Tämä tarina on erityisen synkkä, joten jos et pidä sellaisista, ei kannata lukea. Tarina perustuu löyhästi tositapahtumiin, vaikka se ja henkilöt ovat fiktiivisiä, Mm. Anne Applebaum kertoo yksityiskohtaisesti kirjassaan Gulag, kuinka NKVD käytti pelkoa, pakkokeinoja ja mielivaltaa hallinnassaan, ja miten tavalliset ihmiset joutuivat usein tekemään valintoja petoksen ja itsensä uhraamisen välillä. Ihmismieli on tietysti siitä kummallinen, että se mikä oikeassa elämässä aiheuttaa vain inhoa, kauhistusta ja moraalista tuomitsemista, voi toisella tavalla kerrottuna olla jännittävä ja jopa synkällä tavalla kiihottava. Ainakin oman kieroutuneen mieleni sisällä 🙂 Toivottavasti minun lisäksi on joku muukin olemassa, joka tällaisesta nauttii, ettei mene hukkaan 😉
Moskova, 1937. Ilmassa leijui savun, pakkasen ja pelon haju, kuin koko kaupunki olisi hengittänyt varoen, peläten kuuluvansa väärään aikaan ja väärään paikkaan. Jokainen katse kadulla saattoi olla viimeinen ennen katoamista. Ihmiset eivät enää uskaltaneet puhua ääneen naapureistaan, eivät edes perheenjäsenistään – sillä yksi lause, yksikin vihjaus, saattoi muuttua syytteeksi “kansanvihollisen” leimasta.
NKVD:n virasto Punaisen aukiolla oli kuin oma valtakuntansa. Sen harmaat seinät, raskaat portit ja sisään astuvan ylle laskeutuva painostava hiljaisuus kertoivat enemmän kuin yksikään julistus. Ihmiset eivät sieltä palanneet – tai jos palasivat, he olivat pelkkiä varjoja entisistään. NKVD:llä oli oikeus vangita kenet tahansa viideksi vuodeksi ilman oikeudenkäyntiä, mutta useimmille matka katkesi jo ennen kuin paperit ehdittiin kirjoittaa.
Lev Ivanovitš, yksi osaston virkamiehistä, oli oppinut käyttämään tätä ilmapiiriä hyväkseen. Hänellä oli valtaa, enemmän kuin monella puolueen jäsenelläkään, ja hän tiesi sen. Hänen katseensa oli jo kuukausien ajan seurannut yhtä naista – nuorta ja kaunista, tummasilmäistä Annaa, jonka suloinen arkuus teki hänestä poikkeuksen harmaassa kaupungissa. Mutta Annalla oli aviomies, insinööri nimeltä Petrov, joka teki työtä rautateiden parissa.
Lev oli alkanut laatia raporttia Petrovin “epäilyttävästä toiminnasta”. Paperille riitti pari allekirjoitusta ja hätäisesti keksittyä lausetta sabotaasista, ja yhtäkkiä kunniallisesta miehestä tulisi valtakunnan vihollinen. Lev ei kiirehtinyt – hän maisteli ajatusta, venytti nautintoa. Hän tiesi, että hetki oli pian käsillä: syytösoikeudenkäynti, jossa hänellä olisi mahdollisuus sekä murskata Petrov että antaa Annalle valinta, jota tämä ei voinut voittaa.
Anna ei vielä tiennyt, että hänen elämänsä oli siirtynyt Lev Ivanovitšin käsien varjoon. Pian hän saisi kutsun paikalle – kuulemaan, kuinka hänen miestään syytetään salaliitosta valtiota vastaan. Pian hänen oli päätettävä, kuinka pitkälle hän oli valmis menemään pelastaakseen hänet.
Anna oli tottunut varomaan katseita. Kaupungissa ei ollut turvallista erottua joukosta – liian kauniit kasvot, liian kirkas hymy tai liian rohkea pukeutuminen saattoi herättää epäilyksiä tai houkutella väärien ihmisten huomiota. Silti hän ei voinut piilottaa itseään kokonaan; hänestä huokui luonnostaan jotain, joka sai ohikulkijat vilkaisemaan toisen kerran. Hän ei pitänyt siitä, mutta ei myöskään voinut sille mitään.
Lev Ivanovitš huomasi hänet ensimmäisen kerran työmatkallaan, kun Anna kulki torin halki raskas ostoskori käsissään. Sen jälkeen Anna alkoi nähdä Levin kaikkialla: bussin ikkunassa, pankkijonossa, jopa oman virastonsa läheisellä kadulla. Hän vakuutti itselleen, että se oli sattumaa – mutta mitä enemmän hän katseli, sitä vähemmän hän uskoi siihen.
Anna tiesi miehen olemassaolon, muttei vielä hänen nimeään. Hän oli huomannut tutun katseen silloin tällöin, raskaan ja viipyilevän, joka sai hänen selkänsä jäykistymään. Katseessa ei ollut pelkkää uteliaisuutta – se oli kuin lupaus, kuin nälkä. Hän ei uskaltanut kertoa siitä Petroville. Mies teki jo pitkiä päiviä rautatiehankkeessa, ja Anna pelkäsi, että pieninkin epäilys voisi vaarantaa hänen asemansa. Niin kaupunki toimi: pelko muutti hiljaisuudeksi.
Lev ei kiirehtinyt. Hän osasi odottaa. Hänen pöydällään oli jo raportteja Petrovin nimellä, luonnoksia epäilyistä ja “todistajien” lausuntoja, joita kukaan ei koskaan tarkistaisi. Hän ei tarvinnut muuta kuin tilaisuuden – ja sen hän aikoi antaa itselleen pian.
Eräänä pakkaspäivänä Anna kulki jälleen torin halki. Tällä kertaa Lev ei tyytynyt kaukaa tarkkailemiseen. Hän pysähtyi hänen eteensä, kuin sattumalta, ja nosti hattuaan kohteliaasti.
“Hyvää päivää, toveritar”, hän sanoi äänellä, joka oli liian pehmeä miehelle hänen asemassaan. “Eikö ole kylmä kantaa noin raskasta koria yksin?”
Anna katsoi häntä, silmissään varautunut hämmennys. Hän ei tuntenut miestä, mutta hänen käytöksessään oli liikaa varmuutta, aivan kuin tämä olisi jo tiennyt, kuka hän oli.
Lev hymyili tuskin havaittavasti. Se ei ollut lämmin hymy. Se oli merkki.
Anna ei vielä tiennyt, että tämä kohtaaminen ei ollut sattuma. Se oli alku pelille, jossa hänen elämänsä ja aviomiehensä kohtalo sidottaisiin näkymättömillä langoilla toisiinsa – ja joissa jokainen hänen valintansa tulisi olemaan Lev Ivanovitšin eduksi.
Kuulusteluhuoneessa ei ollut ikkunoita. Seinät olivat maalattu likaisenharmaiksi, ja katossa riippui yksi ainoa hehkulamppu, joka sirisi hiljaa ja valaisi pöytää, jonka ääressä istui Petrov. Hänen kätensä olivat puristuneet tiukasti polvien päälle. Hän yritti pitää ryhtinsä suorana, mutta koko olemus huokui väsymystä ja epäuskoa.
Ovi narahti. Sisään astui Lev Ivanovitš, virkapuku päällä, katse vakaana ja tyynenä kuin kirurgilla. Hän laski pöydälle paperipinon, johon oli kiinnitetty Petrovin nimi, ja istahti hitaasti vastapäätä.
“Toveri Petrov”, hän aloitti äänellä, jossa ei ollut yhtään lämpöä. “Oletteko tietoinen siitä, että teitä epäillään sabotaasista ja salaliitosta valtiota vastaan?”
Petrov kohotti katseensa. “Se on mahdotonta. Olen palvellut uskollisesti. Rakennamme rautateitä, emme tuhoa niitä.”
Lev ei vastannut heti. Hän otti kynän käteensä, naputti sillä pöytää ja katseli Petrovia kuin peto, joka arvioi saalistaan. “On todistajia, jotka kertovat kuulleensa teidän puhuneen epäedullisesti puolueen linjasta. On myös epäselvyyksiä työnne aikatauluissa.”
“Valhetta!” Petrov sanoi liian nopeasti, äänessään epätoivon särö.
Lev kallisti päätään, melkein ystävällisesti. “Ymmärrän, että on vaikea kohdata totuutta. Mutta järjestelmä ei erehdy, toveri. Teidän kohtalonne näyttää varsin synkältä.”
Hiljaisuus venyi. Lev antoi sen kasvaa, kunnes tunsi, että se painoi Petrovia kuin kivitaakka.
Sitten hän laski kynän, nojautui hieman eteenpäin ja sanoi: “Teillä on kaunis vaimo.”
Petrov jähmettyi. Hän ei vastannut, mutta hänen silmissään välähti jotakin – pelkoa, jota hän ei ollut halunnut päästää esiin.
Lev hymyili tuskin havaittavasti. Hän tiesi osuneensa oikeaan.
“Ehkä… ehkä asiat eivät ole vielä ratkaistuja”, hän jatkoi hitaasti, melkein kuiskaten. “Jos teidän vaimonne olisi valmis yhteistyöhön, jos hän ymmärtäisi tilanteen vakavuuden… ehkä minä voisin auttaa. Ehkä syytteet voisivat keventyä.”
Petrov puristi kätensä nyrkkiin polvillaan. Hän ei sanonut mitään. Hän tiesi, että jokainen sana tallennettiin, jokainen ilme kirjattiin. Mutta hänen sisällään kiehui. Hän ymmärsi nyt, ettei tämä ollut oikeudenkäynti. Tämä oli ansa – ei hänelle yksin, vaan myös Annalle.
Lev nousi hitaasti, keräsi paperinsa ja lähti ovelle. “Ajatelkaa asiaa, toveri Petrov”, hän sanoi hiljaa. “Huomenna jatkamme.”
Ovi sulkeutui. Jäljelle jäi vain hehkulampun surina ja miehen raskaaksi käynyt hengitys.
Seuraavana päivänä Anna saapui NKVD: n päämajaan.
Käytävä oli kylmä ja kolkko, kalkittu seinä hilseili ja pitkät varjot venyivät yksinäisen lampun alla. Anna astui sisään, takki tiukasti ympärillään, pää painettuna alas. Hänen askeleensa kaikuivat kivisessä käytävässä, ja kuluneiden nahkakenkien natisu erottui hiljaisuudessa.
Lev seisoi ovenpielessä, kädet selän takana, ja antoi katseensa liukua hitaasti naiseen. Hän näki yksityiskohdat, joita kukaan muu ei olisi pysähtynyt katsomaan: hameen helma, joka oli rispaantunut kulmasta, takin liian isot olkapäät, ja huivi, joka varjosti hänen kasvojaan niin, että hänen kauneutensa paljastui vain sirpaleittain.
Mutta juuri se teki hänestä niin lumoavan. Vaatteiden karuus, niukkuus ja kuluneisuus eivät peittäneet hänen piirteitään – päinvastoin, ne korostivat niitä. Lev huomasi, kuinka Anna puristi pientä laukkua rintaansa vasten, aivan kuin se olisi ollut ainoa turva maailmassa. Se ele kertoi hänelle enemmän kuin mikään asiakirja: tämä nainen oli haavoittuvainen, mutta sisällään kuitenkin valmis taistelemaan.
Lev ei nähnyt häntä vain kuulusteltavana naisena. Hän näki kontrastin – sen, kuinka yksinkertainen hame ja halkeilevat kengät eivät riittäneet himmentämään hänen olemuksensa kauneutta. Ja juuri tuo kauneus, joka yritti piiloutua huivin ja takin varjoon, sai Levin ajattelemaan: tässä oli jotain, minkä hän voisi ottaa omakseen.
Hän ei hymyillyt, mutta hänen sisällään jokin liikahti. Tässä käytävässä, kaikkien muiden silmissä tavallisessa ja väsyneessä naisessa, hän näki mahdollisuuden. Ja Lev tiesi jo nyt, että hän ei päästäisi sitä käsistään.
Lev hymyili Annalle niin kohteliaasti, että se näytti irvokkaalta. He astuivat sisään kuulusteluhuoneeseen, jossa Petrov odotti jo. Lev vetäisi tuolin esiin.
“Toveritar Anna. Kiitos, että saavuitte. Tämä ei ole helppo tilanne teille, mutta meillä kaikilla on velvollisuus auttaa valtiota.”
Anna istui hitaasti. Hän ei uskaltanut katsoa miestään suoraan, mutta hän tunsi tämän katseen niskassaan.
Lev avasi paperit. “Teidän miehenne on syytettynä vakavasta rikoksesta – sabotaasista, salaliitosta, ja vihamielisestä puheesta kansaa vastaan. Normaalisti tällaisissa tapauksissa rangaistus olisi teloitus. Mutta olemme harkinneet lievempää rangaistusta: viisitoista vuotta työleirillä.”
Anna tunsi polviensa pettävän, mutta pysyi paikallaan. Hän puristi kätensä niin tiukasti, että kynnet painuivat ihoon.
Petrov kohotti päätään. Hänen äänensä oli matala, mutta luja:
“Älä kuuntele häntä, Anna. Älä tee mitään. Minä kestän tämän. Viisitoista vuotta – se on parempi kuin myydä sieluaan.”
Lev laski kynän pöydälle ja käänsi katseensa Annan puoleen. Hänen äänensä pehmeni, mutta jokainen tavu oli kuin koukku:
“Mutta jos te, Anna, suostutte… yhteistyöhön, niin ehkä miehenne ei joudu lähtemään minnekään. Ehkä hän saa palata kotiin. Miettikää, mitä hän merkitsee teille. Miettikää, mitä merkitsette hänelle.”
Petrov nousi puolittain seisomaan, kädet nyrkissä, ääni murtui:
“Ei! Anna, minä rukoilen – älä! Minä en halua sitä. Minä kestän leirin. Vannon, kestän sen. Älä uhraa itseäsi minun vuokseni.”
Anna ei pystynyt enää pidättelemään kyyneliään. Hän katsoi miestään ensimmäistä kertaa suoraan, ja siinä katseessa oli kaikki rakkaus, kaikki epätoivo ja kaikki se toivo, jota hän ei voinut enää kantaa yksin.
“Rakastan sinua”, hän kuiskasi. “Siksi minä teen sen.”
Lev nojautui taaksepäin tyytyväisenä. Hän tiesi jo voittaneensa.
Ovi sulkeutui raskaan äänen saattelemana. Petrovin huuto kaikui vielä käytävässä, mutta se vaimeni vartijoiden käsiin ja katosi lopulta kuin olisi nielty syvälle kiviseiniin. Huoneeseen jäi vain hiljaisuus – ja se hiljaisuus oli vielä pelottavampi.
Anna seisoi hetken paikallaan, selkä suorana, silmät tuijottaen tyhjyyteen. Hän ei uskaltanut liikahtaa. Hänestä tuntui, että pieninkin ele voisi rikkoa tasapainon, jonka varassa hänen miehensä henki lepäsi.
Lev Ivanovitš nousi hitaasti pöydän takaa. Hän ei pitänyt kiirettä. Hänen askeleensa olivat rauhalliset, pehmeät, ja jokainen niistä tuntui mitatulta. Hän pysähtyi Annan eteen, katsoi tätä hetken ilman sanaakaan – vain antoi katseensa kulkea hänen kasvoissaan, hiuksissaan, hänen epätoivoisesti puristuneissa käsissään.
“Toveritar Anna”, hän sanoi lopulta, ääni matalana ja pehmeänä, “teidän päätöksenne oli… viisas. Teidän miehenne kiitollisuus tulee olemaan rajaton. Harva nainen olisi valmis uhraamaan itsensä hänen puolestaan.”
Anna nielaisi. Hänen huulensa olivat kuivat, mutta hän ei saanut ääntä esiin. Hän ei pystynyt katsomaan miestä silmiin, mutta hän tunsi hänen katseensa painon kuin kiven rinnassaan.
Lev kumartui hieman lähemmäs, ja hänen hengityksensä osui Annan korvalle.
“Ymmärrättehän, että sana ‘yhteistyö’ voi merkitä monia asioita. Mutta minä olen mies, joka pitää lupauksensa. Jos teette, mitä minä pyydän… miehenne on turvassa.”
Annan sydän hakkasi, ja hetken ajan hänen teki mieli juosta – mutta mihin hän olisi voinut paeta? Hän oli muurien sisällä, viraston sisällä, NKVD:n maailmassa, jossa ei ollut ulospääsyä. Hän puristi kätensä nyrkkiin, mutta ääni hänen sisällään kuiskasi samaa kuin Lev: Petrovin elämä on nyt sinun käsissäsi.
Lev astui vielä askeleen lähemmäs, niin että heidän välillään oli enää hengityksen mitta.
“Meillä on paljon puhuttavaa, Anna”, hän sanoi hitaasti, ja hänen äänensä oli yhtä aikaa lupaus ja tuomio. “Mutta ennen kaikkea… teillä on paljon päätettävää.”
Huone tuntui kutistuvan, valo muuttui kirkkaammaksi, ja Annasta tuntui kuin ilma olisi loppumassa. Hän tiesi, ettei kyse ollut enää oikeudesta tai valtiosta. Tämä oli peli, jossa hän oli nappula – ja Lev Ivanovitš sen pelaaja.
Lev ei koskenut Annaan heti. Hän tiesi, että hiljaisuus oli tehokkaampi ase kuin sanat, ja sanat tehokkaampia kuin kädet. Hän antoi Annan olla siinä, kuin odottamassa tuomiota, joka ei koskaan lausuttu ääneen mutta jonka sisältö oli hänelle jo täysin selvä.
“Te ymmärrätte asemanne”, Lev sanoi lopulta, ääni yhtä aikaa lempeä ja armoton. “Teidän miehenne on minun käsissäni. Ja jos hän jää eloon, se riippuu vain teistä.”
Hän kiersi Annan ympäri hitaasti, kuin olisi arvioinut jotakin arvokasta esinettä. Katse pysähtyi aina välillä hänen hiuksiinsa, hänen hartioihinsa, hänen pelon kyyneleisiin, jotka hän yritti salata. Anna seisoi jäykkänä, hengitys katkonaisena.
Lev pysähtyi hänen eteensä ja kohotti kätensä, mutta ei koskettanut. Hän antoi sen leijua lähellä hänen poskeaan, aivan kuin kysyen lupaa – mutta lupaa ei tarvittu, sillä lupaa ei ollut koskaan tarkoituskaan antaa.
”Riisukaa”
Anna tiesi kyllä mitä oli luvassa ja teki työtä käskettyä. Hän toimi kuin kuka tahansa joka, hyväksyi kohtalonsa, olisi toiminut toiminut tuossa tilanteessa. Hän riisui alusvaatteita myöten kaiken - eleettömästi ja koruttomasti.
“Te olette kaunis nainen”, Lev sanoi hiljaa. “Kauneus on lahja… ja joskus velvollisuus.”
Anna sulki silmänsä hetkeksi. Hänen mieleensä nousi Petrovin kasvot, se katse, jolla mies oli vielä hetki sitten rukoillut häntä olemaan taipumatta. Se teki tästä hetkestä vielä julmemman. Hän tunsi, kuinka häntä revittiin kahteen suuntaan: hänen rakkautensa ja hänen inhon tunteensa.
Lev kallistui aivan lähelle, niin että hänen huulensa melkein koskettivat Annan korvaa ja tarttui toisella kädellä Annaa pakarasta.
“Jos tahdotte hänen jäävän henkiin, osoittakaa minulle uskollisuutenne. Ei tarvitse sanoja. Te tiedätte, mitä minä pyydän.”
Lev otti Annaa olkapäistä kiinni, ohjasi hänet polvilleen eteensä ja kiinnitti omahyväisesti hymyillen hänen kaulaansa metallisen pannan, jossa roikkui ketju. Seuraavaksi Lev talutti Annaa kuin koiraa ympäri huonetta. Hän pysäytti Annan välillä läiskiäkseen hänen takapuoltansa. Mies piti siitä että kauniin naisen takapuoli punotti kunnolla.
Yhtäkkiä Lev ojensi kätensä, pieni pala ruokaa hänen kämmenellään. Anna katsoi sitä epäluuloisesti. Hän ei halunnut osoittaa yhteistyöhalua, ei halunnut antaa merkkiäkään heikkoudestaan.
“Älä epäröi, Anna”, Lev sanoi matalalla, määräävällä äänellä, joka ei jättänyt tilaa kiistalle. “Jokainen liike, jokainen päätös, vaikuttaa hänen elämäänsä. Yksi pala – se on vain alku. Tee kuten minä sanon.”
Anna värähti, mutta ei liikahtanut. Lev astui askelen lähemmäs, katsoi häntä silmiin painostavasti. Hänen valta-asemansa huokui jokaisesta liikkeestä, jokaisesta sanattomasta odotuksesta.
Lev jatkoi hiljaisella, mutta kylmän päättäväisenä äänellä. “Työnnä kielesi ulos. Näytä, että ymmärrät, mikä sinun tehtäväsi on.”
Anna tunsi sydämensä lyönnit. Hän ei halunnut, ei voinut, mutta tiesi, että hänen miehensä elämä riippui tästä hetkestä. Hän työnsi kielensä ulos hitaasti, vastahakoisesti, ja Lev seurasi jokaista liikettä kuin nukkemestari, joka hallitsee luomustaan täydellisesti.
Lev nyökkäsi hyväksyvästi, ei hymyillen, vaan kylmän tyynesti. “Hyvä tyttö. Yksi askel kerrallaan. Se riittää. Nyt tiedät, mikä sinun paikkasi on.”
Lev istuutui. Hän piteli edelleen kiinni ketjusta, jonka toinen pää oli Annan kaulassa.
”Tule lähemmäs… vielä lähemmäs, levitä jalkojasi ja hiero itseäsi jalkaani vasten,”
Lev ohjeisti ja riisui samalla kenkänsä.
”Juuri noin”
Annan tehtävänä oli nyt nylkyttää itseään Leviä vasten niin, että hänen pyhimpänsä hieroi Levin nilkkaa.
”Kovemmin”
Anna teki parhaansa, mutta vastentahtoisesti. Hänen mielensä vastusti tätä jyrkästi. Lev ei ollut epämiellyttävän näköinen, mutta tilanne totisesti oli. Selvästi tässä myös oli tarkoituksena nöyryyttää häntä. Lev työnsi peukalonsa Annan suuhun ja puristeli toisella kädellä häntä rinnoista. Miehen nilkan jänteet osuivat Annan häpyhuulten väliin.
”aannnh.”
Hänen suustaan pääsi vain vaivoin kuultavissa oleva inahdus, mutta Leviltä tuo ei jäänyt huomaamatta. Hän naurahti ivallisesti:
”Hah, tiesinhän, että haluat tätä, pikkulutka. Näin jo kuukausia sitten, että olet kiimainen pikkulutka, joka suostuu naimaan ketä tahansa, jolla on valtaa.”
Anna tunsi olonsa nöyryytetyksi, mutta samalla jokin värähteli hänen sisällään.
Hän ei halunnut, ei halunnut lainkaan, mutta hänen kehonsa reagoi odottamatta – sydän hakkasi, hengitys kiihtyi samalla, kun hänen tissinsä heiluivat nylkytyksen tahdissa.
Lev seurasi jokaista liikettä, mutta Anna ei ajatellut häntä – hän ajatteli Petrovia, hänen henkensä pelastamista. Silti, kun hän suoritti Levin käskyjä, kun hän teki juuri sen, mitä Lev tahtoi, jokin hänen sisällään reagoi tavalla, jota hän ei ymmärtänyt. Hänen kehonsa oli kääntynyt kuin automaattisesti siihen dynamiikkaan, jota valta ja alistuminen loivat.
Häpeä ja syyllisyys täyttivät hänen ajatuksensa. Hän tunsi itsensä petolliseksi miehelleen, mutta samalla hänen mieltään hallitsi pelko ja tieto siitä, että tämä oli ainoa tapa pitää hänet turvassa. Ristiriita oli musertava: hänen sisimpänsä oli täynnä kauhua, mutta samalla hänen kehonsa vastasi hallinnan ja odotuksen yhdistelmään tavalla, jota hän ei voinut kontrolloida.
”Katso nyt mitä teit, pikkulutka,”
Lev sanoi äänellä, joka oli tyyni ja huokui kontrollia. Anna vilkaisi alas ja huomasi Levin sukan olevan nilkan kohdalta märkä. Hänen oma pillunsa oli siis jostain hänelle itselleen käsittämättömästä syystä niin märkä, että hän oli kastellut sillä kiduttajansa jalan.
”No niin, jokohan olet tyydyttänyt itseäsi tarpeeksi. Käy tuohon sohvalle kontillesi.”
Sitten hän kumartui hiukan lähemmäs ja sanoi matalalla äänellä:
“Аннушка моя…” – Annushka moya, minun pikku Annani.
Sana kaikui huoneessa kuin isku, vaikka se oli pehmeä, lähes lempeä. Annan sisällä se kuitenkin käänsi vatsaa ympäri. Se, mikä olisi voinut miehen suusta olla rakkauden osoitus, olikin tässä suussa kahle – hellittely, joka ei kuulunut hänelle, vaan miehelle, joka aikoi viedä häneltä kaiken.
Lev hymyili tuskin havaittavasti, nähdessään värähdyksen Annan kasvoilla. “Kyllä, Annushka,” hän jatkoi, äänessä tyytyväinen varmuus. “Noin on parempi. Sinä alat oppia, mikä sinun paikkasi on.”
Anna oli nyt nelinkontin sohvalla pylly pystyssä ja valmiina ottamaan miehensä syyttäjän sisäänsä.
Lev riisui vaatteensa. Esiin ponnahti hänen miehensä penistä suurempi ja paksumpi elin, jonka terska oli kuin tatti. Annan syke nousi jälleen. Lev asteli hänen eteensä, penis heiluen nyt Annan kasvojen edessä.
”Haista sitä”
Anna teki ohjeen mukaan. Haju oli miedosti pistävä, ei epämiellyttävä, vaikka tilanne sitä olikin.
”Nuole sitä ja katso silmiin kun teet niin.”
Anna epäröi hetken ja mietti Petrovia. Hän sanoi itselleen, että antoi miehelleen mahdollisuuden selviytyä. Kaikki, mitä hän teki, oli miehensä hyväksi, Anna mietti, samalla kun nuoli NKVD:n virkamiehen kullia, katsoen häntä silmiin. Lev nojautui hieman eteenpäin, katsoi häntä syvälle silmiin ja antoi katseensa levitä Annan liikkeistä hänen kasvoihinsa ja hänen käsiinsä. Jokainen hänen tekemänsä ele, jokainen nuolaisu ja pieni imu, jokainen epävarma liike oli merkki siitä, että Anna hyväksyi hänen tahtonsa. Se kiihotti häntä enemmän kuin mikään muu – ajatus, että hän hallitsi täydellisesti naisen liikkeitä ja päätöksiä, sai hänen valtansa tuntumaan täydelliseltä, kuin hän olisi nukkemestari ja Anna hänen täydellinen luomuksensa.
”Taidat nauttia tästä, pikkulutka,”
Lev otti Annaa rivakasti hiuksista kiinni ja nosti naisen kasvot omiensa viereen, saaden hänet ynähtämään.
”Saat imeä kulliani myöhemmin lisää, pikkulutka, kun näytät siitä pitävän. Nyt annan kuitenkin pillullesi sitä mitä se eniten kaipaa.”
Mies asteli Annan taakse ja survaisi kertatyönnöllä sauvansa pillun perukoille. Annan silmät muljahtivat takaraivoon - tai siltä hänestä tuntui.
”Sinähän olet aivan litisevän märkä. Taidat todella nauttia tästä kaikin siemauksin. Miehesi ei ole pannut sinua kunnolla aikoihin vai? Impotentti?”
Anna ei pitänyt siitä, että Lev herjasi hänen miestään, muttei ehtinyt miettiä asiaa sen enempää, koska sai juuri sillä hetkellä paksua parrua pohjaan asti. Lev kähmi Annaa lantiosta ja läpsi häntä takapuolelle, vaikka se oli vielä aiemmasta aivan punainen ja täynnä Levin kädenjälkiä. Mies tarttui jälleen Annaa hiuksista ja kertoi tälle ähisevällä äänellä, että on aina tiennyt luonnostaan miten hänenlaisiaan kiimaisia narttuja pitää kohdella. Heidät pitää astua ja heille pitää näyttää heidän paikkansa. Samalla kun Lev kertoi näkemyksiään, hän laittoi molempien käsien sormet Annan suuhun ja veti hänen päätään taakse kuin Anna olisi hevonen, jonka kuolaimista vedetään. Samalla Lev kiihdytti tahtiaan, ja hänen kookas kalunsa liikkui pillussa kuin mäntä sylinterissä. Anna huomasi ihmetyksekseen, että hän oli todella kiihottunut. Petrovin kanssa hänen suosikkiasentonsa oli takaapäin ja nyt hän huomasi, että painajaismaisesta tilanteesta huolimatta, tuo inhottava mies osui peniksellään juuri oikeaan kohtaan toistuvasti. Anna ei voinut keholleen mitään. Hän tunsi terävän, sähköiskun kaltaisen tunteen osuvan alapäähänsä ja seuraavaksi tuli orgasmin aalto. Kun hänen kehonsa petti hänet, se ei ollut riemua vaan kauhua. Nautinto tuntui likaiselta, väärältä – kuin hänen sisimpäänsä olisi kaiverrettu muisto, jota hän ei voisi koskaan pestä pois. Hänen hengityksensä katkesi, ja kurkkuun nousi huuto, jonka hän päästi ulos tukahdutettuna.
Samaan aikaan häpeä puristi häntä rautaisena: miten minä saatoin? Syyllisyys levisi kuin raskas varjo, tehden jokaisesta nytkähdyksestä rikoksen Petroviaan vastaan. Hänen mielensä kuiskasi, että tämä ei ollut hänen oma halunsa – tämä oli alistumisen, pakon ja pelon synnyttämää. Mutta hänen kehonsa ei kuunnellut sitä.
Anna tunsi jotain takapuolellaan. Hän ei ollut heti huomannut orgasmin pyörteissä, että Lev oli sormeillut peukalollaan peppureikää jo tovin ja sovitti nyt jo tattiaan Annan peräaukolle.
”Miehesi saattaa ihmetellä mikset istu hänen kanssaan pariin päivään. Aion nussia persettäsi niin, että istuminen voi olla vaikeaa, Annushka.
”Aaaaahhhh”
Peräaukko avautui pakon edessä ja Anna päästi tuskan ja nautinnon sekoituksesta kyllästettynä olevan äänen. Lev naurahti voitonriemuisena.
“Näen kyllä, että sinä nautit. Sinä voit valehdella minulle, mutta et kehollesi. Se tekee sinusta minun – vaikka sylkisit sanani takaisin.”
Mies jatkoi vielä.
“Annushka moya… ei sinua enää muistella kotona hellällä äänellä. Se nimi kuuluu minulle nyt, ja sinä tottelet, koska et voi muuta.”
Annan kehon petos oli täydellinen. Hän huusi ja ulisi nyt täyttä kurkkua, samalla kun hänen anaalinsa aukeni saalistajan kyrvälle. Saalistajalle, jonka juoni oli toiminut virheettömästi.
Anna tunsi jälleen tutun polttavan tunteen, värinän lantiossaan. Kun tunne kasvoi, se oli kuin aalto, joka työntyi sisään syvältä, läpi jokaisen lihaksen ja hermopisteen, pakottaen hänet hengittämään nopeammin ja jännittymään.
”Yynnnnnnhhh!”
”Aaaah. Aaaaaaaaah”
Anna laukesi huutaen, valittaen, uikuttaen. Lev laukesi myös, osittain Annan perseeseen, osittain selälle ja takaraivolle asti. Mies oli tyytyväinen. Hän oli saavuttanut murskavoiton. Hän ei malttanut olla kuiskaamatta vielä Annan korvaan:
“Sinä olit joskus kunnollinen vaimo. Nyt olet vain polvillaan oleva pikkulutka viraston lattialla, odottamassa minun käskyjäni. Pue päällesi ja mene miehesi luo, Annushka”
Yö oli jo pitkällä, kun Annan askeleet viimein kuuluivat portaikossa. Hän avasi oven hitaasti, aivan kuin pelkäisi äänen rikkovan jotain hauraampaa kuin hiljaisuus. Keittiössä paloi vielä pieni lamppu. Petrov istui pöydän ääressä, kädet ristittyinä ja katse tyhjänä.
Kun hän näki Annan, hänen kasvoilleen nousi helpotuksen ja tuskan sekoitus. Hän nousi nopeasti, tarttui vaimonsa käsiin ja puristi niitä lujasti.
“Sinä olet täällä… Jumalalle kiitos.” Hänen äänensä värisi. “Mitä he sanoivat? Mitä he tekivät?”
Anna yritti hymyillä, mutta hymy särkyi ennen kuin ehti kunnolla syntyä. Hän pudisti päätään ja laski katseensa.
“Ei mitään. He… he vain halusivat puhua. Kysyivät minusta, sinusta. Mutta kaikki on nyt… ohi.”
Petrov katsoi häntä pitkään, kuin yrittäen lukea rivien välistä. Hänen katseessaan oli epätoivoista uskoa, jota hän ei uskaltanut testata kysymyksillä. Hän halusi niin kovasti luottaa vaimonsa sanoihin, että tukahdutti epäilyksen, joka jo nousi hänen sisällään.
Anna nojautui hänen rintaansa vasten, ja Petrov kietoi kätensä hänen ympärilleen. He seisoivat siinä pitkään, liikkumatta, aivan kuin haluten pysäyttää ajan. Mutta vaikka heidän kehonsa olivat yhdessä, heidän välillään tuntui kasvavan varjo – sanaton, raskas, näkymätön muuri, joka ei jättänyt kumpaakaan rauhaan.
Anna puristi silmänsä kiinni hänen sylissään. Hän ei halunnut nähdä, ei halunnut ajatella. Hän toisti vain mielessään: Hän on elossa. Hän on elossa. Se riittää.
Mutta syvällä sisimmässään hän tiesi, ettei se tulisi koskaan riittämään.
Aamun koittaessa viraston mustat autot ajoivat jälleen kadulle. Ovet paukahtivat, vartijat huusivat nimiä, ja syytettyjä talutettiin pois kuin karjaa. Anna seisoi käytävän päässä, kädet puristettuina yhteen, odottaen jotain sanaa, jotain merkkiä siitä, että hänen tekonsa edellisenä yönä olisi merkinnyt jotain.
Lev Ivanovitš ilmestyi huoneestaan papereita selaillen. Hänen kasvonsa olivat yhtä tyynet kuin aina, katse hallittu, askel varma. Kun hän näki Annan, hän pysähtyi, hymyili kevyesti – sellaista hymyä, joka ei koskaan yltänyt silmiin.
“Toveritar Anna”, hän sanoi kuin olisi tervehtinyt tuttavaa kadulla. “Hyviä uutisia. Miehellenne ei ole määrätty kuolemantuomiota. Hänet tuomittiin vain viideksitoista vuodeksi työleirille.”
Vain. Sana iski Annan sisimpään kuin veitsi. Hänen hengityksensä katkesi, jalat horjuivat. Hän tarttui seinään pysyäkseen pystyssä.
“Ei…” ääni oli tuskin kuisketta. “Te sanoitte… lupasitte…”
Lev kallisti päätään, aivan kuin olisi aidosti ihmetellyt. “Lupasin, ettei häntä teloiteta. Ja hän elää. Sehän on valtava ero, eikö totta? Viisitoista vuotta on pieni hinta hengestä.”
Anna pudisti päätään, kyyneleet valuivat pitkin poskia. “Te… te käytitte minua hyväksi.”
Lev astui lähemmäs, niin että vain hän kuuli seuraavat sanat. Hänen äänensä oli jälleen se pehmeä, vaarallisen lempeä sävy, joka sai kaiken kuulostamaan väistämättömältä.
“En minä, Anna. Valtio käytti teitä. Minä vain annoin teille mahdollisuuden – ja te tartuitte siihen. Miehenne on elossa teidän ansiostanne. Eikö se riitä?”
Anna sulki silmänsä, mutta hänen sisällään ei ollut enää mitään muuta kuin tyhjyys. Hän ymmärsi nyt, että hänen rakkautensa oli muuttunut aseen teräksi hänen omaa sydäntään vastaan.
Kun Petrov vietiin pois, Anna yritti kohottaa katseensa viimeisen kerran häneen. Miehen silmissä ei ollut vihaa – vain suru, syvä ja sanaton. Hän tiesi. Hän tiesi kaiken, eikä mikään olisi koskaan enää ennallaan.
Lev jäi käytävän päähän katsomaan, kädet selän takana, kasvoillaan se sama tyyni, arvoituksellinen hymy. Hän oli saanut kaiken, mitä halusi.
Petrovin kuljetus lähti harmaana aamuna, ja sen jälkeen Annan elämästä katosi viimeinenkin selkeys. Hän jäi yksin tyhjään asuntoon, jossa jokainen esine muistutti hänen miehestään: työpöytä täynnä keskeneräisiä piirustuksia, kirja, johon hän oli jättänyt merkin viimeiselle luetulle sivulle, takkikoukku oven vieressä. Kaikki odotti miestä, joka ei tulisi takaisin ennen kuin viisitoista vuotta olisi kulunut – jos silloinkaan.
Lev Ivanovitš piti huolen, ettei Anna kuollut nälkään. Hän ilmestyi silloin tällöin, toi ruokakortteja, hiukan rahaa, joskus jopa kahvia tai kangaspalan, joita tavallinen kansa ei nähnyt vuosiin. Vastapalvelus ei tarvinnut sanoja. He molemmat tiesivät sen. Anna maksoi kehollaan jokaisesta lahjasta, minkä Lev Ivanovitš toi hänelle. Anna oli hänen seksilelunsa.
Mutta aika teki tehtävänsä. Lev ei ollut mies, joka kiinnittyi yhteen kohteeseen. Pian Anna huomasi, että hänen katseensa viipyi muissa – uusissa, nuoremmissa naisissa. Osa heistä oli naimisissa, osa ei. Mutta kaikki heistä olivat murrettavissa samalla tavoin kuin Annakin.
Anna jäi yksin. Hän ei ollut enää haluttu, ei pelätty, ei mitään muuta kuin hauras varjo itsestään. Hänen kohtalonsa oli elää Petrovin muiston kanssa, mutta ilman Petrovia. Hän eli päivät ruokajonojen ja yksinäisten öiden rytmissä, ja yön hiljaisuudessa hänen unensa palasivat aina samaan kuvaan: miehensä kasvot aidan takana, kädet sidottuina, silmissä lohduton mutta yhä rakastava katse.
Kun Lev viimein lakkasi tulemasta, Anna tunsi pelkkää tyhjyyttä. Hän ei kaivannut häntä – hän oli alusta asti ollut painajainen. Mutta ilman häntä Annalla ei ollut mitään, ei turvaa, ei selitystä, ei edes illuusiota siitä, että hänen uhrauksensa olisi merkinnyt jotakin.
Hänestä tuli näkymätön kaupungin varjoissa. Nainen, joka kantoi mukanaan syyllisyyden ja kaipauksen taakkaa, jota kukaan ei voinut jakaa.
