiesi. Tai ainakin luuli tietävänsä.

— Kouluraippa.

Jossu kääntyi hitaasti.

— Toiko?
— Niin.
— Eihän toi ole mikään vitsa.
— Ei.
— Eikä remmi.
— Ei.

Jossu katsoi uudelleen. Kouluraippa näytti ikkunan takaa pitkältä, jäykältä ja armottomalta.

— Hyi helvetti.

Anni ei sanonut mitään.

— Mä ottaisin mieluummin iskän remmin, Jossu kuiskasi.
— Niin minäkin.
— Tai vitsan.
— Niin.
— Ihan minkä vaan paitsi ton.

Anni nyökkäsi. Isän remmi oli tuttu. Se oli pelottava juuri siksi, että he tiesivät mitä se tarkoitti.
Koivuvitsa oli myös jotakin, jonka he osasivat sijoittaa maailmaan. Siitä puhuttiin. Sille oli jopa typerä nimi, Koivuniemen herra.

Mutta kouluraippa oli jotakin muuta. Kova. Pitkä. Jäykkä. Vieraan näköinen.

— Toihan on varmaan pahempi kuin mikään remmi, Jossu sanoi.
— Varmasti.
— Ja pahempi kuin vitsa.
— Niin.
— Miksi kukaan suostuu tuohon?

Anni katsoi sisään.

— En tiedä.

Sitten piiskaus alkoi.

Ensimmäinen terävä ääni kuului jopa ikkunan läpi. Penkillä oleva tyttö huudahti.

Jossu vetäisi päänsä pois lasista.
— Kuulitko?
— Kuulin.
— Se kuului tänne asti.

Anni katsoi edelleen.

Kouluraippa nousi uudelleen.

— Nyt taas.

Jossu kurkisti. Liike näkyi. Sitten ääni. Ja tytön huuto. Jossu irvisti.

— Ai kamala.

Anni painoi lapasensa suun eteen.

— Se huutaa oikeasti.
— Niin.
— Miksei ne lopeta?
— En tiedä.
— Sattuuhan toi ihan varmasti.
— Varmaan.

Jossu painoi kasvonsa taas lähemmäksi ikkunaa.

— Kato! Sen peppuun tuli punaiset juovat.
— Niinhän remmistäkin tulee.
— Mutta ei noin pahoja.
— Mulla kutittaa pimpissä.
— Niin mullakin.

Sisällä olevat muut tytöt seurasivat tapahtumaa. Kukaan ei näyttänyt yllättyvän tai olevan kauhuissaan. Se oli kaksosista melkein käsittämättömintä.

He itse säpsähtivät joka kerta. Sisällä muut tiesivät, mitä oli tulossa.

Kouluraippa nousi jälleen.

— Nyt, Anni kuiskasi.

Terävä ääni. Huuto. Uusi punainen juova nousi penkkiin sidotun tytön pakaroille heti. Nyt niitä oli jo monta.

Jossu veti henkeä hampaidensa välistä.

— Hyi saatana.
— Hiljaa!
— Ei ne kuule.
— Kuulee jos huudat.
— En huutanut.
— Melkein.

Jossu hieroi käsiään yhteen.

— Mä jäädyn.
— Lähde sitten.
— En mä yksin lähde.
— Miksi?
— Koska sä jäät.

Anni ei vastannut. Jossu tunsi siskonsa liian hyvin.

— Sä et pysty lähtemään. Sua kiinnostaa liikaa.
— Pystyn.
— No lähdetään.

Anni ei liikkunut.

— Niinpä.
— Ole hiljaa.

Piiskaus jatkui. Raipan terävät äänet ja tytön huudot toistuivat Juovia ilmestyi lisää.Välillä tuli tauko.

Silloin kaksoset kuulivat sisällä puhetta, mutta eivät sanoja.

Sitten kouluraippa nostettiin jälleen.

Jossu alkoi tunnistaa hetken jo ennen ääntä.

— Nyt tulee.

Anni ei vastannut.

Ääni.Huuto.

— Ai!

Jossu painoi silmänsä kiinni.

— Mä en katso enää.
— Etkö?
— En.

Hetken päästä:

— Mitä siellä tapahtuu?

Anni vilkaisi häntä.

— Luulin ettet katso.
— En katsokaan. Siksi kysyn.
— Jatkuu.
— Vieläkö?
— Vielä.
— Kuinka kauan ne aikoo?
— En tiedä.

Jossu avasi silmänsä.

— Onko se tyttö kunnossa?

Anni katsoi.

— On kai.
— Mistä tiedät?
— Se puhuu niille.
— Mitä?
— En kuule.

Sitten tuli taas tauko. Joku sisällä meni penkin luokse. Näytti kysyvän jotakin.

— Nyt ne lopettaa, Jossu sanoi.

Penkin luona oleva tyttö vastasi.

Hetken päästä muut vetäytyivät jälleen vähän kauemmaksi. Kouluraippa nousi taas. Jossu tuijotti.

— Ei ne lopettaneetkaan.

Pakkanen alkoi tuntua kaikkialla. Jossun nenää särki. Annin sormet olivat lapasten sisällä jäykät. Jossu nosteli jalkojaan vuorotellen lumesta.

— Mä en oikeasti tunne enää varpaita.
— Kohta lähdetään.
— Sä sanoit noin jo äsken.
— No kohta.
— Mikä on kohta?
— Kun toi loppuu.

Jossu katsoi sisään.

— Entä jos se kestää tunnin?
— Ei kestä.
— Mistä tiedät?
— Ei kukaan kestä tuntia.
— Entä jos noidat kestää?

Anni katsoi häntä. Jossu oli puoliksi tosissaan. Se sai Annin hetkeksi miettimään.
Koulussa puhuttiin noitatytöistä. Kirouksista. Salaisista jutuista.
Ja nyt he seisoivat kahdenkymmenenkuuden asteen pakkasessa katsomassa ikkunasta, kun yksi niistä otti vastaan kouluraippaa eikä ollut vieläkään käskenyt lopettaa.

— Ehkä ne oikeasti on vähän noitia, Jossu sanoi.
— Älä ole tyhmä.
— Selitä sitten toi.

Anni ei pystynyt.

Sitten Jossu huomasi puolitutun tytön.

— Anni.
— Mitä?
— Se piirtää taas.

Huoneen sivulla istui Anniina. Paperi edessään. Hän katsoi penkille, piirsi, nosti katseensa uudelleen ja jatkoi.

— Taas, Jossu kuiskasi.
— Mitä taas?
— Se piirtää kaiken.
— Ehkä.
— Miksi?
— Että jää muistiin.
— Miksi tuollaisen pitää jäädä muistiin?

Anni kohautti olkapäitään.

— Ehkä niille se on tärkeää.

Jossu katseli. Anniina piirsi nopeasti. Sitten hän nosti katseensa. Ei penkille. Ikkunaan.
Kaksoset jähmettyivät.

— Voi paska, Jossu kuiskasi.
— Älä liiku.

Anniina katsoi suoraan heihin. Huuruisen lasin keskellä oli pieni kirkas kohta. Ja siinä kaksi vaaleaa päätä.

He eivät voineet enää kuvitella olevansa näkymättömiä.

— Se näki, Jossu sanoi tuskin kuuluvasti.
— Niin.
— Nyt juostaan.
— Odota.
— Taas sä sanot odota!
— Katso.

Anniina ei huutanut. Ei osoittanut. Ei sanonut muille mitään. Hän vain katsoi hetken. Sitten hän laski katseensa takaisin paperiin.

Jossu tuijotti.

— Miksei se sanoi?
— En tiedä.
— Se varmasti näki.
— Varmasti.

Silloin toinenkin tyttö vilkaisi ikkunaan. Kaksoset painuivat yhtä aikaa alas.

— Nyt toinenkin näki!
— Hiljaa!
— Mä lähden.
— Odota.
— Mä jäädyn ja kohta ne tulee hakemaan meidät.
— Hiljaa!

Sisältä kuului naurua. Kaksoset katsoivat toisiaan kauhuissaan.

— Ne nauraa meille, Jossu kuiskasi.
— Et sä tiedä.
— Varmasti nauraa.

Anni uskalsi ensimmäisenä nousta vähän.

— Mitä ne tekee?
— Odota.

Hän kurkisti ikkunan alareunan yli. Kaksi tyttöä katsoi heidän suuntaansa. Toinen hymyili. Sitten se sanoi jotakin toiselle.

Anni painui alas.

— Nyt ne tietää.
— Kaikki?
— En tiedä.
— Nyt juostaan.

Juuri silloin sisältä kuului taas kouluraipan ääni. Ja huuto.

Kaksoset unohtivat sekunniksi oman kiinnijäämisensä. Jossu nosti päätään.

— Ne jatkaa vieläkin!
— Niin.
— Ei voi olla totta.

Nyt Jossun mieleen tuli jotakin vielä pahempaa.

— Anni.
— Mitä?
— Mitä jos ne tulee hakemaan meidät?
— Ei tule.
— Mutta ne näki.
— Mitä sitten?
— Me vakoillaan.
— Ei me vakoilla.

Jossu tuijotti häntä.

— Mitä me sitten tehdään?

Anni mietti.

— Katsotaan.
— Salaisen kerhon ikkunasta.
— No...
— Se on vakoilua.

Anni ei vastannut. Jossu vilkaisi penkkiä ja siihen sidottua tyttöä..

— Mitä jos vakoilijoille tulee rangaistus?
— Lopeta.
— Entä jos ne sitoo meidätkin tuohon?
— Ei sido.
— Kouluraipalla?
— Jossu!
— Mieti nyt!

Anni ei halunnut miettiä. Mutta ajatus oli jo hänenkin päässään. Penkin luona oleva tyttö. Sidottuna. Kouluraippa. Juovat. Huudot. Anni tunsi vatsansa muljahtavan.

— Mä ottaisin iskän remmin, hän sanoi.

Jossu katsoi häntä.

— Niin minäkin.
— Vaikka kaks kertaa.
— Älä nyt sentään.
— No ennemmin kuin toi.

Jossu vilkaisi ikkunaan.

— Tai vitsan.
— Niin.
— Koivuniemen herrankin.
— Ihan koska vaan.

Jossu mietti.

— Iskän remmi on sentään remmi.
— Niin.
— Se taipuu.
— Niin.
— Toi kouluraippa näyttää ihan hirveältä.

Anni nyökkäsi.

— Ja jos kaikki katsoisi...

Jossu ei edes halunnut ajatella sitä.

— Juostaisiin karkuun.
— Jos oltaisiin sidottu?
— Älä sano noin.

Sisällä yksi tytöistä tuli ikkunalle. Nyt molemmat näkivät hänet. Hän pyyhkäisi huurua lasin sisäpuolelta.

Kaksoset tuijottivat häntä. Tyttö tuijotti takaisin. Muutaman sekunnin ajan heidän välissään oli vain lasi.

Sitten tyttö hymyili.

Jossu tarttui Annin hihaan.

— Nyt mennään.
— Joo.

Mutta juuri kun he kääntyivät, ikkunan läpi kuului vaimea koputus.

Kop. Kop.

Molemmat pysähtyivät.

— Mitä se tekee? Jossu kuiskasi.

Anni katsoi.

Tyttö viittoi heitä. Ei pois. Vaan sisään.

Anni ja Jossu katsoivat toisiaan.

— Ei, Jossu sanoi heti.
— Ei todellakaan.

Ikkunan takana tyttö viittoi uudelleen. Sitten hän hieroi käsivarsiaan ja esitti palelevansa. Hän oli ymmärtänyt. Kaksoset olivat olleet ulkona jo kauan. Kahdenkymmenenkuuden asteen pakkasessa.

Jossu katsoi Annia.

— Mennäänkö?
— Sisälle?
— Niin.
— Oot sä hullu?
— Mutta täällä jäätyy.

Anni vilkaisi Loukon ovea. Sitten ikkunaa. Sitten penkkiä ja tyttöä. Kouluraippa oli edelleen tytön kädessä.

— Ei.
— Hyvä.
— Juostaan.

He lähtivät.Lumi narskui niin kovaa, ettei salaa lähtemisestä tullut mitään.
Jossu juoksi ensimmäisenä. Anni perässä. He eivät pysähtyneet ennen kuin Loukko oli jäänyt kunnolla taakse.

Jossu kumartui hengittämään. Pakkanen poltti keuhkoja.

— Ne näki meidät.
— Niin.
— Ainakin kolme.
— Niin.
— Anniina myös.
— Niin.
— Ja se piirsi.

Anni nyökkäsi. Jossu suoristautui.

— Mitä jos se piirsi meidät?

Anni katsoi häntä.

— Ikkunan taakse?
— Niin.
— Ei varmasti.
— Mistä tiedät?
— En tiedäkään.

He lähtivät kävelemään. Jossu hieroi käsiään.

— Mä en vieläkään tunne mun varpaita.
— Nyt tunnet.
— Mistä tiedät?
— Kun valitat niistä.

Jossu näytti hänelle kieltä. Hetken päästä Anni kysyi:

— Olisitko mennyt sisään?
— En.
— Vaikka ne olisi luvannut ettei meille tehdä mitään?

Jossu mietti.

— Ehkä.
— Äsken sanoit ettet.
— No jos olisi ollut ihan varma.
— Mistä olisit tiennyt?
— Olisin kysynyt Anniinalta.

Anni hymähti.

— Miksi siltä?

Jossu mietti hetken.

— Kun se ei kertonut meistä.

Siinä oli jotakin. Anniina oli nähnyt heidät. Muutama muukin tyttö oli nähnyt. Silti kukaan ei ollut tullut ajamaan heitä pois. Joku oli jopa yrittänyt saada heidät sisään lämpimään.

— Hei, Jossu sanoi.
— Mitä?
— Jos me joskus päästään noihin...
— Niin?
— Mä en ota kouluraippaa.
— Et niin.
— En vaikka mitä sanottaisiin.
— En minäkään.
— Remmi ehkä.

Anni katsoi häntä.

— Ehkä.
— Vitsa ehkä.
— Ehkä.
— Mutta ei kouluraippaa.
— Ei ikinä.

He kävelivät vähän matkaa hiljaa. Sitten Jossu pysähtyi. Aivan kokonaan.
Anni ehti ottaa pari askelta ennen kuin huomasi.

— Mitä nyt?

Jossu ei vastannut. Hän katsoi Annia sellaisella ilmeellä, josta tämä tiesi heti, että jotakin oli pahasti pielessä.

— Mitä?
— Paljon kello on?

Anni tuijotti häntä. Sitten molemmat katsoivat ympärilleen aivan kuin kellonaika olisi voinut lukea jossakin lumihangessa.

— En tiedä.
— Kuinka kauan me oltiin siellä?
— En tiedä.
— Anni.
— Mitä?
— Meidän piti olla kotona...

Hän ei sanonut loppuun. Ei tarvinnut. Anni tunsi vatsassa oudon vihlaisun.

— Voi paska.
— Niin.

Hetki sitten heidän suurin ongelmansa oli ollut kouluraippa. Nyt se jäi yhtäkkiä hyvin kauas Loukolle.

— Me ollaan taas myöhässä, Jossu sanoi.
— Ei välttämättä paljon.
— Sä sanoit "kohta lähdetään" ainakin viisi kertaa.
— En sanonut.
— Sanoitpas.
— Ehkä kolme.
— Ja se piiskaus kesti vaikka kuinka kauan.
— Ei se niin kauan.

Anni vaikeni. Kyllä se oli kestänyt. Ja sitä ennen he olivat jo seuranneet tyttöjen touhuja vaikka kuinka kauan.

Jossu lähti kävelemään nopeammin.

— Juokse.
— Ei auta enää.
— Auttaa vähän.
— Ei auta jos iskä on jo huomannut.

Sitä kumpikaan ei halunnut ajatella.

He lähtivät silti juoksemaan. Lumi narskui. Pakkanen puri poskia.
Jossun puutuneet varpaat olivat yhtäkkiä paljon pienempi ongelma.

— Jos äiti ei ole sanonut mitään? Anni puuskutti.
— Sanoo se.
— Jos iskä ei ole kotona?
— On se.
— Mistä tiedät?
— Se on aina silloin kotona kun ei pitäisi!

Anni olisi nauranut, ellei olisi pelottanut.

He juoksivat vielä vähän. Sitten Jossu sanoi:

— Anni.
— Mitä nyt?
— Muistatko mitä sä sanoit?
— Mistä?
— Että ottaisit mieluummin iskän remmin kuin kouluraipan.

Anni vilkaisi häntä juostessaan.

— No?
— Älä ikinä sano tuollaisia asioita ääneen.

Anni tajusi.

— Voi helvetti.
— Niin.
— Mä perun sen.
— Liian myöhäistä.
— Perun!
— Kerro iskälle.
— Turpa kiinni.

Jossu alkoi nauraa. Se oli hermostunutta naurua, mutta silti naurua.

— "Mä ottaisin mieluummin iskän remmin."
— Lopeta!
— "Vaikka kaks kertaa."
— Mä tapan sut!
— Itse sanoit!

Anni lähti hänen peräänsä. Hetken he melkein unohtivat, miksi heillä oli kiire. Sitten kotitie tuli näkyviin.

Molemmat hiljenivät. Jossu hidasti.

— Anni.
— Niin.
— Se odottaa.

Anni tiesi tarkalleen, mitä hän tarkoitti. Kotona ei odottanut salainen noitapiiri. Ei penkkiä. Ei Anniinaa piirtämässä. Ei outoa koettelemusta, johon joku oli itse suostunut.
Kotona odotti isä.

Ja jos vanha järjestys piti paikkansa, myöhästymisestä seuraisi se sama tuttu asia, josta kaksoset olivat juuri Loukon ikkunan takana puhuneet.

Iskän remmi. Sängyn reunalle polvistuminen. Pikkuhoudujen laskeminen. Ja päiväpeiton kuviot joita tuijotettiin ja purtiin hammasta, kunnes rangaistus olisi ohi.

Jossu nielaisi.

— Oltais vaan menty sisälle Loukkoon.

Anni vilkaisi häntä.

— Kouluraipan luo?

Jossu mietti hetken.

— No ei sentään.

He jatkoivat kohti kotia. Kumpikaan ei enää valittanut pakkasesta. Eikä puutuneista varpaista.
Loukon ikkunan takana nähty kouluraippa oli ollut vieras ja kauhea. Kotona odottava remmi oli tuttu.

Juuri sillä hetkellä kaksosista kuitenkin tuntui, ettei tuttu ollut välttämättä yhtään parempi.