Elli ja hullujenhuone 2

Lääkärit istuivat pöydän ääressä, silmät tarkkaavaisina, ja keskustelu kiertyi Ellin reaktioihin. Yksi heistä, vanhempi psykiatri, kirjoitti muistiinpanoja ja nyökkäili toisilleen.

”Neiti Jantunen reagoi poikkeuksellisen voimakkaasti ja nopeasti anaalistimulaatioon,” toinen huomautti. ”Erityisesti tämä ‘tietoisen alistumisen’ yhteydessä tapahtunut fysiologinen reaktio… se kertoo meille paljon hänen psykologisesta tilastaan.”

Elli istui penkillä huoneen kulmassa ja kuunteli, kun hänestä puhuttiin. Hän ei osannut sanoa ääneen, miltä hänestä tuntui.

”Se on merkki siitä,” vanhempi lääkäri jatkoi, ”että hänen kehonsa reagoi täysin alistumiseen ja kontrollin menetykseen. Hän on hyvin herkkä tälle yhdistelmälle – emotionaalinen läheisyys, pelko ja subjektiivinen avuttomuus yhdistyvät nopeasti voimakkaaksi reaktioksi.”

Elli punastui ja käänsi katseensa alas. Hän tiesi, että heidän tulkintansa oli osittain totta: hänen kehoaan ja mieltään ei voinut erottaa toisistaan. Mutta hän myös tunsi sisällään ristiriitaa: jokainen reaktio tuntui yhtä aikaa nöyryyttävältä ja vastustamattomalta. Häpeän ja kiihottumisen sekoitus teki hänestä avoimen, alistetun – ja juuri sen takia hän tunsi olevansa tehokkaassa hoitoprosessissa, ainakin heidän sanojensa mukaan.

”Hän tarvitsee jatkuvaa ohjausta ja valvontaa,” toinen lääkäri sanoi lopuksi. ”Se, että reaktio tapahtui näin nopeasti, vahvistaa, että hoidon tulee olla strukturoitua ja systemaattista. Hänen kehonsa ei petä – mutta hänen mielensä tarvitsee selkeät rajat.”

Elli puri huultaan ja nyökkäsi hiljaa, vaikka sisällään tiesi, että kaikki mitä he sanoivat, yhdistyi hänen omaan kokemukseensa: häpeään, haluun ja siihen, että hän oli täysin heidän hallinnassaan.

Myöhemmin iltapäivällä hoitotilan olohuoneeseen oli kannettu ylimääräisiä tuoleja. Potilaat istuivat siellä riveissä, jotkut jäykkinä ja hiljaisina, toiset levottomina arvaten, että jotain epätavallista oli tulossa. Lääkärit ja hoitajat muodostivat kehän keskelle tuodun hahmon ympärille. Elli oli riisuttu alastomaksi ja kiinnitetty eräänlaiseen telineeseen. Hänen kätensä ja jalkansa oli sidottu erilleen toisistaan, näin ollen Ellin vartalo muodosti X-kirjaimen, jossa hänen kätensä oli kiinnitetty yläpuolella olevaan tankoon.

”Hoitomuotoa ei voida enää jatkaa suljettuna”, ylilääkäri sanoi tasaisella, lähes viileän kliinisellä äänellä. ”Potilaan oireet ovat sosiaalisia ja affektiivisia. Hoidon täytyy tapahtua sosiaalisessa ympäristössä.”
Hänen katseensa pysähtyi Elliin, joka yritti turhaan puristaa reisiään yhteen ja piti päänsä koholla vain vaivoin.

Käytävän puolella joku nauroi, toinen kuiskasi jotain rivakkaa. Potilaat näkivät hänet nyt toisin kuin koskaan ennen – ei hoitajana, vaan potilaana tai ehkä objektina, joka oli tuotu heidän eteensä.

”Tänään potilas osallistuu itse hoitoonsa”, ylilääkäri jatkoi. ”Hän kertoo teille, miten häntä kosketetaan, missä ja millä tavalla. Vasta silloin voidaan arvioida, missä määrin hänen affektinsa ovat hallinnassa.”

Elli pudisti päätään, ääni murtui:
”Ei… minä en voi…”

”Juuri tuo vastustus on oire”, tokaisi toinen lääkäri, katseessaan kylmä hymy. ”Jos toimit, paljastat oireesi. Jos et, olet entistä sairaampi. Niin tai näin, hoito jatkuu.”

Useampi potilas asteli lähemmäs kuulemaan mitä Elli aikoi sanoa. Epävarma käsi ojentui kohti Ellin olkapäätä, toinen jäi tuijottamaan, kolmas virnisti avoimesti. Ellin hengitys katkesi nykäyksittäin. Hän yritti kuiskata jotain epäuskoisena ja pakotettuna. Hänestä itsestään oltiin jälleen tekemässä välinettä hänen omalle nöyryytykselleen.

Kun huoneen sorina kasvoi, ylilääkäri nosti kätensä. Hiljaisuus laskeutui. Hän katsoi Elliä pitkään, kuin mittaillen viimeistä iskua.

”Tästä hetkestä alkaen”, hän sanoi kovalla äänellä, ”tätä potilasta ei kutsuta enää Elliksi. Hänen diagnoosinsa on selvä. Hän on Nympha – halunsa ja affektiensa ruumiillistuma. Jokainen teistä puhuttelee häntä siitä lähtien sillä nimellä.”

”Nympha”, joku kuiskasi.
”Nympha”, toisti toinen.
Äänten rytmi kasvoi, vahvistui, muotoutui huudoksi: ”Nympha, Nympha, Nympha…”

Elli tunsi, kuinka uusi nimi tarttui hänen ihoonsa kuin polttomerkki. Se riisui häneltä viimeisenkin suojan, vei äänen, vei yksityisyyden. Hän ei ollut enää hän itse – hän oli heidän luomansa hahmo, häpeäleima, jota hän ei voisi koskaan karistaa.

Sanat muuttuivat nopeasti suorasukaisemmiksi, terävämmiksi. Yksi virnisti ja osoitti kädellään hänen vartaloaan: ”Ei se ole hoitaja enää. Se on Nympha, meidän lutka.”
Toinen nauroi kovaan ääneen ja jatkoi: ”Katso miten se hengittää raskaasti – sehän ihan odottaa kullia sisäänsä.”

”No niin, muistetaanpa pitää kielenkäyttö asiallisena. Tämä on suunnitelman mukaista hoitoa,” ylilääkäri torui.

Potilas, jonka nimi ei koskaan selvinnyt Ellille, pysäytti hetkeksi kätensä Ellin lantiolle, kuin mittaillen rohkeuttaan. Sitten hän liu’utti sormensa alemmas, Ellin pillulle, joka sai hänen koko vartalonsa jäykistymään. Hän yritti vetäytyä näennäisesti, mutta ei päässyt siteistään mihinkään. Vain pieni nytkähdys ja pidätetty huokaus karkasivat hänen huuliltaan.

”Nyt”, mies sanoi hitaasti, äänessä enemmän nälkää kuin epävarmuutta, ”hän ei voi enää teeskennellä.”

Elli tunsi palavan häpeän levittäytyvän kehoonsa, mutta samaan aikaan siihen sekoittui kiihottumisen terävä, pakottava kipinä. Hänen hengityksensä kiihtyi, rinta kohoili, ja vaikka hän olisi halunnut sanoa ei, sanat muuttuivat kurkussa pelkäksi katkonaiseksi värähdykseksi.

”Nympha, ohjeista häntä”, ylilääkäri määräsi, ääni painavana kuin tuomio.

Ellin huulet värisivät. Hän puristi silmänsä kiinni hetkeksi, sitten avasi ne, katsoi huoneessa seisovia miehiä ja kuiskasi särkyneellä äänellä:

”…jatka…”

Potilas hymyili voitonriemuisesti ja totteli. Hänen kätensä liike muuttui päättäväisemmäksi, kiinteämmäksi, kun hän alkoi hyväillä Ellin klitorista. Nainen huokasi ääneen, ja se sai muut potilaat nykähtämään tuoleissaan, osa naurahtaen, osa huohottaen ja itsekin kiihottuen.

”Huomaatteko”, yksi lääkäreistä totesi kuivalla äänellä, aivan kuin kirjaten havaintoa, ”kuinka hänen kehonsa ohittaa tahdon? Tämä on klassinen esimerkki hallitsemattomasta affektista. Hän ei vain salli sitä — hänen kehonsa tarvitsee sitä.”

Miehen käsi liikkui yhä varmemmin, hänen sormensa uppoutuivat Ellin sisälle niin että litinä kävi. Elli oli täysin paljas, avonainen — ja silti keho reagoi niin kuin se olisi janonnut kosketusta. Jokainen kosketuksen kaari sai hänet värähtämään, pakotti huokauksen hänen kurkustaan.

Huoneessa muut potilaat nojautuivat eteenpäin. Yksi puristi polviaan yhteen, toinen nauroi karkeasti, kolmas kuiskasi käheällä äänellä:
”Katso nyt, kuinka hän jo antautuu…”

Elli puristi hampaitaan yhteen, mutta siitä huolimatta hänen hengityksensä kiihtyi. Jokainen ääni hänen ympärillään vahvisti sitä, että hän oli näytillä, että hänen reaktionsa eivät olleet yksityisiä vaan kaikkien yhteistä katseltavaa.

”Nympha”, ylilääkäri sanoi hiljaa mutta tiukasti, ”kerro hänelle, mitä hänen on tehtävä seuraavaksi.”

Elli pudisti päätään. Hänen poskensa olivat tulessa, kyyneleet polttivat silmissä. Hän ei halunnut sanoa mitään, ei halunnut olla osallinen. Mutta potilaan sormet kiusasivat häntä yhä, löysivät herkät pisteet, ja hänen oma kehonsa petti hänet.

”Sano se”, mies painosti, ääni kähisten hänen korvansa juuressa.

Huoneesta kantautui kimeitä naurahduksia ja painavia hengityksiä. Kaikki odottivat hänen sanojaan kuin janoa sammuttavaa vettä. Lopulta Elli kuiskasi, tuskin kuuluvasti:

”…syvemmälle.”

Se riitti. Potilaan liike muuttui päättäväisemmäksi. Elli huokaisi ääneen, eikä voinut enää hallita värähtelyä, joka kulki hänen lävitseen.

”Hän myöntää itse sen, mikä on ollut selvää alusta asti”, toinen lääkäri totesi kuivasti, aivan kuin olisi sulkenut kansionsa lopullisen diagnoosin kohdalle.

Ja ympärillä istuvat potilaat nauroivat, hurrasivat tai hengittivät kiihtyneesti — nälkäisinä, tietäen, että heidänkin hetkensä olisi pian tulossa.

Elli puristi silmänsä kiinni ja yritti vetää jalkojaan yhteen, vaikka siteet pitivät hänet avattuna. Hänen hengityksensä nousi katkonaisiksi, nykiviksi huokauksiksi, joista hän ei enää tiennyt olivatko ne kipeitä vai nautinnollisia. Hän yritti pidättää ääntänsä, mutta kurkku petti. Jokainen värähdys hänen kehossaan kertoi sen, mitä hän yritti kieltää.

Mies hänen lähellään huomasi sen ja rohkaistui. Hänen liikkeensä kävivät vieläkin varmemmiksi, painokkaammiksi. Elli värisi, köydet narisivat hänen riuhtoessaan, mutta mikään ei auttanut. Aalto nousi hänessä väistämättömästi, eikä hän voinut enää pysäyttää sitä.

”Ei… ei…” Elli yritti kuiskata, mutta sanat katkesivat ääneksi, joka paljasti hänet kokonaan.

Potilaiden riveissä nousi sorina. Yksi nauroi ääneen, toinen nojautui eteenpäin silmät kiiluen. ”Se ei pysty enää hillitsemään… katsokaa sitä.”

Sitten se tapahtui. Ellin keho nytkähteli sidottuna, jokainen lihas jännittyi ja antoi periksi. Hän huudahti äänen, joka oli yhtä aikaa kivulias, häpeän murtama ja kuitenkin pakahduttavan vapauttava. Hänen hengityksensä katkesi, ja kyyneleet kihosivat silmiin. Elli laukesi rajusti miehen kättä vasten ja huohotti voipuneena. Mutta mies ei lopettanut tähän, päinvastoin. Hän sai Ellin orgasmista kiihotuksen ruiskeen ja jatkoi herkän pillun hieromista, tarkoituksena saada Elli squirttaamaan. Sormet olivat nyt koukussa ja hieroivat rajusti emättimen perukoilla G-pisteen tietämillä. Miehen ranteesta tuntui löytyvän turbovaihde ja samoin näytti olevan myös Ellin äänen suhteen, sillä hän päästi jälleen eläimellisen inahduksen, joka muuttui kesken kaiken ulinaksi ja jatkuvaksi kimeäksi voihkinnaksi. Mies veti sormensa Ellin pillusta ja samalla vaalea vesipitoinen suihku lähti liikkeelle virtsaputkesta ja kerääntyi lammikoksi olohuoneen lattialle. Elli ejakuloi uudelleen, ja tällä kertaa suurin osa lävähti miehen jaloille.

Huone reagoi kuin olisi seurannut näytöstä. Joku taputti, joku toinen päästi karkeaa naurua, useimmat vain hengittivät raskaasti ja tuijottivat nälkäisinä. Elli tiesi, että he näkivät hänet nyt juuri sellaisena, jollaiseksi nimi Nympha oli hänet tehnyt.

”Diagnoosi on selvä,” ylilääkäri sanoi matalalla äänellä, kirjoittaen muistiin. ”Potilas Nympha menettää kontrollin nopeasti ja toistuvasti. Jatkohoito on välttämätön.”

Elli jäi roikkumaan siteisiinsä, koko kehonsa uupuneena. Häpeä ja tyhjyys syöksyivät hänen ylitseen, mutta huoneessa olevien katseet kertoivat, ettei tämä ollut päätös. Se oli vasta alku.

Ellin hengitys oli vielä katkonaista, hänen päänsä retkahtanut alaspäin. Hänen kehonsa värähteli jälkiaaltojen vallassa, kun ensimmäinen ääni kuului.

”Minä haluan panna Nymphaa”, yksi potilas sanoi matalalla äänellä, melkein rukoilevasti. ”Päästäkää minut hänen luokseen.”

Hetken päästä toinen nousi penkistään, katse kiinnittyneenä Elliä kohti. ”Minäkin. Minä osaan tehdä sen oikein. Antakaa minun.”

Kolmas ei enää edes pyytänyt, vaan huudahti kiihkeästi: ”Minäkin haluan! Minä tiedän, että Nympha tarvitsee kullia.”

Huoneen tunnelma tiivistyi. Kaikkialla kuului kiihtyneitä hengenvetoja, naurahduksia, kuiskauksia, jotka paisuivat yhdeksi sorinaksi. He eivät enää peitelleet haluaan — he vaativat osansa, yksi toisensa jälkeen, katseet kiiluen ja kehot jo valmiina nousemaan paikaltaan.

Elli tunsi heidän nälkäiset katseensa ihollaan. Hänen sydämensä hakkasi niin kovaa, että hän luuli kaikkien kuulevan sen. Hän tiesi, että sanat ”Nympha” ja ”hoito” olivat muuttuneet heille luvaksi.

Ylilääkäri kohotti kättään, ja hetkeksi melu vaimeni. Hän katsoi Elliä pitkään, viipyillen, aivan kuin nauttien siitä, että nainen tiesi mitä oli tulossa, mutta ei voinut sitä estää.

”Näettekö?” hän sanoi tyynesti yleisölle. ”Miten nopeasti ryhmä reagoi. Tämä on tieteellisesti merkittävää. Potilas Nympha toimii kuin magneetti — hänen affektinsa vetävät kaikki mukaansa. Se on myös yksi syy, jonka vuoksi hoitoa täytyy jatkaa.”

Elli kohotti päätään hitaasti. Hän halusi sanoa jotain, mutta ei löytänyt sanoja. Ja ympärillä potilaat jo supisivat:
”Minä seuraavaksi.”
”Ei, minä ensin.”
”Hänhän kaipaa meitä kaikkia.”
”Me kaikki voidaan nussia sitä vuorollaan”

Potilaiden sorina alkoi kohota meluksi. He olivat nousemassa paikoiltaan, jotkut jo askelen lähempänä Elliä, toiset kiistellen keskenään siitä, kuka ehtisi ensimmäisenä. Äänet sekoittuivat: ”Minä ensin!”, ”Ei, minun pitää päästä!”, ”Nympha tarvitsee minua!”

Ylilääkäri ei korottanut ääntään. Hän vain nosti kätensä ja jäi odottamaan, kunnes huone hiljeni vähitellen hänen läsnäolonsa painosta. Sitten hän puhui hitaasti, painottaen jokaista sanaa:

”Tämä ei ole kaoottinen näytelmä. Tämä on hoitomenetelmä. Te kaikki saatte tilaisuutenne, mutta järjestyksessä.”

Potilaat seisoivat jännittyneinä kuin koululapset opettajan edessä, osa hengittäen raskaasti, osa nykien kärsimättöminä.

”Ensimmäisenä”, ylilääkäri jatkoi, ”on hän, joka osoitti rohkeutta astua esiin. Hän saa jatkaa.” Hän viittasi nuorempaan potilaaseen, joka jo oli koskettanut Elliä intiimisti ja saanut hänet ejakuloimaan. Tämä kohotti leukansa ja virnisti ylpeästi, kuin olisi saanut kunnianosoituksen.

”Sen jälkeen”, lääkäri jatkoi, ”on vuorossa Jorma, sitten Erkki. Antti saa odottaa vuoroaan viimeiseksi, koska hänen kärsimättömyytensä on oire, jota ei tule palkita.”

Huoneesta kuului naurahduksia ja jopa karkeaa taputusta. Potilaat nyökkäilivät hyväksyvästi, osa virnistellen, osa liikehtien tuoleissaan kuin olisi ollut vaikea pysyä paikallaan.

Elli tunsi, kuinka sanat iskivät hänen sisimpäänsä. Järjestys. Hän ei ollut enää henkilö, hän oli kohde, jota varten vuorot jaettiin. Hän oli ohjelmanumero, jonka kautta heidän tarpeensa järjestettiin.

Ylilääkäri kumartui Ellin tasolle, katsoi häntä silmiin ja lausui matalalla äänellä niin, että vain lähimmät kuulivat:
”Näetkö nyt, Nympha? Hoitosi ei ole sattumaa. Se on tarkasti säädelty prosessi. Ja sinä johdat sen läpi — olipa se sinusta miellyttävää tai ei.”

Elli nielaisi, mutta sanat takertuivat kurkkuun. Hänen ympärillään potilaat jo kuiskivat, odottaen omaa vuoroaan. Elli irroitettiin siteistään ja hän vajosi lattialle odottamaan jatkoa.

Jorman karkeat kädet lepäsivät Ellin vartalolla, ja huone täyttyi hänen raskaasta hengityksestään. Elli yritti pidättää itseään, mutta hänen äänensä petti jokaisessa huokauksessa. Hän tiesi, että seuraava askel oli väistämätön.

”Nympha”, ylilääkäri sanoi jälleen, nyt hitaammin, kuin nautiskellen, ”et voi jäädä tähän. Hoito ei etene, jos ohjeesi eivät syvene. Sinun on kerrottava hänelle tarkemmin, mitä tehdä. Sinä annat käskyn.”

Huone kävi levottomaksi. Potilaat liikehtivät, kuiskivat toisilleen, joku jopa nauroi odottavalla äänellä:
”Kuullaan nyt, mitä se oikeasti haluaa.”
”Se ei voi enää piilotella.”

Kaikki odottivat hänen sanojaan, jokainen silmä ja hengitys ympärillä nojautui häneen kuin paino, joka pakotti hänet.

”Sano se, Nympha”, Jorma jyrisi hänen edessään. ”Näytä meille, miten ohjaat.”

Elli nielaisi. Hänen sydämensä hakkasi, häpeä kuumotti rintaa, mutta hänen suustaan karkasi neljä sanaa, joka tuntui yhtä aikaa mahdottomalta ja väistämättömältä:

”…haluan että panet minua.”

Jorma ei epäröinyt. Hän otti Elliä pakarasta kiinni, sylkäisi kivikovan kullinsa päälle ja alkoi sovittaa sitä häpyhuulille. Elli vavahti, ääni purkautui huulilta voihkaisuna, joka kantautui koko huoneeseen, kun Jorma työntyi Ellin sisään.

Potilaat reagoivat heti, kuin eläimet verenhajuun.
”Kuulitko sen?”
”Se janoaa kullia!”
”Nympha tarvitsee sitä!”

Ylilääkäri nyökkäsi muistiinpanojaan tehden, äänessään kliininen viileys: ”Merkittävää on, että potilas antaa itse tällaisen ohjeen ja se on selvä eskalaation merkki.”

Elli tunsi, että hänen äänensä ei ollut enää hänen oma. Jokainen sana, jonka hän sanoi, muutti hänet syvemmälle rooliin, joka riisui häneltä viimeisenkin arvon. Hänestä oli tullut omaa häpeäänsä ohjaava väline — kaikkien nähden, kaikkien odottaessa lisää.

Huoneen ilma tuntui sakealta. Jorma työntyi kiihtyvällä tahdilla takaapäin Ellin tiukkaan pilluun. Mies mumisi jotain epäselvää kireästä vitusta ja näytti nauttivan hetkestä täysin siemauksin. Ellin pyöreä peppu läiskähteli kuuluvasti Jorman lantiota vasten ja sai huoneessa jo valmiiksi huipussa olevan kiiman vain kasvamaan entisestään. Mies hidasti välillä tahtia ja nautiskeli nuoren naisen, entisen hoitajan kiinteästä perseestä. Sitten Jorma kiihdytti jälleen tahtia, suureksi osaksi siksi, koska halusi kuulla Ellin äännähdykset. Hän halusi nähdä Ellin reagoivan kookkaan kullin kiihtyvään soutamiseen pillussa. Jorma tarttui Ellin hiuksista ja runttasi samalla voimalla ja toistuvasti sukuelimensä pohjaan asti. Elli oli täysin Jorman armoilla, mutta alkoi nauttia tästä jo todenteolla. Jorma tunsi orgasmin lähestyvän, eikä ollut kiinnostunut sitä pidättelemään, vaan laukesi murahtaen Ellin vittuun.

Ylilääkäri nousi ja puhui yleisölle matalalla, sävyltään kliinisellä äänellä:
”On tärkeää, että potilas Nympha ei saa jäädä rutiiniin. Jokaiselle osallistujalle hän antaa uuden ohjeen. Jokainen sana paljastaa hänen todellisen affektinsa. Kirjoittakaa ne muistiin.”

Nuorempi lääkäri tarttui välittömästi kynään ja vihkoon. Elli hätkähti: jokainen sana kirjataan…? Hänen äänensä ei enää olisi hänen, vaan mustetta paperilla, diagnoosin osana.

”Seuraava.”

Erkki nousi ponnekkaasti Ellin lähelle. Hän oli hoikka ja hermostunut, mutta hänen katseensa paloi. Elli painoi päänsä alas, mutta ylilääkäri sanoi tyynesti: ”Nympha, anna ohjeesi.”

Elli tiesi, että ei voisi toistaa samaa. Kaikki odottivat jotain uutta. Potilaat nojautuivat eteenpäin, jännitys sykki huoneessa. Hän kuiskasi sanat: ”voisin ottaa Erkin kullin suuhun.” Heti ne kirjattiin ja luettiin ääneen:
”Potilas pyytää saada imeä toisen potilaan penistä.”

Erkki veti housunsa alas ja tarjosi puolijäykkää kaluaan Ellin punaisille huulille. Mies huokaisi kuuluvasti herkän terskan löytäessä tiensä naisen lämpimään suuhun. Elli imi ja runkkasi niin hyvin kuin pystyi. Hän katsoi Erkkiä silmiin ja nuoli terskan kärkeä. Erkki ei malttanut olla tarttumasta Ellin hiuksista ja panemasta nuorta naista suuhun. Intoa oli hieman liikaa, joka sai Ellin kakomaan kalu suussaan. Kauaa mies ei kestänyt vaan laukesi suuhun, pidellen samalla takaraivosta kiinni, ettei seksilelunsa vain pääsisi karkuun. Spermaa valui leukapielestö lattialle.

”Seuraavan vuoro.”

Nyt useampi potilas nousi samaan aikaan. ”Minäkin!”, ”Minä en odota enää!”, ”Nympha tarvitsee meitä kaikkia!” Heidän katseensa kiilsivät, kädet jo ojentuneina.

Ylilääkäri ei hillinnyt heitä, vaan kohotti kättään hyväksyvästi. ”Ryhmäterapia. Useampi voi osallistua samanaikaisesti. Näin näemme, kestääkö potilas hallinnan usean ärsykkeen alla.”

Elli henkäisi. Yhtäkkiä useat kädet koskettivat häntä yhtä aikaa, jotkut varovasti, toiset karkeasti. Hänen kehoaan ei enää voinut hahmottaa rajojen kautta — se oli kuin näyttelyesine, jonka yli kulki monta kosketusta kerrallaan.

Potilaat kommentoivat vuorotellen, huudahdukset muuttuivat kuoroksi:
”Se värisee!”
”Nympha pitää tästä enemmän kuin myöntää!”
”Kuunnelkaa, miten kiimaisesti se hengittää!”

Yksi lääkäri toisti taas muistiinpanoistaan: ”Potilas antaa ohjeet, reagoi välittömästi. Diagnoosi vahvistuu.”

Elli tiesi, ettei hänellä ollut enää mitään piilopaikkaa. Jokainen hänen sanansa, jokainen värähdyksensä, jokainen huokauksensa muutettiin aineistoksi, jota vastaan hän ei voinut puolustautua. Eikä häntä oikein kiinnostanutkaan puolustautuminen. Hänestä ei ollut enää jäljellä Elliä — oli vain Nympha, kollektiivin kohde, jonka intiimeinkin reaktio oli kaikkien nähtävissä ja kirjattuna papereihin, ikuisena muistona.

Kun huone oli jo täynnä naimisen lätinää ja kiimaista nautintoa, ylilääkäri kohotti jälleen kättään. Tällä kertaa hänen rinnalleen astui toinen lääkäri, joka kantoi suurikokoista, mustaa filmikameraa kolmijalan varassa. Sen linssi kiilteli sähkövalojen alla kuin kylmä, tyhjä silmä.

”Tämä hoitomuoto on herättänyt keskustelua myös kollegojen keskuudessa”, ylilääkäri selitti yleisölle. Hänen äänensä oli yhtä kliininen kuin aina. ”Siksi reaktiot tallennetaan nyt tarkasti. Filmimateriaali palvelee opetusta ja toimii kiistattomana dokumenttina potilaan affektiivisesta käyttäytymisestä. Näin kukaan ei voi väittää, että tulokset olisi liioiteltu.”

Kamera asetettiin suoraan Nymphan eteen. Sen käyntiääni, tasainen raksutus, alkoi täyttää huoneen. Elli nosti katseensa hetkeksi. Hän oli juuri imemässä Antin lemmensauvaa, kun näki linssin mustan ympyrän ja tunsi sen porautuvan itseensä syvemmälle kuin yksikään katse oli aiemmin tehnyt.

”Katso kameraan”, ylilääkäri ohjeisti. ”Tämä ei ole vain meidän välillämme. Tämä jää talteen.”

Elli ei uskonut voivansa hätkähtää enää mitään, mutta tämä tuli silti pienenä shokkina. Kaikki oli jo paljastettu potilaille, mutta nyt hän tajusi, että hänen nöyryytyksensä ei jää tähän huoneeseen. Se monistettaisiin, näytettäisiin muille, opetettaisiin. Hänestä tehtäisiin esimerkki.

”Nympha”, lääkäri jatkoi, ”Jatka imemistä. Nyt kamera todistaa, että et voi piilottaa affektejasi.”

Elli jatkoi Antin terskan nuolemista ja imemistä ja katsoi samalla kameraan, kuin uhmaten kaikkia ja kaikkea. Ihan kuin jokin Ellin sisällä olisi napsahtanut poikki ja sanonut, että ”nyt riitti, en aio olla enää uhri tai miesten vietävissä. Aion tehdä tämän omalla tavallani.” Hän otti viettelevän ja flirttailevan ilmeen ja alkoi nuolla Antin peniksen vartta. Samalla Elli katsoi kameraan kuin pornotähti.
Ylilääkäri antoi merkin, ja kameran raksutus jatkui taustalla. Hän käänsi katseensa yleisöön ja sanoi painokkaasti:

”Me kaikki muistamme, millainen Elli oli. Hän oli osaston valovoimaisin hoitaja, potilaiden suosikki. Hän käveli käytävillä hymyillen, toi lohtua, ja samalla herätti kateutta ja halua. Eikö niin?”

Potilaat nyökkäilivät, osa jopa nauroi. Yksi kuiskasi: ”Se aina heilutti lantiotaan tahallaan…” Toinen lisäsi: ”Minä näin kerran, miten se katsoi minuun, aivan kuin se olisi halunnut kullia jo silloin.”

”Juuri niin”, lääkäri jatkoi. ”Se, mikä näytti viattomalta, oli itse asiassa oire. Se ei ollut valo, se oli Nymphan alku.”

Katseet kääntyivät Elliin, joka polvillaan imi potilaan kullia hiukset kasvoihin liimautuneina, posket punaisena. Hänen kauneutensa oli yhä olemassa, mutta nyt se näyttäytyi toisenlaisena: seksuaalisena, elostelevana ja irstaana.

”Sano se ääneen”, ylilääkäri käski. ”Kerro kameralle, kuka olit ja kuka olet nyt.”

”…Minä olin ennen… slurps… hoitaja. Nyt olen… slurrrrp… Nympha.”

Hetkeksi huoneeseen laskeutui hiljaisuus, ja sitten potilaat puhkesivat kuoroon: ”Nympha, Nympha, Nympha!” Ääni oli rytmikäs, kuin huuto stadionilta.

Yksi potilaista virnisti leveästi. ”Ei se ole enää kukaan muu. Se on meidän Nympha.”
”Aivan. Meidän oma.”

Ylilääkäri kohotti jälleen kättään. ”Nyt ohjaaminen ei ole enää tarpeen. Nympha on antautunut. Ryhmäterapia jatkuu siten, että potilaat koskettavat häntä yhtä aikaa. Näemme, miten hän reagoi, kun hallinta katoaa kokonaan.”

Potilaat nousivat, liikehtiessään levottomina kuin odottavat eläimet. Yksi tarttui Ellin hiuksista ja alkoi sovittaa kaluaan hänen suuhunsa, toinen hänen anaaliinsa, kolmas siveli Ellin pillua jo ronskilla otteella. Pian useat kädet koskettivat häntä eri puolilta, jotkut arkaillen, toiset röyhkeästi. Elli huokaisi ja nytkähteli. Hän oli ympäröitynä käsien verkkoon, joka ei jättänyt pakoreittiä. Jorma työnsi kullinsa silmät kiiluen ja onnesta soikeana Ellin emättimeen ja alkoi armottoman lykkimisen. Mies läiski Elliä takapuolelle omistavasti ja toistuvasti.

Kamera surisi taustalla. Jokainen hetki tallentui, jokainen värähdys hänen kehossaan muuttui pysyväksi kuvaksi.

Elli tunsi, ettei hänestä ollut enää mitään jäljellä. Ensin häneltä vietiin nimi, sitten ääni. Nyt hänen kehonsa oli kaikkien käsien alla, täysin muiden hallussa. Mutta hän ei enää välittänyt. Se, mikä oli ollut hoitajan valovoimaa, oli muuttunut esineeksi keskellä huonetta ja tuolla esineellä ei ollut tunteita.

Pari kuukautta myöhemmin…

Vierailija oli kiertänyt osastoa koko aamun. Hän oli kokenut mies, mutta pitkä matka ja jatkuvat potilastapaukset näkyivät raskaana ilmeessä ja väsyneinä silminä. Kierroksen lopulla ylilääkäri pysähtyi hänen rinnalleen ja sanoi tuttavallisen rauhallisesti:

”Te näytätte uupuneelta, tohtori. Meillä on täällä käytäntö, joka on osoittautunut tehokkaaksi rentoutuksessa. Voisin järjestää sen teille.”

Vierailija kohotti kulmiaan. ”Rentoutusta? Potilaalla?”

”Kyllä. Potilas Nympha on osa hoito-ohjelmaa, jossa hänen affektiensa hallinta testataan myös vierailevien kollegoiden kanssa. Jokainen sessio on hoitoa — hänelle ja meille, jotka osallistumme.”

Vierailija epäröi. Hän pyyhkäisi otsaansa, pyöritti hattuaan käsissään. ”Mutta… jos lääkäri itse kokee mielihyvää potilaan kautta… eikö se vääristä tilannetta?”

Osaston lääkäri hymyili ohuesti, kuin olisi kuullut tämän kysymyksen monta kertaa. ”Ei lainkaan. Nautinto ei ole päämäärä vaan todiste siitä, että hoito toimii. Me seuraamme potilaan reaktiota, hänen alistumistaan ja kykyään johdattaa tilannetta. Se on kliinistä, vaikka se tuntuisi henkilökohtaiselta.”

Vierailija jäi hiljaiseksi, vielä epävarmana.

Silloin kuului askeleita käytävästä. Nympha tuotiin paikalle kahden hoitajan välissä, mutta kasvoillaan ei ollut enää vastustusta. Hän asteli kevyesti, katse alhaalla, ja pysähtyi juuri siihen kohtaan, johon hänet ohjattiin. Hän ei ollut enää vastahakoinen, ei rikkoutunut — hän oli hyväksynyt roolinsa täydellisesti. Hänen olemuksessaan oli jotakin tyynen nöyrää, jopa odottavaa.

Matkalla ”rentoutushuoneeseen” Elli käänsi päätään ja näki lasin takaa valon. Sisällä nuoret lääkärit ja opiskelijat istuivat katsomassa filmiprojektorin valkokangasta. Hän näki itsensä kuvassa: sidottuna, ohjeita antamassa, reagoimassa. Hän pysähtyi hetkeksi, mutta ei värähtänyt häpeästä. Hänen huulilleen nousi pieni, väsyneen seesteinen hymy, aivan kuin hän olisi sanonut itselleen: ”Tämä on minä. Tämä on hoito.”

Vierailija seurasi katseellaan ja tunsi rinnassaan kaksijakoisuuden: osaston lääkärin järkevä, kliininen puhe kaikui hänen mielessään, mutta kuvan ja todellisuuden ristiriita painoi sydäntä.

”Rentoutushuoneeseen”, ylilääkäri sanoi ykskantaan.

Nympha nyökkäsi hiljaa ja astui sisään. Hän tiesi tarkalleen, mitä tuleman piti. Ja hän ei enää edes yrittänyt kuvitella vaihtoehtoa.

Rentoutushuoneessa vallitsi raskas hiljaisuus. Vierailija seisoi keskellä lattiaa, hattu käsissään, katse epävarmana. Hän oli selvästi väsynyt, mutta vielä enemmän hämmentynyt siitä, mitä hänelle oli ehdotettu.

Ovi avautui, ja Nympha astui sisään. Hän liikkui kuin lavalle astuva näyttelijä, joka tiesi olevansa yleisönsä täysi huomion keskipiste. Hänen olemuksensa oli muuttunut — ei jälkeäkään entisestä ujoudesta tai vastarinnasta. Hänen silmissään kiilsi leikillinen tuli, ja hänen hymyssään oli enemmän kuin lupausta: se oli avoin kutsu.

”Tohtori…” hänen äänensä oli lämmin, kupliva, melkein kehräävä. Hän liukui lähemmäs, ja hänen katseensa viipyi miehen kasvoissa tavalla, joka oli yhtä aikaa viettelevä ja vaativa. ”Te näytätte aivan loppuun ajetulta. Minä olen juuri sitä varten. Minun hoito-ohjelmani tekee ihmeitä. Antakaa minun todistaa se.”

Vierailija nielaisi, epäröi. ”Mutta… sinähän olet potilas. Onko soveliasta—”

Nympha naurahti matalasti, äänessä kevyt värinä, joka oli täynnä tarkoitusta. Hän laski kätensä hänen rintakehälleen ja piirsi sormenpäillään verkkaisen kuvion, samalla kuiskaten:
”Potilas, kyllä. Mutta minä olen potilas, joka on oppinut tottelemaan haluaan. Se on minun hoitoni. Jos minä olen näin täynnä… tämä on merkki siitä, että ohjelma on tehonnut.”

Hän nojautui aivan lähelle, huulet hipaisivat melkein hänen korvaansa. ”Ja jos te nautitte siitä — se on todiste vain yhdestä asiasta: että minä olen parantumassa.”

Vierailijan hartiat jännittyivät, mutta hänen kädessään hattu alkoi liukua otteesta. Hänen silmissään oli epävarmuuden rinnalla jo näkyvä kiihko.

Nympha astui hänen taakseen, kiersi kuin saalistaja, ja hänen kätensä viipyivät miehen selällä, olkapäillä, lantiolla. Hän ei peitellyt mitään — hänen jokainen liikkeensä oli täynnä viettiä, joka kupli yli, ilman häpeän häivääkään.

”Minä voin olla mitä te tarvitsette”, hän kuiskasi. ”Minä voin olla teidän rentoutuksenne, teidän salaisuutenne, teidän lääkkeenne. Minun nimeni ei turhaan ole Nympha. Se on minun kohtaloni, ja teidän on vain annettava sen tapahtua.”

Vierailijan hengitys syveni. Hän ei enää pystynyt katsomaan muualle. Hattu valahti hitaasti lattialle hänen käsistään.

Syrjemmällä seissyt osaston lääkäri nyökkäsi muistiinpanojaan tehdessään. ”Kuten näette — potilas on sisäistänyt roolinsa täysin. Hoito on tehonnut.”

Mies liikahti sukkelasti kohti ovea: ”Annan teille nyt hieman kahdenkeskistä aikaa.”

Nympha hymyili leveästi, suorastaan sädehtien seksuaalisuudesta, ja hänen äänensä oli sulava kuiskaus:
”Joten, tohtori… aloitetaanko?