Ilta painui alas laitoksen ylle kuin raskas harso. Punatiilinen rakennus kohosi metsän laidasta, sen ikkunat loistivat keltaisina raitoina hämärässä, aivan kuin sisällä olisi säilynyt valo, joka ei koskaan sammunut. Käytävillä kaikui metallin kolahdus ja etäinen, epätasainen nauru, joka katosi hetkessä oven sulkeutuessa.

Seiniin oli imeytynyt vuosien hiljaisuus ja huokaus, niiden pintaa peitti kalkki, joka rapisi sormenpäiden alla kuin paljastuakseen jostakin, mitä kukaan ei halunnut nähdä. Ilma oli täynnä tupakan, puhdistusaineen ja märän villan hajua, yhdistelmä, joka kuului erottamattomasti tähän paikkaan.

Yövuoroon siirtyvät hoitajat vaihtoivat kuulumisia kapean portin luona, ja heidän askeleensa kopisivat kivetyksellä samaan tahtiin kuin rakennuksen sisällä kiertävän kellon viisari. Paikka eli omaa rytmiään, jossa aika ei kulunut kuten muualla: päivät olivat pidempiä, illat pimeämpiä, ja jokainen ääni sai painon, kuin se olisi merkki jostakin suuremmasta.

Tämä oli maailma, jossa yksityinen jäi seinien taakse, ja jossa pienimmätkin eleet keräsivät katseita.

Elli Jantunen oli nuorin hoitajista, ja ehkä juuri siksi hän erottui joukosta. Tuohon aikaan psykiatrisella osastolla työskentely oli vielä raskaampaa ja rajatumpaa kuin muualla sairaalassa. Se oli maailma, jossa ovet lukittiin, potilaita rauhoitettiin väkisin ja lääkkeet jaettiin kuin sakramentit. Mutta kun Elli asteli käytäviä pitkin, valkoisessa tärkätyssä hoitajatakissaan, tunnelma muuttui.

Potilaat suoristuivat sängyissään. Ne, jotka yleensä jupisivat omiaan, saattoivat hetkeksi vaieta ja seurata hänen liikkeitään silmillään. Jotkut kuiskailivat hänestä salaa — kuinka hoitajatar liikkui kuin varjo, kuinka hänen hymynsä sai olon tuntumaan vähemmän vangitulta.

Elli oli kaunis. Työkaveritkin huomasivat sen. Vanhemmat hoitajat hymähtelivät toisilleen, puhuivat “nuoren neidin lempeästä kosketuksesta”. Miehet, lääkäreistä laitosmiehiin, saattoivat jäädä liian pitkäksi aikaa katsomaan, kuinka Elli kumartui potilaan puoleen, kuinka hänen solakkien käsivarsiensa liikkeet olivat yhtä aikaa ammatillisia ja kauniita. Hän ei tehnyt mitään provosoivaa, mutta hänen olemuksensa riitti.

Elli oli sirorakenteinen, mutta muodokas tavalla, joka korosti hänen nuoruuttaan ja naisellisuuttaan. Kun hän kyykistyi ojentaakseen vesilasin potilaalle, hän saattoi tuntea selkänsä takana katseet, jotka eivät kuuluneet hoitajan ammattiin. Hän tiesi sen, mutta oli oppinut hymyilemään ohitse, ikään kuin ei huomaisi peppuaan tuijotettavan.

Hän oli pidetty myös siksi, että hän ei pelännyt koskea potilaisiin. Moni muu hoitaja hoiti tehtävänsä etäisesti, nopeasti, mutta Elli istui vuoteen reunalle, laski kätensä potilaan kämmenselälle ja kuunteli. Se herätti luottamusta — ja samalla jotakin muuta, halua, jota ei sanottu ääneen mutta joka tuntui käytävien ilmassa.

Sairaalassa alkoi kiertää lause: “Kaikki haluavat Ellin huomiota.” Potilaat toivoivat, että juuri hän jakaisi lääkkeet, että juuri hän sulkisi oven yöksi. Työkaverit järjestelivät vuorojaan niin, että saisivat olla hänen kanssaan samassa tiimissä.

Elli itse ei varsinaisesti pitänyt itseään erityisenä. Hänellä oli tunne, että hän vain teki työnsä, mutta hän ei voinut olla huomaamatta katseita, viipyviä sanoja, pientä hiljaisuutta huoneessa silloin, kun hän astui sisään.

Hän oli samaan aikaan turva ja kiusaus.
Ellin hymy toi hetkeksi toivoa siihen harmaaseen betonitaloon, jota kutsuttiin psykiatriseksi osastoksi. Potilaat seurasivat hänen liikkeitään kuin linnut valoa, ja henkilökuntakin huomasi, miten hänen läsnäolonsa rauhoitti levottomimmatkin. Elli ei ollut vielä täyttänyt kolmeakymmentä, ja hänellä oli tapana kulkea käytävillä vaaleassa hoitajatakissaan, hiukset siististi niskassa, pieni koru kaulassaan – sääntöjen rajoissa, mutta juuri sen verran omaa itseään mukana, ettei hän näyttänyt koneiston rattaalta.

Elli liukui osaston käytävällä kuin omassa elementissään. Hän tunsi katseet selässään, tiesi olevansa seurattu – ja myönsi itselleen pitävänsä siitä. Hän heilautti hiuksiaan, nojasi hetkeksi oviaukkoon ja jäi pyörittelemään kynää huulillaan, aivan kuin unohtaen sen siihen.

Juhani seisoi vähän matkan päässä, kädet takin taskuissa, ja katseli häntä sanattomana. Elli huomasi miehen kiusaantuneen läsnäolon, ja hymyili tälle ystävällisesti, leikkisästi – muttei sydämessään nähnyt häntä minään muuna kuin hyvänä työkaverina. Juhani on kiltti mies… mutta ei minun tasollani. Eri sarjassa kokonaan. Hänen huomionsa oli imartelevaa, mutta Elli ei ollut kiinnostunut, ei sillä tavalla.

Kun yksi papereista livahti hänen käsistään lattialle, Elli kumartui poimimaan sen. Hän tiesi, ettei Juhani kääntänyt katsettaan, tiesi, että hänen asennossaan oli jotain, mikä sytytti miehen. Hän suoristautui rauhallisesti ja antoi hymyn vilahtaa huulillaan – pieni piikki, jonka hän jätti sinne kuin leikillä, vaikka ei aikonut viedä sitä pidemmälle.

Se alkoi viattomasti. Elli oli kahvihuoneessa jälleen kerran nojautunut pöytää vasten, naureskellut ja kertonut, kuinka eräs potilas oli halunnut laulaa hänelle kansanlauluja. Hän oli kertonut sen lämpimästi, kuin huvittuneena, mutta myös hiukan imarreltuna.

Juhani kuunteli, sydän pamppaillen. Hän tiesi, että Elli teki tämän kaikille — oli ystävällinen, naurahti, kosketti kevyesti käsivarteen. Mutta hänen sisällään se sai toisen merkityksen: hän tunsi, että juuri hänelle Elli avautui erityisesti.

Illan työvuoron jälkeen Juhani jäi hetkeksi osastolle, vaikka hänen olisi pitänyt jo lähteä kotiin. Elli keräsi tarvikkeita varastosta, ja Juhani ilmestyi ovelle.

“Sinä… et varmaan tiedä, kuinka paljon minä arvostan sinua täällä,” hän sanoi, ääni kireänä.

Elli vilkaisi häntä, ensin hymyillen, mutta näki sitten miehen katseessa jotakin liian intensiivistä. Hän hämmentyi, ei osannut vastata muuta kuin:
“Kiitos, Juhani. Onhan meillä hyvä työporukka.”

Miehen silmät leimahtivat, ja hän astui lähemmäs. “Et ymmärrä. Minä näen, miten sinä katsot minua. Sinä flirttailet.”

Elli hätkähti. Hän yritti nauraa sen pois, kohotti käsiään. “Ei, en minä… se on vain tapani, minä en tarkoita—”

Mutta sanat jäivät hänen kurkkuunsa, kun Juhani otti askeleen liian lähelle. Hän ei koskenut, mutta katse kertoi kaiken: halun, joka oli kytenyt pitkään. Elli väistyi ja pakeni tilanteesta nopeasti, mutta se hetki ei jäänyt näkymättömäksi.

Potilaat seurasivat kaikkea. Yksi nyökkäili itsekseen, toinen supisi vierustoverilleen jotakin, joka sai tämän virnistelemään. Elli vastasi heidän katseisiinsa vain pienin elein, hymähdyksin ja nyökkäyksin, ikään kuin olisi tottunut olemaan huoneen valopiste.

Mutta taustalla alkoi kerääntyä myös toisenlainen virtaus. Hoitajien keskuudessa kiiri kuiskauksia: Kuka hän oikein kuvittelee olevansa, kun kulkee noin? Yksi potilas uskoi vakavissaan, että Elli hymyili juuri hänelle, ei kenellekään muulle. Katseista tuli viiltäviä, mutinoista värittyneitä.

Elli ei vielä nähnyt sitä, mutta hänen oma kepeä leikittelynsä – se, että hän antoi huomion viipyä ja jopa härnäsi sillä – alkoi muuttua muiden mielissä joksikin muuksi. Joksikin, mitä hän ei enää itse hallinnut.

Muutamaa päivää myöhemmin osaston käytävillä alkoi kuulua huhuja. Yksi hoitaja oli kuullut, kuinka Juhani oli puhunut Elliä koskevasta “liiallisesta läheisyydestä”. Toisessa keskustelussa Elli mainittiin nimeltä, kun pohdittiin, oliko hänen tapansa suhtautua potilaisiin “liian intiimi”.

Epäluulot kasvoivat nopeasti. Potilaat olivat jo omalla tavallaan kiinnittäneet huomiota Ellin lempeään ja välittömään käytökseen. Kun Juhani alkoi vihjailla, että Elli “ei tiennyt rajojaan”, että hän “leikitteli”, muiden oli helppo uskoa siihen.

Kokouksessa ylilääkäri totesi vakavana:
“On olemassa merkkejä siitä, että Elli ei aina kykene erottelemaan työrooliaan ja henkilökohtaisia tunteitaan. Tämä on vaarallinen yhdistelmä, sekä hänelle että potilaille.”

Elli istui hiljaa, kädet syliin puristettuina, eikä saanut sanaa ulos. Kaikki hänen ystävällisyytensä, kaikki hänen hyväntahtoisuutensa oli yhtäkkiä kääntynyt todistusaineistoksi häntä vastaan.

Eräänä aamuna Elli astui tavalliseen tapaan sisään osastolle, mutta oven vieressä odottikin ylilääkäri, vakava mies, jonka katse oli aina enemmän arvioiva kuin inhimillinen. Hän pyysi Ellin mukaansa toimistoon. Elli ei osannut aavistaa mitään erikoista – ehkä potilasasiakirjoihin liittyvää.

Mutta huoneessa odotti jo kaksi muuta lääkäriä ja sihteeri. Heidän edessään oli pino papereita, joissa luki hänen nimensä.

“Elli Jantunen”, ylilääkäri lausui hitaasti, “olemme saaneet useita raportteja siitä, että olet alkanut osoittaa häiriintynyttä käytöstä. Potilaiden liiallista lähestymistä, emotionaalista samastumista, epäasianmukaista käyttäytymistä.”

Elli nauroi hermostuneesti. “Anteeksi, mitä? Minähän olen hoitaja, en potilas.”

Mutta heidän ilmeensä eivät muuttuneet.

Sihteeri ojensi paperin, jossa oli yliviivattuja sanoja, katkonaisia lauseita hänen käsialallaan potilaskirjauksista. Elli muisti ne hyvin – hän oli joskus kiireessä kirjoittanut huolimattomasti, joskus ehkä lisännyt liian myötätuntoisia huomioita. Nyt ne näyttivät mustaa valkoisella: kuin potilaan omia sekavia merkintöjä.

“Meidän on kaikkien turvallisuuden vuoksi siirrettävä sinut tarkkailuun”, ylilääkäri sanoi kuivasti.

Hetkeä myöhemmin Elli huomasi seisovansa käytävällä ilman avaimiaan, ilman omaa takkia. Valkoinen hoitajatakki oli yhtäkkiä muuttunut potilaan asuksi.

Potilaat katselivat häntä nyt eri silmin – toiset ilkikurisesti, toiset myötätuntoisesti, jotkut jopa triumfaalisesti. He tiesivät: yksi heidän joukossaan oli vaihtanut puolta.

Elli yritti selittää, mutta sanat kuulostivat heikkeneviltä jokaisella kerralla, aivan kuin hän olisi todella menettämässä otettaan. Kaikki hänen protestinsa kirjattiin: kiivas käytös, epäluuloisuutta, kieltämistä.

Ja niin hän jäi sinne – osaston sänkyyn, valkoisten seinien sisään, samaan paikkaan, jossa hän oli vielä eilen hymyillyt potilaille rauhoittavasti.

Erona oli vain se, että nyt kukaan ei enää erottanut, oliko Elli hoitaja vai potilas.

Aluksi Elli nauroi asialle. Hän vakuutti jokaiselle, joka suostui kuuntelemaan, että tämä oli käsittämätön erehdys. Hänhän oli hoitaja, osaston oma työntekijä. Hänellä oli työvuorolistat, kaappi pukuhuoneessa, pino hoitopapereita hänen käsialallaan. Mutta jokainen sana, jokainen vakuuttelu kääntyi häntä itseään vastaan.

“Epärealistinen todellisuudentaju”, kuuli hän lääkärin kuiskaavan sihteerille.
“Potilas samaistuu liiaksi hoitajan rooliin.”

Elli tunsi, kuinka veri kohisi korvissa. Hän halusi karjua, juosta ulos, soittaa kotiin ja kertoa, että kyseessä oli virhe. Mutta hänen taskussaan ei ollut enää avaimia. Henkilökunta vältteli hänen katsettaan kuin olisi ollut helpompaa antaa hänen vajota siihen rooliin, joka hänelle nyt kirjoitettiin.

Illalla hänet vietiin tarkkailuhuoneeseen. Se oli pieni, paljas tila, jonka ikkuna oli korkealla. Elli yritti vielä puhua järkeä yövuorossa olleelle vanhemmalle hoitajalle, jonka kanssa hän oli joskus juonut kahvia keittiössä.

“Sinä tunnet minut, sinä tiedät, etten ole potilas. Minä olen Elli. Minä tein viime viikolla sinun kanssasi iltavuoron.”

Mutta nainen vain laski katseensa. “Parasta olisi levätä nyt. Älä tee tästä vaikeampaa.”

Kun yö eteni, ahdistus syveni. Oli kuin seinät olisivat liikkuneet lähemmäs. Elli yritti pitää kiinni järjen rippeistä, muttei enää tiennyt, miten todistaa olemassaolonsa oikeaksi. Jokainen hänen liikkeensä ja jokainen epätoivoinen selityksensä kirjattiin muistiin: levoton, kiihtynyt, harhainen.

Aamulla hän menetti malttinsa. Hän hakkasi oven ikkunaan, huusi vaativansa päästä osaston johdon puheille. Se oli virhe.

Kaksi hoitajaa ja laitosmies tulivat sisään ilman kiirettä, kuin he olisivat harjoitelleet tämän tuhansia kertoja. He eivät vastanneet hänen huutoihinsa, eivät yrittäneet selittää. He tarttuivat käsivarsiin ja nilkkoihin, rauhallisesti mutta väistämättömästi.

“Ei, ei, ei, minä en ole potilas! Minä olen hoitaja, minä kuulun tänne töihin!” Elli huusi, mutta ääni särkyi kyyneliin.

Lepositeiden nahkahihnat kiristyivät hänen ranteidensa ja nilkkojensa ympärille. Koko hänen kehonsa tärisi, mutta sänky ei antanut periksi. Huoneessa oli hiljaista, vain hänen oma nyyhkytystensä kaiku.

Kun hän jäi yksin, katse kattoon sidottuna, hän alkoi ensi kertaa todella pelätä. Mitä jos he olivat oikeassa? Mitä jos hän todella oli sekaisin? Mitä jos hän oli vain kuvitellut olleensa hoitaja — muistoja, ystävyyksiä, katseita käytävällä, kaikki vain pirstaleista unta?

Ajatus kietoutui hänen mieleensä kuin köysi. Ja hetken ajan, keskellä aamun valoisaa hiljaisuutta, Elli ei ollut enää varma kummalla puolella hän oli.

Lääkäri astui huoneeseen seuraavana päivänä. Hänellä oli kädessään kansio, johon oli merkitty Ellin nimi.

“Neiti Jantunen”, hän aloitti muodollisesti. “Olette osoittaneet poikkeavaa emotionaalista kiinnittymistä sekä työtovereihin että potilaisiin. Tällainen käytös viittaa seksuaalisemotionaaliseen epätasapainoon. Meillä on käytössämme menetelmä, joka on osoittautunut tehokkaaksi tämänkaltaisissa tapauksissa.”

Elli tuijotti häntä tyrmistyneenä. “Mitä te tarkoitatte?”

“Orgasmihoitoa”, mies sanoi kuin se olisi ollut mikä tahansa lääketieteellinen toimenpide. “Kohdistettua stimulaatiota hermoston rauhoittamiseksi ja pakkomielteiden lievittämiseksi. Tämä on vakiintunut menetelmä hysteeristen oireiden hoidossa.”

Elli pudisti päätään rajusti. “Ei. Ei missään nimessä. Te ette voi.”

Mutta sana “ei” ei ollut sillä osastolla kovin vahva. Potilaiden kieltäytymisiä ei kuultu vaan kirjattiin oireiksi. Ja kun kaksi hoitajaa palasi huoneeseen, Elli tiesi, ettei hänellä ollut valtaa omaan kehoonsa. Toinen hoitajista oli Juhani, ja tietoisuus tästä ei rauhoittanut Elliä, päinvastoin.

Huone, johon hänet siirrettiin, oli kylmä ja kliininen. Siellä oli pöytä, instrumentteja, verhoja, jotka sulkivat näkymän ulkopuolelta. Huone oli tuttu Ellille muutamasta toimenpiteestä, jossa hän oli itse ollut hoitajana. Mikään ei kuitenkaan varustanut Elliä siihen mitä oli hänelle itselleen luvassa.

Hänet riisuttiin alushousuisilleen, asetettiin paikoilleen pöydälle ja lepositeisiin. Jalat levitettynä ja rinnat paljaana, Ellin protestit hukkuivat valkoisten takkien rauhallisiin, välinpitämättömiin liikkeisiin. Lääkäri otti kiinni Ellin rinnasta ja puristeli. ”Muista, että tämä on sinun omaksi parhaaksesi, neiti Jantunen.” Mies laittoi kämmenensä Ellin häpykummulle ja hieroi sitä hitain liikkein. Hän otti sakset työpöydän laatikosta ja leikkasi Ellin alushousut, jättäen entisen hoitajan täysin paljaaksi näytille. Samasta työpöydän laatikosta löytyi myös hieromasauvan näköinen kapistus jota lääkäri sovitteli nyt Ellin vulvan alueelle. Elli katseli tapahtumaa avuttomana, kauhuissaan ja epäuskoisena.
”Katsotaan miten reagoit tähän,” mies sanoi hiljaa itsekseen ja painoi napista sauvan käyntiin, saaden aikaan väristyksiä Ellin kehossa.

Hoito esitettiin tieteellisenä, mutta Ellille se tuntui kaikelta muulta. Hänen reaktionsa — vastustus, kiemurtelu, lopulta väistämättömät fysiologiset värähdykset — kirjattiin tarkasti. Jokainen huokaus, jokainen liike hänen kehossaan, merkittiin kylmin sanoin potilaskansioon.

Elli oli täysin avuton. Hän ei voinut uskoa tilannetta, joka oli täysin absurdi. Hän ei kuitenkaan voinut myöskään vastustella omaa kehoaan, joka kaikessa biologisessa viisaudessaan viestitti nyt Ellille ja kaikille huoneessaolijoille, että hän alkoi kiihottua. Ellin huokaukset voimistuivat ja muuttuivat vähitellen voihkinnaksi. Sauva hänen häpyhuulillaan teki konemaisesti ja vääjäämättömästi työtään, eikä loppua ollut näköpiirissä. Lääkäri laittoi tehon kovemmalle, saaden Ellin valittamaan ja kiemurtelemaan. Hän oli jo aivan märkä. Elli olisi voinut vaikka vannoa, että hän ei ollut ainoa huoneessa, joka oli kiihottunut. Lääkärin housuissa pullotti näkyvästi ja hänen silmänsä näyttivät lasittuneilta.

Elli ulisi, vaikeroi ja vääntelehti voimakkaasti. Hänen nänninsä olivat kovat ja huulet kiihottamisesta punaiset. Ellin naisellisen kaunis keho jännittyi, kun hän laukesi voimakkaasti valittaen ja kouristellen hieromasauvaa vasten. Elli yritti toipua orgasminsa jäljiltä, kun näki silmäkulmallaan, että lääkäri avasi housunsa ja astui hänen jalkojensa väliin. Miehellä seisoi jo. Elli katseli kun tuo valkotakkinen ammattilainen otti turpean, purppurapunaisen kalunsa kärjen ja asetteli sen hänen häpyhuultensa väliin. Elli ei voinut uskoa mitä tapahtui. Mies rummutti jäykistyneellä siittimellään Ellin pyhintä aluetta, saaden aikaan litisevän äänen ja hänet värähtelemään allaan. Hän upotti ensin terskan sisään, pullauttaakseen sen pian ulos. Sama toistui. Elli oli kiihottuneempi kuin halusi olla. Mies kiusoitteli avutonta potilasta, joka oli vielä vastikään titteliltään hoitaja. Lääkäri työnsi hitaasti kivikovan kankensa syvälle Ellin sisään, aiheuttaen voimakkaan kiljahduksen nuoren naisen suusta.

Nurkan varjossa seisoi Juhani. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta hänen silmänsä eivät irronneet Ellistä hetkeksikään. Hän seurasi jokaista liikettä, jokaista henkäystä, jokaista pientä nykäystä nahkahihnoja vasten. Hänen kasvoillaan oli ilme, jota oli vaikea tulkita - se oli samalla vakava, mutta silmissä paloi jotakin kiihkeämpää.

Elli tunsi hänen katseensa, vaikka ei voinut katsoa takaisin. Hän tunsi olevansa sekä potilas että näyttelijä, sidottuna ja asetettuna muiden ”hoidettavaksi” ja arvioitavaksi. Häpeä nousi hänen poskilleen, mutta sen seassa oli jotain muuta, jotain jota hän ei uskaltanut tunnustaa edes itselleen: jokin lämmin, vaarallinen kipinä.

Lääkäri nussi Elliä kiihtyvällä tahdilla, ja aiheutti nuorelle naiselle voimakkaita hyvänolon supistuksia. Nuo supistukset saivat alkunsa hänen herkistyneestä pillustaan, mutta ne levisivät lantion alueelle ja lopulta hänen koko kehoon, aivan päänahkaa myöten. Elli laukesi voimakkaasti ulisten ja vääntelehtien. Lääkärikään ei kestänyt enää, vaan suihkutti spermansa entisen hoitajan sisälle murahdellen. Mies romahti ensin Ellin päälle, mutta nousi siitä piakkoin erikoinen ilme kasvoillaan, ikäänkuin olisi halunnut säilyttää ammatillisen otteen tekemisessään. Hän silitti Ellin vatsaa kevyesti ja vetäytyi kauemmas. Lääkäri vilkaisi muistiinpanojaan ja sanoi lyhyesti:
“Jatkamme asennon vaihtamisella.”

Juhani ja toinen hoitaja astuivat lähemmäs. Elli ehti henkäistä vain kerran, kun hihnat avattiin. Hän ei ehtinyt nostaa itseään ylös, vaan häntä käännettiin määrätietoisesti selältä kyljen kautta vatsalleen. Patja tuntui kovalta rintakehää vasten, ja hetken ajan hänen poskensa painui viileää kangasta vasten niin, että hengitys vaikeutui.

Nahkahihnat kiristyivät pian uudelleen. Hänen käsivartensa vedettiin sivuille, ranteet sidottiin niin, että sormet puristuivat nyrkkiin. Nilkat kiinnitettiin erilleen, kylmä metalli kolahti soljissa. Elli yritti sanoa jotain, mutta ääni oli käheä ja hiljainen.

“Rentouta hartiat”, lääkäri sanoi kuin ohimennen, aivan kuin kyse olisi vain lihastestistä.

Mutta asento, johon Elli oli pakotettu, oli paljastava, haavoittuva. Hän tunsi, miten jokainen hengenveto sai selän kaareutumaan, miten hänen lantionsa tuntui jäävän esille tavalla, jota ei voinut hallita.

Huoneen toisella laidalla Juhani seisoi taas hiljaa. Hänen silmänsä viipyivät Ellin hahmossa — siinä, miten hän käänsi päätään vastustaakseen häpeää, siinä, miten hänen hengityksensä tiheni sidosten kiristyessä. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta katse kertoi kaiken: kaipauksen, polttavan halun, sen että hän näki tilanteessa jotain aivan muuta kuin kliinistä tutkimusta.

Elli puristi silmänsä kiinni. Hän yritti ajatella, että tämä oli vain hoitoa, vain väliaikaista. Mutta häpeä muuttui ihon alla oudoksi värinäksi, jännitteeksi, jota hän ei pystynyt enää täysin hallitsemaan.

Lääkäri kirjoitti lopuksi muistiin:
“Potilas reagoi asennon muutokseen huomattavalla fysiologisella kiihtymyksellä. Jatkotarkkailua suositellaan.”

Ja kun huone hiljeni, Elli kuuli vain oman hengityksensä — ja sen, kuinka Juhanin kengänkärjet kolahtivat lattiaan, kun hän otti askeleen lähemmäs.

Huone oli hiljainen, vain kellon sekuntiviisarin tikitys kuului. Elli makasi edelleen vatsallaan, nahkahihnat pitivät hänen ranteensa ja nilkkansa kiinni, eikä hän ollut saanut liikkua minuutteihin.

Juhani jäi kahden kesken hänen kanssaan, lääkärin poistuttua raporttiaan kirjoittamaan. Oven sulkeuduttua Elli käänsi hitaasti päätään niin, että näki Juhanin kengät vieressään.

“Juhani…” hänen äänensä oli käheä, melkein kuiskaus. “Me ollaan aina tultu toimeen. Työkavereina. Ystävinä. Sä tiedät, etten minä ole tänne kuuluva.”

Hänen silmissään oli epätoivoa ja pyyntöä yhtä aikaa. “Sä tiedät millainen mä olen… aina kohdellut sua reilusti, eikö?”

Juhani nielaisi. Hän ei vastannut heti. Hänen kätensä puristui nyrkkiin, aivan kuin hän olisi yrittänyt pitää itseään kasassa.

Hän kumartui lähemmäs, katse kiinnittyneenä Elliin tavalla, joka sai naisen värisemään sidoksissaan. Hänen hengityksensä oli nopeaa, katkonaisempaa kuin hänen olisi pitänyt antaa näkyä.

“Elli…” Juhanin ääni oli matala, melkein särkyvä. “Sä et tiedä, mitä sä herätät.”

Elli puristi silmänsä kiinni. “Sä olet mun ystävä. Sä et voi… antaa tämän viedä sua mukanaan.”

Mutta hänen sanansa valuivat ilmaan ilman vastakaikua. Juhanin katse paloi niin lähellä, että se tuntui iholla. Hän oli mies, joka tiesi, ettei saisi - ja juuri siksi tunne hänen sisällään kasvoi sietämättömäksi.

Elli kuuli sen hänen hengityksestään. Kuuli, miten järki taisteli halua vastaan. Ja tiesi, että tällä kertaa halu oli voitolla. Juhanin housuissa pakotti. Hän ei ollut koskaan ollut niin kiihottunut mistään eikä varsinkaan koskaan ollut saanut tällaista tilaisuutta. Tuossa tuo häntä pitkään kiusoitellut pyöreä peppu oli alastomana ja valmiina hänen edessään.
Elli kuuli vyön soljen kilahduksen ja kovemman kolahduksen, kun housut tipahtivat maahan.

Elli yritti hengittää rauhallisesti, vaikka nahkahihnat kiristivät hänen ihoaan jokaisella liikkeellä. Hän käänsi päätään sivulle ja näki, kuinka Juhani kumartui häntä kohti, varjonsa peittäen hänen kasvonsa.

“Juhani…” Elli kuiskasi heikosti. “Älä tee tätä. Sä oot mun ystävä.”

Juhani sulki silmänsä hetkeksi, aivan kuin olisi halunnut estää itseään. Mutta sitten hän kumartui niin alas, että hänen huulensa melkein koskettivat Ellin korvaa. Hengitys oli kuuma ja katkonaista.

Hän kuiskasi sanat, jotka saivat Ellin sydämen takomaan raivoisasti:
“Jos sä tietäisit, mitä mä oon kuvitellut susta näinä öinä… miten sä et koskaan ole ollut vaan työkaveri mulle…”

Hänen äänensä värisi. Hän antoi vielä yhden, raaemman, rikkinäisemmän kuiskauksen, joka sai Ellin posket lehahtamaan kuumiksi häpeästä:
“Sidottuna, avuttomana… sä oot kaunein asia mitä mä oon koskaan nähnyt.”

Elli puristi silmänsä tiukasti kiinni. Hän halusi kadota, muuttua näkymättömäksi, mutta samaan aikaan jokin salakavala kipinä hänen sisällään reagoi Juhanin sanoihin tavalla, jota hän ei pystynyt hallitsemaan.

Juhani asetteli hitaasti, tilanteesta nautiskellen kalunsa Ellin mättäälle. Hän silitti naisen alaselkää ja pakaroita, vei kättään lantion kautta yläselälle ja tarttui kevyesti hiuksista. Juhani oli aivan hurmaantunut ja huumaantunut. Hän upotti varovasti kalunsa Ellin sisälle ja aloitti hitaan, rytmikkään liikkeen. Kumpikaan ei voinut uskoa tilannetta todeksi.

Elli makasi vatsallaan hihnojen puristuksessa, Juhanin sanat vielä korvissaan kaikuen. Sidottuna, avuttomana… kaunein asia mitä hän on koskaan nähnyt.

Hänen sydämensä hakkasi niin kovaa, että tuntui kuin rinta olisi repeämässä auki. Hän tiesi, että hänen pitäisi tuntea pelkkää kauhua. Häpeää siitä, että mies, jonka kanssa hän oli aina ollut ystävä ja työkaveri, paljasti tuolla tavalla kiihkonsa ja pani häntä siinä avuttomassa tilassa.

Ja häpeää hän tunsikin. Kuumaa, polttavaa häpeää, joka sai kyyneleet nousemaan silmiin.

Mutta sen alla sykki jotakin muuta. Jotakin vaarallista.

Hän tunsi, miten vartalo reagoi Juhanin kullin liikkeeseen hänen sisällään, vasten hänen tahtoaan: pieniä värähdyksiä lihaksissa, hengityksen nopeutumista, sellaista herkkää jännitettä, joka ei kuulunut kipuun eikä pelkoon.

En minä voi tuntea tällaista. Ei minun pitäisi…

Juhani kiihdytti tahtiaan ja Elli painoi poskensa patjaa vasten, puristi silmänsä kiinni.

Se, että hän ei pystynyt liikkumaan, se että hän oli täysin toisten armoilla - se teki kaikesta vielä oudommin sähköistä. Hänen mielensä kapinoi, mutta keho ei totellut.

Ja juuri siinä, sidottuna ja häpeän hiostamana, Elli kuiskasi itse itselleen niin hiljaa, ettei kukaan muu olisi kuullut:

“Ehkä… ehkä minä olenkin hoidon tarpeessa”

Juhani nussi häntä nyt jo armottoman kovaa. Elli sai käsittelyssä jo kolmannen orgasminsa lyhyen ajan sisään. Hän huusi niin että pelkäsi äänensä kuuluvan koko laitoksen kaukaisempiin kolkkiin, äänieristyksestä huolimatta. Juhani ei ollut kuitenkaan valmis. Hän oli vetäytynyt Ellin sisältä ja sovitteli nyt kyrpäänsä Ellin ryppyreikään. Tämä sai Ellin nytkähtelemään.

”Ei sinne”

Juhani työntyi hitaasti, mutta vastustamattomasti sisälle Ellin suoleen ja sai naisen päästämään väsyneen kiimaisen äänen. Elli yritti, ettei päästäisi ääntäkään, ettei antaisi kenenkään nähdä, miten hänen sisällään myllersi. Mutta vartalo petti hänet, ja pian kurkusta karkasi ääni, jota hän ei ollut koskaan aiemmin kuullut itsestään.

Se alkoi kuin nyyhkytyksen yrityksenä, mutta särkyi kesken — muuttui voihkaisuksi, jonka eläimellinen sävy sai Juhanin hengityksen jähmettymään.

“Äh—…nnn…” Elli puristi hampaansa yhteen, mutta ääni karkasi silti. Se ei ollut itkua, vaan jotakin, joka kuulosti tuskan ja nautinnon sekoitukselta. Jokainen katkonainen hengenveto värisi, kuin rukoillen vapautusta, mutta samalla houkutellen jatkamaan.

Se oli ääni, jota olisi voinut kuvitella kuulevansa eläimestä, joka ei enää tiennyt pakeneeko vai antautuuko.

Juhanin kulli kiinnittyi häneen, ja Elli tunsi sen polttavan anaalissaan. Hänen oma äänensä teki hänestä todistajan itseään vastaan. Hän kuuli sen yhtä selvänä kuin Juhani: ettei hän ollut vain uhri. Hänen kehostaan kumpusi jotakin, mitä hän ei pystynyt kiistämään.

Juhani nussi nyt Elliä, entistä työkaveriaan ja ihastustaan häpeilemättä perseeseen. Elliä, sen sijaan, ei häpeä jättänyt rauhaan, vaan syöksyi hänen kasvoilleen punaisena aaltona, mutta ääni ei totellut. Se jatkoi, hiljaa, särkyneenä, kiellettynä - ja juuri siksi niin kiihottavana. Juhani lykki hurmiossa ja konemaisen vääjäämättömästi puolustuskyvytöntä Elliä, eikä voinut uskoa onneaan. Mies tunsi sperman lähtevän jostain syvältä, ja sen tuloa ei voinut enää estää, eikä hän halunnutkaan. Juhani ja Elli laukesivat samaan aikaan, eläimellisesti huutaen - Juhani miehekkäästi korahdellen, Elli vaimeasti ja sen verran kun hänen keuhkonsa enää antoivat voimia. Elli oli voitettu ja hänen perseestään pääsi törähdysten saattelemana Juhanin spermaa pöydälle. Juhani ei voinut vastustaa, vaan otti sitä käteensä, hieroi sitä yhä jäykkänä seisovaan kulliinsa ja toi sen Ellin suun eteen.

”Olen aina unelmoinut tästä, mutta tämä oli parempaa, kuin mitä uskalsin koskaan haaveilla.”

Juhani seisoi hetken hiljaa, katsellen Elliä, joka makasi vatsallaan sidottuna, ääni nykien ilmaa hänen kurkustaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt häntä näin haavoittuvana, näin paljastettuna — ja se sai hänen sydämensä hakkaamaan niin kovaa, että koko rintakehä tuntui tukehtuvan. Ellin suu oli juuri sen verran raollaan hengästyksestä, että Juhani sai ujutettua kalunsa sinne ja syötettyä hänen suolesta valunutta spermaa. Elli oli liian väsynyt kyetäkseen vastustamaan. Juhani otti Elliä hellästi leuasta kiinni ja hieroi kaluaan myös Ellin kasvoille ja hiuksiin.

Ylilääkäri oli tullut jossain vaiheessa huoneeseen ja teki nyt muistiinpanojaan:
“Täsmällinen havainto: potilas reagoi voimakkaasti anaaliseen stimulointiin. Oireellinen – viittaa seksuaalisen kontrollin ja emotionaalisen impulssin sekoittumiseen. Hoidon jatkaminen ehdottomasti tarpeen.”

Elli värisi hihnoissaan, punastui ja kyyneleet valuivat pitkin kasvoja. Hän tunsi häpeän ja pakotetun kiihkon liukuvan yhteen. Hänen kehonsa kertoi jotain, mitä hänen mielensä yritti torjua – mutta kaikki hänen tunteensa tulkittiin sairauden ilmentymäksi.

Ylilääkäri jatkoi:
“Tämä on selvä merkki poikkeavuudesta, joka vaatii intensiivistä jatkohoitoa. Hänen tulee kohdata tämä rutiini toistuvasti, jotta sairaus voidaan hallita.

Kun kaikki oli ohi, Elli jäi makaamaan hengästyneenä ja nöyryytettynä. Hän ei enää tiennyt, oliko tunne helpotusta vai epätoivoa.

“Edistystä kuitenkin havaittavissa”, lääkäri sanoi, kun hän poistui huoneesta. “Potilas reagoi hoitoon osittain odotetulla tavalla.”

Elli jäi yksin ajatustensa kanssa. Hän ei ollut varma, kumpi oli pahempaa: se, että hänen kehoaan käytettiin ilman hänen suostumustaan, vai se, että jossain syvällä sisällään hän oli todella reagoinut. Ja se sai hänet pelkäämään kaikkein eniten — oliko hänen mielensä murtumassa juuri niin kuin he väittivät?

Seuraavina öinä Elli ei saanut unta. Hän käänsi kylkeä lepositeiden jäljet ranteissaan, kuunteli käytävien kolinaa ja huutoja toisista huoneista. Mutta hänen mielessään kaikui vain yksi asia: se hetki, jolloin hänen kehonsa oli reagoinut.

Hän oli vastustanut koko olemuksellaan, ollut varma, että ei antautuisi heidän “hoidolleen”. Mutta kun orgasmin aalto lopulta oli kulkenut hänen lävitseen, hän ei voinut kieltää sitä. Hänen lihaksensa olivat värisseet, sydän hakannut, hengitys särkyillyt kuin hänen kehonsa olisi pettänyt hänet. Ja lääkäri oli merkinnyt kaiken muistiin ilman ilmeen häivähdystäkään.

Ajatus ahdisti niin paljon, että hän tunsi oksennuksen nousevan kurkkuunsa. Mutta samalla… jokin hänen sisällään muisti sen tunteen, juuri sen hetken, ja se sytytti kipinän, jota hän ei olisi halunnut tunnustaa edes itselleen.

Entä jos minussa todella on jotakin vialla? Elli mietti. Jos minun haluni on sairas, jos se, että kaipasin läheisyyttä potilailta ja työkavereilta, olikin merkki häiriöstä?

Hän alkoi huomata itsessään outoa kaksinaisuutta. Päivisin hän vannoi, ettei koskaan antaisi heidän koskea itseään enää. Hän valmisteli sanoja, joilla todistaisi syyttömyytensä, joskus jopa kuvitteli kirjoittavansa kirjeen osaston ulkopuolelle. Mutta öisin hän muisti oman kehonsa reaktion, sen, kuinka mahdotonta oli ollut kieltää sitä lopullista värähtelyä.

Ja silloin häpeä oli lähes sietämätöntä.

Kun lääkäri tuli seuraavan kerran huoneeseen ja ilmoitti rauhallisesti, että hoitoa jatkettaisiin, Elli tunsi kaksijakoisen tunteen nousevan sisälleen. Pelko ja vastustus, mutta myös jokin toinen, matalampi värähdys, jota hän yritti tukahduttaa.

“En halua”, hän kuiskasi, mutta ääni ei ollut enää varma.

“Potilas kokee hoidon tarpeellisuuden”, lääkäri kirjasi muistiinpanoksi, ja se yksinkertainen lause tuntui sinetöivän kaiken.

Kun hänet asetettiin taas toimenpiteeseen, Elli ei tiennyt enää, taisteleeko vai antaako periksi. Hän ei ollut enää varma, oliko hän potilas, vai hoitaja, vai jotakin siltä väliltä – mutta hän tiesi, että joka kerta, kun hänen kehonsa reagoi, hän itse uskoi yhä vähemmän omiin muistoihinsa ja yhä enemmän heidän määritelmäänsä hänestä.

Aluksi Elli vannoi, ettei enää koskaan antaisi heidän tehdä sitä. Mutta päivät osastolla olivat pitkiä, käytävät täynnä epätoivoisia ääniä, ja hänen oma huoneensa oli kylmä ja tyhjä. Hän huomasi, että ajatukset palasivat aina samaan hetkeen: siihen, miten hänen kehonsa oli huutanut häntä vastaan ja kuitenkin vapautunut lopulta kuin pakotetusta hengityksestä.

Hän yritti vakuuttaa itselleen, että kyse oli pelkästä fysiologiasta, refleksistä, jonka kuka tahansa olisi kokenut, jos riittävän kauan altistetaan. Mutta samalla häpeä muuttui jollakin oudolla tavalla kaipuuksi.

Kun lääkäri seuraavalla kerralla ilmoitti, että hoito voidaan tarvittaessa toistaa, Elli ei ensin vastannut. Hän vain puristi lakanaa kämmenissään. Lopulta sanat lipsahtivat ulos niin hiljaa, että tuskin itsekään kuuli niitä:

“…jos se auttaa.”

Lääkäri nyökkäsi kuin se olisi ollut vain odotettavissa. Muistiinpanokynä rapisi: potilas osoittaa motivaatiota hoitoon.

Siitä lähtien jokainen kerta oli helpompi myöntää ääneen. Hän saattoi esittää vastarintaa, mutta hänen omassa kehossaan kyti salainen tieto: pian kaikki helpottaa, edes hetkeksi. Pian hän saa sen oudon vapautuksen, vaikka se tulisikin käsiin, joihin hän ei luottanut.

Yhtenä yönä, kun hän ei saanut unta, Elli kuunteli käytävän askeleita ja kuiskasi itse:

“Voisinko saada… hoitoa? Nyt?”

Sanoja seurasi niin syvä häpeä, että hän käänsi kasvonsa seinää vasten ja puri huultaan. Mutta kun hoitajat tulivat hänen luokseen ja kysyivät, mitä hän oli sanonut, hän ei enää peruuttanut. Hän antoi heidän kirjata sen muistiin.

Siitä hetkestä lähtien hän ei tiennyt enää, oliko hän potilas, jota pakotettiin, vai nainen, joka aneli omaa alistumistaan. Hänen identiteettinsä hoitajana, ammattiylpeys ja itsenäisyys, tuntui kaukaiselta unelta. Jäljellä oli vain outo yhtälö: hoito, häpeä ja halu, jotka sekoittuivat niin, ettei hän enää tiennyt, missä yksi loppui ja toinen alkoi.

Ja aamulla kansioon kirjoitettiin vain yksi rivi:
Potilas pyysi hoitoa oma-aloitteisesti. Edistystä.

Kun Elli ensimmäistä kertaa johdettiin toimenpidehuoneeseen muiden potilaiden nähden, hän tunsi, kuinka veri karkasi poskiltaan. Ovi oli jätetty tarkoituksella hieman raolleen, ja käytävällä seisoi muutama potilas sekä pari nuorempaa hoitajaa.

Ylilääkäri sanoi selkeästi, juuri sillä äänellä, joka kuului sekä huoneeseen että sen ulkopuolelle:
“Neiti Jantunen on erinomainen esimerkki siitä, kuinka oikeanlainen hoito voi tuoda helpotusta. Hän itse on ilmaissut halunsa jatkaa terapiaa.”

Elli puristi käsiään yhteen, mutta ei sanonut vastaan. Hän ei voinut. Kaikki katseet olivat hänessä, ja hän tiesi, että jos hän väittäisi toisin, se merkittäisiin taas oireeksi. Hänen ainoa turvansa oli hiljainen alistuminen.

Kun hoito alkoi, hän kuuli käytävältä kuiskauksia. Toiset potilaat katsoivat häntä kuin jotain esinettä, jotkut ehkä säälistä, toiset taas oudosta kiinnostuksesta. Hänestä oli tullut näyttelyesine, jonka avulla todistettiin menetelmän “tehokkuus”.

Kertojen myötä tästä tuli rutiinia. Elli huomasi, että hänen käytöstään valvottiin vielä tarkemmin, hänen reaktioitaan mitattiin kuin elintoimintoja. Hän oppi antamaan itsensä viedä nopeasti, jotta hetki menisi ohi. Hän oppi nielemään häpeän ja antamaan sen muuttua osaksi kehoa, niin ettei kukaan enää osannut erottaa, mikä oli vastustusta ja mikä halua.

Eräänä aamuna ylilääkäri piti osastolla henkilökunnalle lyhyen puheen. Hän sanoi:
“Potilastapaus Jantunen osoittaa, kuinka potilaan oma motivaatio voidaan kääntää hoidolliseksi voimavaraksi. Tässä on mallipotilas, joka todistaa, että menetelmämme toimii.”

Elli istui samassa huoneessa, kätensä sylissä, katse lattiaan painettuna. Hän kuuli sanat, mutta ei enää kyennyt erottamaan, puhuttiinko hänestä vai jostain muusta, vieraasta olennosta, joka sattui kantamaan hänen nimeään.

Jäljellä oli vain hiljainen alistuminen – ja jossain syvällä hänessä kipinä, joka kysyi: oliko tämä kaikki alusta asti heidän suunnitelmansa, vai oliko hän todella sekaisin?

Kun laitokseen saapui vierailevia lääkäreitä muista kaupungeista, osaston ylilääkäri oli erityisen ylpeä yhdestä asiasta: Elli Jantusesta.

Hänet puettiin huolellisesti: valkoinen, puhdas potilaspuku, hiukset kammattu siististi. Häntä valmisteltiin aivan kuin hän olisi menossa näyttämölle. Elli tunsi sen jokaisella solullaan. Hän tiesi, ettei ollut enää hoitaja, vaan tutkimuskappale, jonka kautta laitoksen arvovalta kasvoi.

Vierailupäivänä huoneeseen kokoontui joukko miehiä tummissa puvuissaan, sikareiden tuoksu takertui heidän takkeihinsa. Ylilääkäri puhui painokkaasti:

“Tässä meillä on potilas Jantunen, entinen hoitohenkilökunnan jäsen. Tapauksessa oli selvästi havaittavissa emotionaalista liiallisutta ja vääristynyttä kiintymystä, joka johti häiriökäyttäytymiseen. Nykyisen hoitomenetelmän avulla hän on kuitenkin osoittanut huomattavaa edistystä. Hän jopa itse pyytää hoitoa säännöllisesti.”

Huoneessa oli kolea valo, joka sai valkoiset seinät näyttämään vielä kovemmilta. Keskelle tilaa oli jätetty tyhjä aukio, ja siihen Elli oli tuotu. Hän polvistui paljaalle lattialle, hihnat ja vaatteet oli riisuttuina, mitään suojaa ei jäänyt.

Hänen vartalonsa näytti samanaikaisesti hauraalta ja kauniilta – nuori, siro hahmo, jonka iho punoitti kylmyydestä ja jännityksestä. Hartiat painuivat alas, mutta samalla hän yritti säilyttää ryhtiään, aivan kuin häpeä ei olisi saanut kokonaan musertaa häntä. Se teki näkyväksi ristiriidan: nöyryytetyn, mutta yhä vastustelevan.

Hänen rintansa kohosivat kiihtyneen hengityksen tahdissa, jokainen sisäänvedetty ilma sai olkapäät värisemään. Katse oli painunut alas, mutta silmät olivat silti auki – siinä oli epätoivoinen yritys pitää kiinni ihmisarvosta, vaikka paljastus oli totaalinen.

Lääkärit, vieraat ja tarkkailijat, seisoivat piirissä ympärillä. Heidän katseensa viipyivät Ellin muodossa, joka oli täysin esillä ilman mitään suojaa. Jokainen muoto – kaulan kaari, vatsan jännitys, vapaana heiluvat rinnat, reidet jotka puristuivat yhteen häveliäänä mutta turhaan – oli katsottavana ja arvioitavana.

Ellin poskilla näkyi kuumuuden puna, jonka sekoitus oli mahdoton tulkita: oliko se pelkkää häpeää, vai oliko mukana jotakin, mitä hän ei olisi halunnut myöntää itselleenkään?

Hän näytti hauraalta alttarille asetetulta uhrilta, mutta samalla hänen kauneutensa teki hänestä vielä enemmän näytettävän – enemmän tutkittavan, kuin hän olisi ollut esine.

Yksi miehistä, Elliä varmasti 40 vuotta vanhempi astui lähemmäs ja kouraisi omistavasti häntä takapuolesta.

Hän laittoi pullean kätensä Ellin takaraivolle ja ohjaili naisen kasvoja hänen reittään vasten.
“Huomaan, kuinka jokainen liike ja pieni muutos kehossasi kertoo enemmän kuin sanat. Tämä ei ole vain koe, neiti Jantunen. Tämä on oppimisen tilanne, jossa minä hallitsen ja sinä opit, mitä todellinen kontrolli merkitsee.”

Ääni muuttui matalaksi, lähes käheäksi.
“Ja tietenkin… on rehellisesti sanottava, että tämä herättää myös minussa asioita, joita … aah.. ei voi täysin selittää tieteellisesti. Katson sinua, tutkin sinua, ja en voi kieltää, että nautintoni ja kiimani… se kasvaa, kun näen, kuinka täysin olet alistettu tälle tilanteelle.”

Elli katsoi ylöspäin miestä. Hän näytti dominoivalle, ja Elli tunsi itsensä pieneksi.

Miehen kädet liikkuivat jälleen, kevyesti mutta määrätietoisesti pitkin Ellin vartaloa, antaen hänen tuntea jokaisen liikkeen vallan ilmentymänä.
“Mutta ymmärrä, neiti Jantunen: sinun reaktiosi, sinun kehollinen vastauksesi – se on olennainen osa tutkimusta. Jokainen nykäys, jokainen värähdys, jokainen punanliekkisi kasvoillasi kertoo minulle jotain. Ja minä pidän siitä. Nautin tästä enemmän kuin olisi tieteellisesti tarpeen myöntää.”

”Noh, näytäpä tyttö miten olet edistynyt.” Seuraavaksi tuo harmaahapsinen mies avasi innokkaasti sepalustaan. Muut miehet kerääntyivät kiinnostuneina heidän ympärilleen katsomaan ja myös osallistumaan. Elli otti tuon vanhan ja mahakkaan miehen suonikkaan peniksen suuhunsa ja katsoi samalla häntä silmiin. Mies hymyili irstaasti.

Elli imi ja hyväili parhaansa mukaan, saaden miehen huokaisemaan ja murahtelemaan. Hän nuoli miehen terskaa ja hyväili samalla palleja. Hän lipoi ja suuteli vartta ja liikutti kättään edestakaisin, tapittaen edelleen kuuliaisesti silmiin. Myös toiset miehet halusivat osansa ja seisoivat jo housut nilkoissa odottamassa vuoroaan tuon kauniin entisen hoitajattaren käsittelyyn. Elli siirtyi seuraavaan mieheen. Ja sen jälkeen sitä seuraavaan. Hän imi jokaisen miehen kullia niin hyvin kuin osasi ja sai kiiman huoneessa kasvamaan äärimmilleen. Yksi miehistä ei ollut tyytyväinen Ellin hellään imemiseen, vaan tarttui naista toisella kädellä hiuksista ja toisella kaulasta. Hän työnsi mulkkunsa voimalla Ellin kurkkuun, saaden aikaan limaisen kuuloista korahtelua.

“Huomaattehan, hyvät kollegat”, tämä sanoi, “kuinka potilaan vastustus on väistynyt ja tilalle on tullut myötämielisyys. Tämä on osoitus menetelmän parantavasta voimasta.”

Elliä vietiin lujaa vanhempien miesten käsittelyssä. Hänen silmistään valui kyyneleitä ja mielessä vilisi. Mies nussi yhä nopeammin Elliä kiihottuneena suuhun. Hän puristi rajusti Elliä hiuksista ja laukesi tytön kurkkuun. Muut miehet runkkasivat vieressä vuorotellen lastinsa Ellin kasvojen, rintojen ja hiusten päälle.

Huoneessa vallitsi painostava hiljaisuus, jota rikkoi vain nahkaisten kenkien askeleet lattialla. Elli odotti polvillaan, sperman peitossa. Vierailevat lääkärit seisoivat hänen ympärillään kuin arvovaltainen tuomaristo. Heidän katseensa viilsivät, arvioivat, mittasivat.

— ”Potilas reagoi selvästi ärsykkeisiin,” yksi sanoi kollegalleen, mutta ääni värähti tavalla, jota ei voinut tulkita tieteelliseksi huomioksi.

Elli puri huultaan, yritti näyttää siltä kuin olisi epämukavuuden vallassa, kuin häntä hävettäisi pohjia myöten. Ja niin häntä hävettikin - jokainen katse hänen paljaaseen ja käytettyyn vartaloonsa, jokainen kosketus pakaralla tai rinnalla sai hänen sydämensä hakkaamaan. Hän tiesi miltä hän näytti: kuin nainen, joka on asetettu toisten armoille, ilman omaa tahtoa.

Mutta samaan aikaan hänen sisällään paloi. Häpeä muuttui haluksi, vastustelu muuttui värähtelyksi vatsanpohjassa. Hän tunsi, ettei ollut koskaan halunnut mitään yhtä paljon kuin tätä hetkeä - tulla katsotuksi, tulla kosketetuksi, tulla otetuksi juuri siksi että hän ei saisi haluta sitä.

Kun ensimmäinen mies kumartui hänen taakseen kalu pystyssä, Elli hengähti terävästi. Hän nyökkäsi päänsä alas, kuin antautuakseen tutkimukselle, ja kuuli nuoremman lääkärin naurun, joka oli liian ivallinen sisältääkseen tippaakaan ammatillisuutta. Jokainen liike Ellin omassa kehossa kertoi kahta tarinaa: ulospäin nöyryytettyä, sisäänpäin kiihottunutta.
Mies oli ylipainoinen, karvainen ja punakka. Ei ollenkaan sellainen, joista Elli olisi ennen ollut kiinnostunut. Sillä ei ollut nyt kuitenkaan väliä. Hän tunsi ensin olkapäänsä ja lapaluunsa yli kevyen, “tarkastelevan” kosketuksen – käden painon, joka ei ollut painava, mutta läsnäolollaan täytti koko hänen kehonsa tietoisuuden. Käsi liukui hitaasti sivulle, tarttui hänen lanteistaan ja ohjasi samalla hänen asentonsa niin, että keho oli väistämättä esillä myös muille. Mies työntyi Ellin sisään ja aloitti kiimaisen, rytmikkään liikkeen.

Hänen vartalonsa reagoi automaattisesti: hartiat jännittyivät, hengitys kiihtyi, ja pillun lihakset supistelivat heti voimakkaasti. Hänen huulensa puristuivat yhteen, pyrkien peittämään nykäyksen, mutta samalla jokainen liike tuntui syvällä, ristiriitaisen kutkuttavasti häpeän ja halun välillä.

Hänen mielensä huusi vetäytymään, mutta hänen kehonsa kertoi aivan muuta: työnnöt ja miehen käsien paino hänen selällä ja hartioilla tuntui sekä hallitsevalta että kutkuttavalta. Häpeä puristi rintaa, mutta samalla se yhdistyi voimakkaaseen, epämiellyttävän houkuttelevaan tietoisuuteen omasta reaktiostaan.

Toinen mies pamputti omaa kulliaan Ellin kasvoja vasten ja käski hänen työntää kielensä ulos. Elli totteli kiltisti. Penis maistui spermalle ja hielle.

”Kuulin, että tykkäät ottaa perseeseen, neiti Jantunen. Pitääkö paikkansa?”
Mies sovitteli turvonnutta terskaansa Ellin peppureikään erittäin kiimaisena.

Hoikempi, fyysisesti paremmassa kunnossa oleva mieslääkäri asettui Ellin alle ja työntyi hänen märkään pilluunsa. Hänellä oli nyt ensimmäistä kertaa elämässään muna pillussa ja toinen perseessä - tätä hän ei kestäisi kauaa. Elli tunsi jo orgasmin lähestyvän, mutta sitä hän ei tiennyt miten monta ja miten voimakkaasti niitä tulisi.

Aalto toisensa jälkeen tuntui kuin lihaksissa olisi sykähtänyt sähköpiikkejä. Vatsa, lantio ja alaselkä supistuivat rytmissä, joka alkoi hallita hengitystä ja sydämenlyöntejä. Hengitys kiihtyi, välillä katkesi, ja rintakehä tuntui puristuvan ja laajenevan samaan aikaan.

Miehet läpsivöt kiihottuneina Ellin pakaroita ja panivat häntä armottomasti. Naimisen loiskeen äänet täyttivät huoneen ja Ellin suusta alkoi taas päästä eläimellisiä kiljahduksia.

Ellin koko keho värisi, kädet ja jalat eivät olleet enää täysin hallinnassa, ja pienimmätkin liikkeet saivat lihaksiston nytkähtämään. Ihon pinnalla tuntui aaltoileva lämpö, joka kulki koko vartalon läpi, ja hiki nousi nopeasti otsalle ja selkään. Jokainen uusi orgasmin aalto sai lihakset jännittymään ennen kuin ne rentoutuivat hetkeksi, vain odottamaan seuraavaa sykähdystä.

Sydän hakkasi nopeasti ja epäsäännöllisesti, kuin se yrittäisi seurata kehon rytmiä. Hengityksen kiihtyessä pienet nykäykset valtasivat koko kehon ja aiheuttivat värinää, joka jatkui pitkään aaltojen jälkeenkin. Kehon refleksit olivat voimakkaita ja väistämättömiä: lihasnykäykset, hengityksen kohoaminen, hikoilu ja verenkierron kiihtyminen synnyttivät yhdessä kokonaisvaltaisen tunteen, jossa keho oli täysin läsnä, mutta mieli ei pystynyt täysin hallitsemaan sitä.

Pillussa sykki niin, että se tuntui sykkivän ohimossa yhtä voimakkaasti. Ellin alla oleva mies pysyi paikoillaan, jäykkä ja kookas kalu hänen pillussaan. Ellin takana oleva mies sen sijaan painoi menemään sellaisella vimmalla, että hikikarpalot hänen otsaltaan lensivät Ellin selälle ja lattialle. Hänen elämää nähnyt peniksensä tökki viimeisiä vetoja Ellin anaalissa. Mies kouristeli ja vääntelehti nautinnosta ja ampui lastinsa Ellin peräaukkoon. Alla oleva mies laukesi vain hetkeä myöhemmin Ellin tiukasti puristavan vaginan syvyyksissä. Elli itse ei ollut pysyä tajuissaan.

Jokainen orgasmin aalto kulutti energiaa nopeasti, mutta myös synnytti poikkeuksellisen voimakasta tietoisuutta kehosta ja sen reaktioista – kuin keho olisi ollut oma itsenäinen systeemi, joka toimi irrallaan tahdosta ja hallinnasta.

Elli ei enää tiennyt, mikä osa hänestä reagoi. Oliko se keho, joka petti hänet, vai sielu, joka oli oppinut alistumaan? Hän tunsi itsensä läpinäkyväksi, ikään kuin hänen häpeänsä olisi ollut näytöskappale, johon kaikki saattoivat nojautua ja osoittaa: näettekö, näin se toimii.

Kun kaikki oli ohi, hän jäi yksin huoneeseen. Ikkunasta kajasti valo, mutta se ei tuonut vapautta. Hän kuuli vieläkin käytävältä lääkärien äänet, naurun ja heidän hyväksyvät nyökkäyksensä.

Elli sulki silmänsä ja kysyi itseltään, oliko enää mitään osaa hänestä jäljellä, jota ei oltu otettu heidän käyttöönsä. Hän mietti myös, että mikä hänestä oli tullut. Vastaus ensimmäiseen kysymykseen: kyllä oli. Kaikkea ei oltu tehty… vielä. Vastaus jälkimmäiseen kysymykseen: Ellistä oli tullut - tai ainakin kovaa vauhtia tulossa - osaston lutka; käyttöesine, jota sai kohdella mielensä mukaan. Kaikki tietenkin tapahtui hoitosuunnitelman mukaan ja tieteen nimissä.

Seuraava vaihe esiteltiin Ellille uutena “hoitomuotona”. Hänet kutsuttiin ylilääkärin toimistoon, missä pöydällä odotti asiakirja, jonka yläkulmaan oli kirjoitettu sana suostumus.

“Jantunen”, mies sanoi asiallisesti, “te olette edistynyt merkittävästi. Olemme todenneet, että potilaan oma motivaatio on keskeinen osa terapiaa. Nyt olisi mahdollisuus viedä hoitoanne seuraavalle tasolle. Se vaatii kuitenkin teidän vapaaehtoista myöntymistänne.”

Elli katsoi paperia. Hänen kätensä tärisivät, mutta hän ei saanut sanaa ulos.

“Teidän on hyvä ymmärtää”, lääkäri jatkoi, “että hoidossa käytämme eri lääkäreitä ja tutkijoita, jotta saamme kattavampaa tietoa. Teidän kokemuksenne ja reaktionne voivat hyödyttää lukemattomia muita potilaita tulevaisuudessa.”

Se kuulosti jalolta, mutta Elli tiesi, mitä se merkitsi. Hänestä tehtäisiin yhteinen koekappale. Ja jos hän kieltäytyisi, se kirjattaisiin taas “oireeksi” – vastustukseksi, hoidon tarpeen merkiksi.

Hän kuuli suustaan sanat, joita ei ollut suunnitellut:
“Jos… jos se auttaa.”

Niin hänestä tuli osa laitoksen rutiinia. Erilaisia lääkäreitä astui sisään, jotkut virallisen viileinä, jotkut uteliaan innokkaina. Jokainen jätti hänet jälkeensä tyhjemmäksi, mutta kaikki kirjattiin muistiin: potilas antautui vapaaehtoisesti, potilas reagoi odotetusti.

Joka kerta Elli vakuutti itselleen, että hän teki sen siksi, että se olisi helpompi tie. Että hän säilytti näin edes pienen osan hallintaa. Mutta kun hän jäi yksin, hän ei enää tiennyt, oliko hallinta hänen vai heidän.

Öisin hän näki painajaisia, joissa hän seisoi pitkällä käytävällä, ja ovista astui sisään loputon virta lääkäreitä, joille hän joutui tekemään seksuaalisia palveluksia ja olemaan heidän käytettävissä.

Aamuisin hän ei enää tiennyt, oliko allekirjoittanut paperin todella omasta tahdostaan vai siksi, että häneltä ei koskaan ollut kysytty todellista lupaa.

Kun viikot kuluivat, Elli huomasi käytävillä muuttuneita katseita. Potilaiden silmät eivät olleet enää vain uteliaita tai luottavia, vaan niissä oli jotakin muuta: vihjailua, pilkettä, kieroutunutta tietoa.

Käytävillä kuiskittiin hänen peräänsä.
“Se on se, joka menee lääkäreitä tyydyttämään…”
“Neiti Jantunen, vapaaehtoinen…”
“Se osaa ottaa suihin, muuten ei olisi noin pidetty.”

Sairaalan seinien sisällä huhut kasvoivat nopeasti. Joillekin potilaille Elli oli kuin pyhä hahmo, joka “tyydytti lääkärien tarpeet” ja sai siksi erikoisaseman. Toisille hän oli vain häpeällinen esimerkki, nainen joka oli luisunut pahemmaksi kuin potilaat itse.

Yksi nuorista miespotilaista hymyili hänelle kerran ohimennen, virne täynnä kaksimielistä varmuutta:
“Milloin minä pääsen vuoroon, Elli? Vai pitääkö minustakin tulla lääkäri?”

Elli punastui, mutta sanat jäivät kiertämään hänen mieleensä. Hänestä tuntui kuin koko osasto olisi nähnyt hänen “hoitonsa”, kuin jokainen olisi lukenut hänen kehostaan sen, mitä hän ei voinut peittää.

Illalla eräs vanhempi potilas sanoi hiljaa, melkein kunnioittavasti:
“Sinä olet heidän oma leikkikalunsa. Mutta samalla… sinulla on valta. Et ehkä tajua, mutta kaikki miehet täällä ajattelevat sinua.”

Elli käänsi kasvonsa pois, mutta sanat upposivat syvälle. Hän alkoi epäillä, oliko hänen häpeänsä sittenkin se, mikä teki hänestä halutun. Ja halusiko hän sitä huomiota salaa, vaikka tiesi sen olevan vääristynyttä?

Hänen maineensa oli osastolla kaksijakoinen: joillekin hän oli uhri, toisille viettelijä, ja hänen omassa mielessään nämä roolit alkoivat sekoittua. Hän ei enää tiennyt, oliko hän nainen, joka oli pakotettu, vai nainen, joka itse oli antautunut.

Kun lääkäri seuraavan kerran kysyi, olisiko hän valmis “jälleen osallistumaan hoitoon”, Elli nyökkäsi hiljaa. Ja osaston kuiskaukset muuttuivat yhä suorasukaisemmiksi:

“Elli haluaa sitä. Hän ei voi olla ilman.”

Pian Elli huomasi, ettei enää pystynyt erottamaan, mikä oli hänen omaa käytöstään ja mikä odotuksia. Hän alkoi hymyillä pienesti, kun lääkäri viittasi hänet mukaansa, vaikka hymy tuntui liimautuneelta kasvoille. Hän ei väittänyt vastaan, ei enää edes muodollisesti. Jokainen nyökkäys, jokainen “kyllä, tohtori”, vahvisti muiden käsitystä: Elli on halukas.

Käytävillä hän oppi liikkumaan tietyllä tavalla. Hän tiesi, että potilaat katsoivat häntä, ja joskus hän kohotti katseensa takaisin, pikaisesti mutta juuri sen verran, että heidän oletuksensa hänen “maineestaan” vahvistui. Hänestä tuli oman roolinsa näyttelijä.

Sisimmässään Elli huusi. Hän olisi halunnut kieltää kaiken, selittää jokaiselle, että hänet oli pakotettu, että hän ei ollut valinnut tätä. Mutta sanat jäivät kurkkuun. Jos hän olisi vastustanut, se olisi tulkittu “oireeksi”. Jos hän olisi huutanut totuuden, se olisi kirjattu vain “sekavuudeksi”.

Niinpä hän alkoi nojata siihen, mitä häneltä odotettiin. Hänestä tuli potilas, joka halusi hoitoa. Hänestä tuli se, josta kuiskittiin, että hän on lääkäreiden lempipotilas, nainen joka tietää, mitä miehet haluavat.

Ja kaikkein pahimpina öinä, kun hän makasi yksin huoneessaan, hän huomasi miettivänsä: ehkä minä todella olen se. Ehkä minä todella haluan sitä. Ehkä he olivat oikeassa alusta asti.

Ajatus sai hänet sekä kavahtamaan että kiihottumaan yhtä aikaa. Häpeä ja halu sekoittuivat toisiinsa niin, ettei hän enää osannut erottaa, missä toinen loppui ja toinen alkoi.

Kun seuraava vierailuryhmä saapui laitokseen, ylilääkäri pyysi Elliä astumaan esiin. Hän käveli huoneeseen rauhallisesti, katse alhaalla, ja pysähtyi juuri siihen paikkaan, johon hänet haluttiin. Ja kun lääkäri sanoi vieraille:

“Tässä potilas, joka on löytänyt terveytensä avaimen hoitoon antautumisesta”,

Elli nyökkäsi hiljaa, aivan kuin olisi todella uskonut sen itsekin. Vieraat nyökkäilivät hyväksyvästi, jotkut jopa hymyilivät, ja Elli tunsi katseiden polttavan ihoaan kuin ne olisivat omistaneet hänet. Hän seisoi paikallaan, kädet sivuilla, ja nyökkäsi vielä kerran, aivan kuin hänen uskonsa olisi ollut vilpitöntä.

Hän kertoi itselleen, että tämä oli pahin mahdollinen painajainen, ettei mikään voisi enää syöstä häntä syvemmälle. Elli ei kuitenkaan tiennyt, että pahin oli vasta tulossa.